Kristinopin alkujuuri
Presidentti Gordon B. Hinckley on opettanut, että meidän täytyy juurruttaa evankeliumi paremmin omaan sydämeemme sekä niiden sydämeen, joita me rakastamme ja palvelemme. Uskon, että yksi tapa vastata presidentti Hinckleyn haasteeseen on keskittyä Jeesuksen Kristuksen sovitukseen.
Vuosia sitten presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin vt. presidentti, puhui armosta, jonka Välimies Jeesus Kristus tarjoaa: ”Tämä totuus on koko kristinopin alkujuuri. Ihminen voi tietää paljon evankeliumista sellaisena kuin se haarautuu juuresta, mutta jos tunnette vain oksat eivätkä nuo oksat ole kosketuksissa tuohon juureen, jos ne on leikattu erilleen tuosta totuudesta, niissä ei ole mitään elämää eikä ydintä eikä lunastusta.”1
Tarjoan kolme ehdotusta siitä, kuinka me voimme yhdistää itsemme tuohon alkujuureen ja samalla juurruttaa evankeliumin sydämeemme ja niiden sydämeen, joita palvelemme.
Nauttikaa Hänen kärsimyksensä vertauskuvat
Temppelisuosituspuhuttelussa meiltä kysytään: ”Onko sinulla todistus Kristuksen sovituksesta ja Hänen tehtävästään Vapahtajana ja Lunastajana?” Piispana ja vaarnanjohtajana saamieni kokemusten perusteella voin ilokseni kertoa, etten ole koskaan kuullut kenenkään vastaavan tähän kysymykseen muutoin kuin myöntävästi. Silti minulla on ollut pitkän aikaa huoli siitä, ettemme me ymmärrä täysin tätä kysymystä. Mielestäni on merkittävää, että monista Kristuksen tehtävistä meiltä kysytään vain Hänen tehtävästään Vapahtajana ja Lunastajana. Näissä tehtävissä täytyy olla jotakin, mikä on erityisen tärkeää temppelin kannalta – paikan, jossa Hän sitoo meidät itseensä liitoin.
Vaarnanjohtajana olin huolissani siitä, oliko vaarnan jäsenillä ”todistus Kristuksen sovituksesta ja Hänen tehtävästään Vapahtajana ja Lunastajana”. Minulla oli tunne, että useimmat heistä rakastivat Kristusta – mikä ei ole vähäinen asia – mutta olin huolissani siitä, ettei riittävän moni heistä tuntenut Häntä Vapahtajanaan (joka oli pelastanut heidät) eikä Lunastajanaan (joka oli ostanut heidät omikseen). Miettiessäni tätä eräänä päivänä luin Kolmannen Nefin kirjan lukua 11 ja huomasin joitakin asioita, joita en ollut huomannut koskaan aiemmin.
Ihmiset, joista luemme tuossa luvussa, ovat vanhurskas jäännös, niitä, jotka olivat ottaneet varteen profeettojen varoitukset. He olivat valmistautuneet kohtaamaan Herran. Ilmestyessään heille ylösnoussut Herra ”ojensi kätensä” näyttäen haavansa – vertauskuvan ja todisteen uhristaan. Sitten Hän ”puhui kansalle sanoen: Katso, minä olen Jeesus Kristus, jonka profeetat todistivat tulevan maailmaan.” (3. Nefi 11:9–10.)
Seuraavaksi Hän sanoi: ”Minä olen maailman valo ja elämä; ja minä olen juonut siitä katkerasta maljasta, jonka Isä on antanut minulle, ja olen kirkastanut Isän ottamalla päälleni maailman synnit, ja siten olen alistunut Isän tahtoon kaikessa alusta asti”(3. Nefi 11:11).
Se oli Hänen sanomansa. Hän on se Voideltu, josta profeetat olivat todistaneet. Hän on Luoja. Hän kärsi meidän edestämme.
Pankaa merkille kansan reaktio: ”Kun Jeesus oli puhunut nämä sanat, koko väkijoukko lankesi maahan, sillä he muistivat, että heidän keskuudessaan oli profetoitu, että Kristus näyttäytyisi heille” (3. Nefi 11:12).
Se, mitä sitten seuraa, on minulle tämän kokemuksen pyhin osuus. Jeesus käski heitä tulemaan esiin yksitellen ja tekemään jotakin vaikeaa: ”Nouskaa ja tulkaa minun luokseni voidaksenne pistää kätenne minun kylkeeni sekä voidaksenne tunnustella naulojen jälkiä käsissäni ja jaloissani, jotta tietäisitte, että minä olen Israelin Jumala ja koko maan Jumala ja surmattu maailman syntien tähden” (3. Nefi 11:14).
Nämä ihmiset saivat fyysisen kosketuksen näihin Hänen kärsimyksensä vertauskuviin: ”Väkijoukko meni pistämään kätensä hänen kylkeensä ja tunnustelemaan naulojen jälkiä hänen käsissään ja jaloissaan; ja tämän he tekivät mennen yksitellen, kunnes he kaikki olivat menneet” (3. Nefi 11:15) – kaikki 2 500 henkilöä.
Pankaa merkille, mitä seuraavaksi tapahtui:
”Ja kun he kaikki olivat menneet ja nähneet itse, he huusivat yhteen ääneen sanoen:
Hoosianna! Siunattu olkoon Korkeimman Jumalan nimi! Ja he lankesivat Jeesuksen jalkojen juureen ja palvelivat häntä.” (3. Nefi 11:16–17.)
Kun nämä ihmiset lankesivat Jeesuksen jalkojen juureen toisen kerran, he ”palvelivat häntä”. Ensimmäisellä kerralla he olivat saattaneet langeta maahan monista eri syistä: pelosta, ihmetyksestä, sosiaalisesta paineesta. Mutta toisella kertaa he lankesivat palvelemaan Häntä. Miksi reaktio oli erilainen? Toisella kertaa he huusivat yhteen ääneen: ”Hoosianna!”, mikä tarkoittaa ”Pelasta meidät nyt!” Miksi nämä ihmiset huusivat Kristukselta pelastusta nyt?
Saanen ehdottaa mahdollista vastausta. Vaikka he olivat olleet kuuliaisia, ehkäpä he eivät olleet vielä oppineet tuntemaan Häntä Vapahtajanaan, koska he eivät olleet vielä tunteneet tarvetta tulla pelastetuiksi. He olivat eläneet elämänsä hyviä tekoja tehden. He tunsivat Jeesuksen Jumalana ja Esikuvana, mutta kenties he eivät tunteneet Häntä vielä Vapahtajana. He eivät rukoilleet: ”Me kiitämme Sinua siitä, että olet pelastanut meidät menneisyydessä ja muistuttanut meitä siitä tänään läsnäolollasi.” Ei, rukous oli senhetkinen pyyntö: ”Hoosianna!” eli ”Pelasta meidät nyt!” Se herättää minussa ajatuksen, että he olivat tulossa tuntemaan Hänet Vapahtajana.
Mikä oli muuttanut heidät hyvistä, kuuliaisista ihmisistä hyviksi, kuuliaisiksi ihmisiksi, jotka tunsivat nyt Jeesuksen Kristuksen Vapahtajana? Mikä oli saanut heidät lankeamaan Hänen jalkoihinsa palvelemaan Häntä? Se johtui fyysisestä kosketuksesta Hänen kärsimyksensä vertauskuviin.
Sitä vaarnamme jäsenetkin tarvitsivat, jotta he voisivat tulla tuntemaan Kristuksen Vapahtajanaan ja Lunastajanaan: fyysistä kosketusta Hänen kärsimyksensä vertauskuviin. Kuinka me sitten pääsisimme siihen? Silloin mieleeni juolahti: me koemme sen jokaisena sunnuntaina, kun me nautimme sakramentin. Me syömme murrettua leipää merkkinä Hänen surmatusta ruumiistaan. Me juomme vettä vertauskuvana Hänen vuodatetusta verestään. Ne ovat hätkähdyttäviä vertauskuvia, joiden tarkoituksena on herättää meissä syvä kiitollisuuden ja kunnioituksen tunne.
Uskon, että kun me nautimme Herran ehtoollisen sakramentin, me huudamme sydämessämme Kristukselle: ”Pelasta minut nyt!” ja me tunnemme halua langeta maahan palvelemaan Häntä.
Pohtikaa Hänen uhriaan
Jotta evankeliumi juurtuisi sydämeemme ja niiden sydämeen, joita me palvelemme, meidän täytyy myös oppia tuntemaan yksityiskohtaisesti sekä oivaltaen ja kokien tapahtumat, joista Jeesuksen Kristuksen sovitus koostuu. Opin ja liittojen luvussa 19 Herra antaa yksityiskohtaisen ensikäden selonteon kokemastaan kärsimyksestä:
”Sillä katso, minä, Jumala, olen kärsinyt tämän kaikkien puolesta, jottei heidän tarvitse kärsiä – –
mikä kärsimys sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä – ja minä toivoin, ettei minun tarvitsisi juoda katkeraa maljaa ja kavahtaa” (jakeet 16 ja 18).
Millaista Jumalaa me palvelemme? Jumalaa, joka haluaa meidän tietävän, että Hänen rakkautensa meitä kohtaan on ääretöntä ja iankaikkista. Jumalaa, joka haluaa meidän tietävän, että Hänen rakkautensa meitä kohtaan antoi Hänelle voimaa kärsiä tähtemme. Tiedon siitä pitäisi riittää innoittamaan meitä antamaan elämämme Hänelle kuuliaisina ja kiitollisina.
Jokin aika sitten kuulin kahden henkilön keskustelevan kiihkeästi eräästä taideteoksesta, jossa kuvattiin realistisesti Kristuksen kärsimystä. Toinen heistä paheksui teosta ja sanoi: ”En halua, että minut pakotetaan ajattelemaan, kuinka paljon Kristus on kärsinyt.” Mielestäni se oli oudosti sanottu, koska en usko, että kenelläkään meistä on oikeus kaihtaa sen ajattelemista, mitä Hän kärsi, vaikka emme voikaan täysin ymmärtää, kuinka paljon Hän kärsi.
Ennen kuin Moroni päätti selontekonsa Mormonin kirjassa kehotukseen tulla Kristuksen luokse (ks. Moroni 10:30, 32), hän antoi meidän tutustua isältään saamaansa henkilökohtaiseen kirjeeseen. Sillä on varmasti ollut häneen suuri vaikutus, ja uskon hänen toivoneen, että sillä olisi suuri vaikutus meihin: ”Poikani, ole uskollinen Kristuksessa, älköönkä se, mitä olen kirjoittanut, murehduttako sinua niin, että se painaisi sinut kuolemaan, vaan nostakoon Kristus sinua, ja pysykööt hänen kärsimyksensä ja kuolemansa ja se, että hän näytti ruumiinsa meidän isillemme, ja hänen armonsa ja pitkämielisyytensä ja hänen kirkkautensa ja iankaikkisen elämän toivo mielessäsi ikuisesti” (Moroni 9:25).
Niiden asioiden joukossa, joiden on määrä pysyä mielessämme ikuisesti, ovat Kristuksen ”kärsimykset ja kuolema”. Meidän ei tule kaihtaa sen hinnan ajattelemista, jonka Hän maksoi voittaakseen sielumme omakseen. Kirkkomme laulut muistuttavat meitä tästä totuudesta:
Oi naulitut kädet, mi velkamme maksoivat!
Mik uhri ja sääli näin kärsiä jaksoivat!2
Auta meitä – – aina muistamaan
Suurta veriuhriansa.3
Muista, että tein mä sen:
Lunastin sun syntisen.
Haavat verta vuotaen,
Ristinpuulla riippuen
Tuskat kaikki kohtasin.
Sinut silloin lunastin.4
Eräässä hiljakkoin olleessa sakramenttikokouksessa seurasin kirjastani sanoja sitä mukaa kun puhuja luki tuttua pyhien kirjoitusten kohtaa: ”Muistakaa, että sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä” (OL 18:10). Silloin mieleeni tarttui seuraavassa jakeessa ollut ajatus, jota en ollut pannut merkille koskaan aiemmin. Todistaakseen sielujemme suuren arvon Herra sanoi meille: ”Sillä katso, Herra, teidän Lunastajanne, kärsi kuoleman lihassa; ja niin hän kärsi kaikkien ihmisten tuskan, jotta kaikki ihmiset voisivat tehdä parannuksen ja tulla hänen luoksensa” (OL 18:11, kursivointi lisätty).
Hänen kärsimyksensä todistaa Hänen rakkaudestaan mutta se tekee vieläkin enemmän. Se on keino, jota Hän käyttää saadakseen meidät tekemään parannuksen ja tulemaan Hänen luoksensa. Kun meissä herää jonkinlainen käsitys siitä, mitä Hän on tehnyt puolestamme – ja etenkin siitä, mitä Hän on kärsinyt puolestamme – luontainen reaktiomme Jumalan lapsina on halu osoittaa kiitollisuutemme ja rakkautemme tottelemalla Häntä. Tämä jae on mielestäni ytimekkäin ja syvällisin kuvaus – Herralta itseltään – siitä, kuinka voimme juurruttaa evankeliumin sydämeemme.
Paras tapa saada ihmiset tekemään parannus ja tulemaan Kristuksen luokse on saada heidät ajattelemaan sitä, mitä Hän on tehnyt puolestamme, ja etenkin sitä, mitä Hän on kärsinyt puolestamme. Niin Herra tekee sen.
Muistakaa Hänet
Useita vuosia sitten kuulin vanhin Gerald N. Lundin seitsemänkymmenen koorumista kertovan kalliokiipeilyä käsitelleestä lehtiartikkelista. Artikkelissa puhuttiin varmistamisesta – turvajärjestelystä, joka suojelee kiipeilijöitä. Yksi kiipeilijä hankkiutuu turvalliseen kohtaan, kiinnittää köyden hakoihin ja huutaa sitten toverilleen: ”Varmistan”, mikä tarkoittaa: ”Olen varmistanut köytesi.” Kiipeilykoulun johtaja Alan Czenkusch kertoi artikkelin kirjoittajalle kokemuksiaan köyden varmistamisesta:
”Köysivarmistus on antanut Czenkuschille hänen parhaat ja pahimmat kiipeilyhetkensä. Kerran Czenkusch putosi korkealta vuorenseinämältä kiskaisten irti kolme hakaa ja vetäen varmistajansa kallionkielekkeeltä. Hän pysähtyi pää alaspäin kolmen metrin päässä maasta, kun hänen varmistajansa raajat levällään pysäytti putoamisen ojennettujen käsiensä voimalla.
’Don pelasti henkeni’, Czenkusch sanoo. ’Kuinka sellaiseen toveriin suhtautuu? Antaako hänelle käytetyn kiipeilyköyden joululahjaksi? Ei, hänet muistaa. Hänet muistaa aina.’”5
Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut meille:
”Kukaan tämän kirkon jäsen [ei] saa koskaan unohtaa sitä kauheata hintaa, jonka Lunastajamme maksoi antamalla henkensä, jotta kaikki ihmiset saisivat elää – emme saa unohtaa Getsemanen piinaa, Häntä vastaan käytyä pilkkaoikeudenkäyntiä, Hänen lihaansa raadellutta viheliäistä orjantappurakruunua, kansanjoukon verenhuutoa Pilatuksen edessä, yksinäistä taakkaa Hänen raskaalla vaelluksellaan Golgatan tiellä, hirvittävää kipua suurten naulojen lävistäessä Hänen kätensä ja jalkansa – –.
Emme voi unohtaa sitä. Emme saa koskaan unohtaa sitä, sillä tällä tavalla Vapahtajamme, Lunastajamme, Jumalan Poika antoi itsensä sijaisuhriksi meidän jokaisen puolesta.”6
Muistakaamme aina Hänet ja hinta, jonka Hän maksoi voittaakseen omakseen sielumme.
Brigham Youngin yliopiston hartaustilaisuudessa 14. maaliskuuta 2006 pidetystä puheesta.
Muistaa hänet aina
”Sielumme kapteeni on haavoitettu Kristus, Hän, joka vieläkin kantaa uhrin arvet, rakkauden, nöyryyden ja anteeksiannon vammat.
Noita haavoja Hän on kutsunut ja kutsuu nuoria ja vanhoja tulemaan katsomaan ja koskettamaan (ks. 3. Nefi 11:15; 18:25). Silloin me muistamme, kuten Jesaja sanoo, että Mestarimme oli meidän tähtemme ’hyljeksitty – – ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava’ (Jes. 53:3). Tämän kaiken voimme muistaa, kun polvistunut nuori pappi kehottaa meitä muistamaan aina Kristuksen.”
Ks. vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista, ”Tehkää tämä minun muistokseni”, Valkeus, tammikuu 1996, s. 69.