Katsoa Kristukseen, kääntyä Hänen puoleensa ja tulla Hänen luokseen
Messias ojentaa meille armon käsivartensa ja on aina innokas ottamaan meidät vastaan – jos me päätämme tulla Hänen luokseen.
Minerva Teichertin upeassa maalauksessa Kristus punaisessa viitassa ihmiskunnan Vapahtaja naulanjäljet käsissään seisoo majesteettisena käsivarret ojennettuina. Hän katsoo hellästi ja myötätuntoisesti alas kohti naisia, jotka ovat kääntyneet Hänen puoleensa.
Pidän tästä vertauskuvasta, jossa naiset ovat kääntyneet Vapahtajan puoleen koskettaakseen Häntä. Kaipaamme Herran läheisyyttä, koska tiedämme, että Hän rakastaa meitä jokaista ja haluaa ikuisesti ympäröidä meidät rakkautensa käsivarsilla.1 Hänen kosketuksensa voi parantaa niin hengellisiä, emotionaalisia kuin fyysisiäkin vaivoja. Hän on Välimiehemme, Esikuvamme, Hyvä Paimenemme ja Lunastajamme. Kehen muuhun katsoisimme, kenen muun puoleen kääntyisimme, kenen muun luokse tulisimme kuin Jeesuksen Kristuksen, ”uskomme perustajan ja täydelliseksi tekijän”?2
Hän lausui: ”Niin, totisesti – – jos te tulette minun luokseni, te saatte iankaikkisen elämän. Katso, minun armon käsivarteni on ojennettuna teitä kohti, ja jokaisen, joka tulee, minä otan vastaan.”3 Hänen lupauksensa kutsuu meitä paitsi kääntymään Hänen puoleensa myös ottamaan seuraavan, tuiki tärkeän askeleen: tulemaan Hänen luokseen.
Tämä on hyvin kannustava, riemullinen oppi. Messias ojentaa meille armon käsivartensa ja on aina innokas ottamaan meidät vastaan – jos me päätämme tulla Hänen luokseen. Kun tulemme Vapahtajan luokse ”täysin vilpittömin sydämin”4, me tunnemme Hänen rakastavan kosketuksensa kaikista henkilökohtaisimmilla tavoilla.
Eräs nainen5 teki tuon valinnan ja tunsi Hänen kosketuksensa. ”Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin, mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä.
Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi heti.
Jeesus kysyi: ’Kuka koski minuun?’ Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: ’Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi.’
Mutta Jeesus sanoi: ’Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa.’
Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi.
Jeesus sanoi hänelle: ’Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa.’”6
Olen kysynyt itseltäni, mitä olisi voinut tapahtua, ellei tämä nainen, jota oli vaivannut verenvuoto, olisi uskonut Vapahtajaan kylliksi tehdäkseen kaiken voitavansa koskettaakseen Hänen viittansa tupsua. Voin kuvitella, että moisessa väkijoukossa pääseminen kyllin lähelle Häntä vaati jo sinänsä paljon. Silti hän sinnitteli ”lainkaan epäilemättä”.7
Meidän täytyy vastaavalla tavalla osoittaa, että usko Herraan on juurtunut riittävän syvälle sydämeemme saadakseen meidät toimimaan.
Ystäväni kertoi minulle tilanteesta, jolloin hän ei saanut lohtua mistään. Hän tunsi niin syvää murhetta perhettä kohdanneen murhenäytelmän takia, että eräänä päivänä hän ei pystynyt edes lähtemään ulos kodistaan. Ennalta ilmoittamatta eräs Apuyhdistyksen sisar tuli hänen ovelleen ja sanoi: ”Minulla oli sellainen tunne, että sinä tarvitset minua.” Tuo sisar ei udellut eikä kysellyt yksityiskohtia, vaan sulki ystäväni syleilyynsä ja kysyi: ”Haluaisitko, että pitäisimme rukouksen?” Heidän rukouksensa jälkeen sisar lähti. Tuo ystävällinen kosketus ja hienotunteinen lähestymistapa auttoivat suuresti ystäväni murtuneen sydämen parantumisessa.
Tämä rakastava Apuyhdistyksen sisar ei ainoastaan kuunnellut Henkeä, vaan hän toimi saamansa innoituksen mukaisesti. Hän näytti todellisella tavalla, että pelastuksen oppeihin sisältyvät hyveet olivat koskettaneet häntä niin syvästi, että hän teki päivittäin työtä tullakseen Kristuksen kaltaiseksi. Hänen tekonsa kuvastivat hänen ymmärtävän henkilökohtaisesti, että ”rakkaus ei koskaan katoa”.8
Kaikista teistä miljoonista uskollisista Apuyhdistyksen sisarista, joista tämän myötätuntoisen sisaren tavoin kuvastuu tuo Kristuksen ”ikuinen” rakkaus,9 joka on lähimmäisenrakkautta, presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut: ”Lukemattomia ovat näitten ihmeellisten ja epäitsekkäitten naisten teot, kun he auttavat ahdingossa olevia, sitovat loukkaantuneitten haavoja, ilahduttavat ja lohduttavat hädässä olevia – – sekä nostavat maahan langenneita ja antavat heille voimaa ja rohkeutta ja halun mennä eteenpäin.”10
Tuo samainen halu kulkea eteenpäin kohti Vapahtajaamme vaatii joskus välitöntä parannuksentekoa. Se on sitä, että huomaamme, että olemme tehneet virheitä tai että emme ole tehneet kaikkea voitavaamme rohkaistaksemme tai auttaaksemme jotakuta. Nämä henkilökohtaiset suunnanmuutokset ajatuksissa, teoissa tai sanoissa ovat välttämättömiä kaikille, jotka haluavat tulla Kristuksen luokse. Ne edustavat yksilöllisiä valintoja sen suhteen, miten me kosketamme toisiamme niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin.
Me pääsemme lähemmäksi Vapahtajaa ympäröimällä muut rakkautemme käsivarsilla. Tai sitten emme. Me lääkitsemme emotionaalisia tai fyysisiä haavoja. Tai sitten emme. Me katsomme toisiamme rakastavin emmekä arvostelevin silmin. Tai sitten emme. Me pyydämme anteeksi aiheuttamaamme vahinkoa, vaikka se olisikin ollut tahatonta. Tai sitten emme. Me teemme raskaan hengellisen työn antaen anteeksi niille, jotka ovat loukanneet meitä. Tai sitten emme. Kun henkilökohtaisissa suhteissamme huomaamme tehneemme virheitä tai olleemme tarkkaamattomia, me korjaamme tilanteen pikaisesti. Tai sitten emme.
Teidän laillanne tiedän, mitä välttämättömien suunnanmuutosten tekeminen on. Muistan erään kerran kun tahattomasti loukkasin erästä seurakuntani sisarta. Minun täytyi sovittaa asia, mutta myönnän, että ylpeyteni esti minua menemästä hänen luokseen pyytääkseni häneltä anteeksi. Perheeni, muut velvollisuudet, ja niin edelleen – löysin keinoja lykätä parannustani. Olin varma, että asiat järjestyisivät itsestään. Mutta eivät ne järjestyneet.
Useamman kuin yhden yön hiljaisuudessa heräsin selkeään käsitykseen siitä, etten kulkenut sitä tietä, jota Herra halusi minun kulkevan. En toiminut sen uskoni mukaan, että Hänen armon käsivartensa todella olisi ojennettuna minua kohti, jos tekisin niin kuin on oikein. Rukoilin voimaa ja rohkeutta, nöyrryin ja menin tämän sisaren kotiin ja pyysin häneltä anteeksi. Se osoittautui meille kummallekin suloiseksi, parantavaksi kokemukseksi.
Joskus henkilökohtainen suunnanmuutos tapahtuu yhtä välittömästi kuin se, että kirkon kokousten jälkeen riennettyämme jo ulko-ovelle käännymmekin takaisin ja menemme eteisaulan poikki tervehtimään yksinäistä sisarta, jonka tiedämme puhuvan meille pitkään. Usein se on yhtä pitkäaikaista kuin se, että säännöllisesti kohoamme niiden mielipahan tunteiden yläpuolelle, joita aiheuttavat meitä ajattelemattomasti kohtelevat perheenjäsenet, vaikka itse olemme pyrkineet kehittämään myönteisiä suhteita heihin. Poikkeuksetta nämä yksilölliset suunnanmuutokset, jotka ovat ratkaisevia parannuksen hetkiä, antavat ”hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden”11.
Etsiessämme tuota vanhurskauden hedelmää ei ole ihme, että me, aivan kuten naiset Minerva Teichertin loistavassa maalauksessa, käännymme kaivaten ja palvoen kohti Vapahtajaa, koska me tiedämme, että Hän ojentaa ”armon käsivarren niitä kohti, jotka panevat turvansa häneen”.12 Koska tämä loistava lupaus on totta, niin kehen muuhun katsoisimme, kenen muun puoleen kääntyisimme, kenen muun luokse tulisimme kuin Jeesuksen Kristuksen, Hänen, joka on maailman valo, Jumalan Karitsa, meidän Messiaamme?
Tiedän, että ”Vanhurskauden Poika [nousee] parantaminen siivissään”13, ei ainoastaan tuon verenvuodosta kärsivän naisen tähden, vaan meidän jokaisen tähden. Hän opastaa ja siunaa meitä ja kokoaa meidät – jos me vain päätämme tulla Hänen luokseen. Tehkäämme niin elämämme jokaisena päivänä.
Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.