Viime hetken muutos
Marraskuussa 2001 nuoremmalla sisarellani todettiin vakavanlaatuinen syöpä. Hän oli 45-vuotias ja hänellä oli neljä poikaa, joista yksi palveli lähetystyössä Portugalissa. Hänen seurakuntansa ja vaarnansa Arizonassa kuten myös hänen perheensä alkoivat heti paastota ja rukoilla hänen puolestaan. Mutta toukokuun loppuun mennessä syöpä oli voittanut kamppailun ja hän vaipui koomaan. Saatuamme pappeuden siunauksia ja rukoiltuamme hartaasti päätimme irrottaa hänet elintoimintoja ylläpitävistä laitteista. Lääkärit vakuuttivat meille, että sisareni kuolema tapahtuisi nopeasti, mutta kahdeksan päivää myöhemmin hänen tilansa oli edelleen ennallaan, mikä teki jokaisesta päivästä pitkän ja raskaan.
Muutamat aiemmat kuukaudet olivat olleet perheellemme pohtimisen aikaa. Rakastimme sisartani, ja vaikka ymmärsimme pelastussuunnitelman, niin aika ajoin oli vaikea uskoa Herraan ja ajatella, että kaikki kääntyisi parhain päin. Jotenkin tunsimme, että jos meillä olisi riittävästi uskoa, sisareni paranisi. Niinpä me kyseenalaistimme sen uskon voiman. Tiesimme, että taivaallinen Isä kuulee rukoukset ja vastaa niihin, mutta Hänen vastauksensa sai meidät hämmennyksen valtaan, emmekä pystyneet tuntemaan rauhaa.
Vaarnakonferenssimme Utahissa oli suunniteltu kesäkuun 2. päiväksi, ja vierailijana olisi eräs vyöhykeseitsenkymmen. Vaarnamme jäsenmäärän vuoksi vaarnakonferenssi jaettiin kahteen kokoukseen. Kolme poikaamme, jotka kävivät vaarnan yksinäisten aikuisten seurakunnan kokouksissa, oli määrätty osallistumaan aamukokoukseen. Muun perheen oli määrä osallistua iltapäiväkokoukseen. Mieheni ja minä päätimme, että meidän olisi koko perheenä parasta osallistua aamukokoukseen. Kuitenkin pian sen jälkeen kun olimme tehneet sen päätöksen, miestäni ja minua pyydettiin pitämään rukous iltapäiväkokouksessa. Niinpä muutimme suunnitelmiamme.
Konferenssilauantain iltakokouksessa huomasimme erään muutoksen. Vanhin L. Whitney Clayton seitsemänkymmenen koorumista oli viime hetkellä saanut tehtävän osallistua konferenssiimme vyöhykeseitsenkymmenen sijaan.
Sunnuntaina iltapäivällä vanhin Clayton aloitti sanomalla, että hän tunsi innoitusta muuttaa täysin puheensa. Henki sanoi hänelle, että hänen tuli puhua eräälle perheelle, joka oli läsnä sinä päivänä. Tunsin heti, että hän puhuisi meidän perheellemme. Hän kertoi vaarnanjohtajasta, jonka vaimolla todettiin syöpä. Sen jälkeen kun perheenjäsenet, ystävät ja hänen vaarnansa jäsenet olivat kovasti rukoilleet ja paastonneet, hän toipui täysin.
Sitten vanhin Clayton puhui eräästä toisesta vaarnanjohtajasta, jonka vaimo oli kuollut syöpään hänen palvellessaan vaarnanjohtajana. Vaimon kuoltua vaarnanjohtajan huolehdittavaksi jäi useita pieniä lapsia. Myös hänen vaimonsa toipumisen puolesta olivat monet ihmiset paastonneet ja rukoilleet. Tämä kertomus kosketti vanhin Claytonia erityisen paljon, koska tämä nainen oli hänen vaimonsa ainoa sisar.
Vanhin Clayton jatkoi selittämällä, että riippumatta siitä, kuinka suurta uskoa tällaisina hetkinä harjoitetaankin, joskus vastaus on kielteinen. Sitten hän luki kohdan, josta on tullut yksi perheemme lempikohdista – Dan. 3:17–18:
”Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista, ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas.
Ja vaikka niin ei kävisikään, kuningas, saat olla varma siitä, että sinun jumaliasi me emme palvele ja sitä kultaista patsasta, jonka olet pystyttänyt, me emme kumarra.” (Kursivointi lisätty.)
Vanhin Clayton ei sinä iltapäivänä puhunut mitään oppia, joka olisi ollut meille uutta. Tapahtui kuitenkin ihme, joka jätti meidät hämmästyksen valtaan. Herra varmisti, että me olisimme läsnä iltapäiväkokouksessa, innoittamalla jonkun pyytämään meitä pitämään rukouksen. Hän järjesti myös yhden palvelijoistaan – sellaisen, joka oli kokenut samaa kuin me – puhumaan meille. Ja lopuksi, Hän antoi meille jonkun viisaan ja kuuliaisen, joka oli elänyt sillä tavoin, että hän saattoi kuulla Hengen kuiskauksen ja toimia sen mukaisesti. Henkeämme kosketettiin tuolla kokemuksella sanoin kuvaamattomin tavoin.
Seuraavana päivänä meille soitettiin ja kerrottiin, että sisareni oli kuollut. Vaikka tämä tieto tekikin meidät murheellisiksi, niin kodissamme oli suloinen lohdun henki, kun rukoilimme sisareni perheen puolesta – tällä kertaa tuntien täydellistä luottamusta siihen, että Herran tahto oli tapahtunut – ja kiitimme Häntä Hänen kallisarvoisesta vastauksestaan rukouksiimme.