2006
Opetuslapseus
Marraskuu 2006


Opetuslapseus

Yksi elämän ja iankaikkisuuden suurenmoisimmista siunauksista on kuulua Herran Jeesuksen Kristuksen uskollisten opetuslasten joukkoon.

Suuri väkijoukko seurasi Vapahtajaa, kun Hän opetti Galileanjärven rannalla. Jotta useammat pystyisivät kuulemaan Häntä, Hän nousi Pietarin kalastusveneeseen ja pyysi, että Hänet vietäisiin vähän matkan päähän rannasta. Kun Hän oli lopettanut puhumisen, Hän käski Pietaria, joka oli kalastanut koko yön tuloksetta, menemään järvelle ja laskemaan verkkonsa syvään veteen. Pietari totteli, ja hän sai niin paljon kalaa, että verkot repeilivät. Pietari kutsui tovereitaan Jaakobia ja Johannesta tulemaan apuun. Kaikki olivat ihmeissään siitä, kuinka paljon kalaa tuli saaliiksi. Jeesus sanoi Pietarille: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.” Sitten Luukas kertoo meille: ”He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.”1 Heistä tuli Herran opetuslapsia.

Englanninkielinen sana disciple ’opetuslapsi’ ja sana discipline ’kuri’ tulevat samasta latinankielisestä kantasanasta discipulus, ’oppilas’. Se tähdentää harjoittelua eli harjaantumista. Itsekuri ja itsensä hallitseminen ovat Jeesuksen seuraajien johdonmukaisia ja pysyviä ominaisuuksia. Tästä olivat esimerkkeinä Pietari, Jaakob ja Johannes, jotka todellakin jättivät kaiken ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Mitä opetuslapseus on? Se on pääasiassa kuuliaisuutta Vapahtajaa kohtaan. Opetuslapsena olemiseen sisältyy monia asioita. Sitä on siveys. Sitä ovat kymmenykset. Sitä on perheilta. Sitä on kaikkien käskyjen pitäminen. Sitä on kaiken sellaisen hylkääminen, mikä ei ole meille hyväksi. Elämässä kaikella on hintansa. Kun ottaa huomioon Vapahtajan suurenmoisen lupauksen rauhasta tässä elämässä ja iankaikkisesta elämästä tulevassa, niin opetuslapseuden hinta on maksamisen arvoinen. Se on hinta, jota meillä ei ole varaa olla maksamatta. Opetuslapseuden vaatimukset ovat suhteessa paljon, paljon pienemmät kuin siitä luvatut siunaukset.

Kristuksen opetuslapset saavat kutsun paitsi hylätä maailmallisten asioiden tavoittelun, myös kantaa ristiä päivittäin. Ristin kantaminen tarkoittaa sitä, että seuraa Hänen käskyjään ja vahvistaa Hänen kirkkoaan maan päällä. Se tarkoittaa myös itsekuria.2 Kuten Jeesus Nasaretilainen opetti meitä: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.”3 ”Joka ei kanna ristiään ja kulje minun jäljessäni, ei voi olla minun opetuslapseni.”4

Alkeisyhdistyksen erään rakkaan laulun sanat saavat vastakaikua kaikkien niiden mielessä, jotka seuraavat Mestaria:

Kuin Jeesus mä olla tahdon,

Esimerkkiään seurata

Ja pyrkiä rakastamaan Sanoissa ja teoissa.5

Miettikäämme joitakin asioita, joita Jeesus teki ja joita me kaikki voimme jäljitellä.

  1. Jeesus ”kulki ympäri maata, teki hyvää”.6 Me kaikki voimme tehdä jotakin hyvää joka päivä – jonkun perheenjäsenen, ystävän tai jopa jonkun tuntemattoman hyväksi – jos etsimme niitä tilaisuuksia.

  2. Jeesus oli hyvä paimen, joka vartioi lampaitaan ja kantoi huolta niistä, jotka olivat kadonneet.7 Me voimme etsiä yksinäisiä tai niitä, jotka ovat vähemmän aktiivisia, ja osoittaa heitä kohtaan ystävällisyyttä.

  3. Jeesus tunsi myötätuntoa monia kohtaan, myös kurjaa spitaalista kohtaan.8 Mekin voimme tuntea myötätuntoa. Mormonin kirjassa meitä muistutetaan siitä, että meidän tulee surra surevien kanssa.9

  4. Jeesus todisti jumalallisesta tehtävästään ja Isänsä suurenmoisesta työstä. Omasta puolestamme me kaikki voimme olla ”Jumalan todistajina kaikkina aikoina”10.

  5. Jeesus kutsui lapsia tulemaan luokseen.11 Meidän lapsemme tarvitsevat meidän huomiotamme ja rakkauttamme samoin kuin meidän huolenpitoamme.

Vapahtajan todellisten seuraajien tulee olla valmiita antamaan henkensä, ja joillakuilla on ollut kunnia tehdä niin. Oppi ja liitot neuvoo meitä:

”Älköön kukaan pelätkö antaa henkeään minun tähteni; sillä se, joka antaa henkensä minun tähteni, löytää sen jälleen.

Eikä se, joka ei ole valmis antamaan henkeään minun tähteni, ole minun opetuslapseni.”12

Apostolien teoissa kerrotaan Stefanos-nimisestä opetuslapsesta, joka ”oli täynnä armoa ja voimaa, ja hän teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansan keskuudessa”.13 Stefanos kohtasi Jerusalemissa vihamielisen väkijoukon, joka valheellisesti syytti häntä jumalanpilkasta, vaikka hänet kirkastettiin heidän edessään. Stefanos todisti Vapahtajan jumalallisuudesta, ja kun hän kehotti heitä parannukseen, useat väkijoukosta kääntyivät häntä vastaan. ”Mutta Pyhää Henkeä täynnä Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen, joka seisoi Jumalan oikealla puolella.”14 Juuri kun Stefanos kivitettiin kuoliaaksi, viimeiset sanat hänen huulillaan olivat: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!”15

Kirkon varhaisina aikoina Meksikossa kahdesta uskollisesta johtajasta, jotka olivat Kristuksen opetuslapsia, tuli uskonsa vuoksi marttyyreja. Nämä kaksi, jotka menettivät henkensä, olivat Rafael Monroy ja Vicente Morales.

Meksikon vallankumouksen aikaan Rafael Monroy oli pienen San Marcosin seurakunnan johtaja ja Vicente Morales oli hänen ensimmäinen neuvonantajansa. Heinäkuun 17. päivänä 1915 zapatistat ottivat heidät kiinni. Heille sanottiin, että heidät säästettäisiin, jos he luovuttaisivat aseensa ja kieltäisivät oudon uskonsa. Veli Monroy kertoi vangitsijoilleen, ettei hänellä ollut mitään aseita, ja yksinkertaisesti kaivoi taskustaan Raamattunsa ja Mormonin kirjansa. Hän sanoi: ”Hyvät herrat, nämä ovat ainoat aseet, joita koskaan kannan. Ne ovat totuuden aseet erhettä vastaan.”

Kun mitään aseita ei löytynyt, veljiä kidutettiin julmasti, jotta he ilmaisisivat, mihin aseet oli piilotettu. Aseita ei kuitenkaan ollut. Sitten heidät vietiin vartioituina pienen kaupungin laitamille, missä heidän vangitsijansa panivat heidät seisomaan ison saarnipuun luo teloitusryhmän eteen. Vastaava upseeri tarjosi heille vapautta, jos he kieltäisivät uskontonsa ja liittyisivät zapatisteihin, mutta veli Monroy vastasi: ”Minun uskontoni on minulle rakkaampi kuin oma henkeni, enkä voi hylätä sitä.”

Sitten miehille sanottiin, että heidät oli määrä ampua, ja heiltä kysyttiin, oliko heillä mitään toivomusta. Veli Rafael pyysi, että hänen sallittaisiin rukoilla, ennen kuin hänet teloitettaisiin. Siellä teloittajiensa läsnä ollessa hän polvistui ja äänellä, jonka kaikki pystyivät kuulemaan, hän rukoili, että Jumala siunaisi ja varjelisi hänen rakkaitaan ja huolehtisi siitä pienestä kamppailevasta seurakunnasta, joka jäisi ilman johtajaa. Kun hän päätti rukouksensa, hän käytti Vapahtajan ristillä riippuessa käyttämiä sanoja ja rukoili teloittajiensa puolesta: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”16 Sen jälkeen teloitusryhmä ampui sekä veli Monroyn että veli Moralesin.17

Joitakin vuosia sitten menin Meksikoon järjestämään uudelleen erään vaarnan johtokunnan. Kun pidin puhutteluja, minulla oli ilo ja kunnia tutustua yhteen Rafael Monroyn jälkeläisistä. Minuun teki hyvin suuren vaikutuksen se, kuinka syvä oli tämän miehen todistus sekä hänen sitoumuksensa evankeliumiin. Kun kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut muille veli Monroyn jälkeläisille, hän kertoi, että monet heistä olivat olleet lähetystyössä ja olivat edelleenkin uskollisia kirkossa.

Kirkon varhaisina aikoina Joseph Smithin ja Hyrum Smithin lisäksi oli muitakin opetuslapsia, jotka antoivat henkensä Jeesuksen Kristuksen evankeliumin vuoksi. Kirkon ensimmäisen piispan Edward Partridgen uskollisuus mainitaan Opissa ja liitoissa.18 Heinäkuun 20. päivänä 1833 Edward oli istumassa kotona heikkokuntoisen vaimonsa kanssa, joka oli juuri synnyttänyt. Kolme ilkivallantekijää syöksähti sisään ja raahasi Edwardin kadun sekasortoon ja sieltä aukiolle, jonne he olivat jo vieneet Charles Allenin. Puhemiehensä välityksellä noin 300 hengen mellakoiva joukko vaati, että Edward ja Charles joko kieltäisivät uskonsa Mormonin kirjaan tai lähtisivät piirikunnasta. Edward Partridge vastasi: ”Jos minun täytyy kärsiä uskontoni vuoksi, se ei ole enempää kuin muut ovat tehneet ennen minua. En ole tietääkseni vahingoittanut ketään piirikunnassa enkä sen vuoksi suostu lähtemään. En ole tehnyt mitään loukatakseni ketään. Jos pahoinpitelette minut, vahingoitatte syytöntä miestä.” Sitten väkijoukko tuhri Edwardin ja Charlesin päästä varpaisiin kuumalla tervalla, jossa oli kalsinoitua potaskaa, joka on syövyttävää happoa, ja sitten he heittivät höyheniä, jotka tarttuivat polttavaan tervaan.19

Profeetta Joseph Smith luonnehti muutama vuosi myöhemmin 46-vuotiaan Edwardin kuolemaa näillä sanoin: ”Hän menetti henkensä Missourin vainojen seurauksena, ja hän on yksi siitä joukosta, jonka veri vaaditaan heidän käsistään.”20 Edward Partridge jätti perinnön, joka elää edelleen suuressa ja vanhurskaassa jälkeläisten joukossa.

Useimpien meidän kohdalla vaatimus ei kuitenkaan ole kuolla kirkon puolesta vaan elää sen puolesta. Monille Kristuksen kaltainen elämä joka päivä saattaa olla jopa vaikeampaa kuin henkensä antaminen. Sota-aikana opin, että monet miehet pystyivät suuriin epäitsekkäisiin tekoihin, sankaruuteen ja suuruuteen kantamatta huolta henkiinjäämisestä. Mutta kun sota oli ohi ja he palasivat kotiin, he eivät pystyneet kestämään elämää tavallisten jokapäiväisten taakkojen alla ja heistä tuli tupakan, alkoholin, huumeiden ja irstailun orjia, minkä vuoksi he menettivät lopuksi henkensä.

Toiset saattavat sanoa: ”Olen tavallinen ihminen. Minulla ei ole mitään suuruutta tai asemaa. Olen uusi kirkossa. Lahjani ja kykyni ovat rajalliset. Panokseni on vähäinen.” Tai he saattavat sanoa: ”Olen liian vanha muuttumaan. Olen jo elänyt elämäni. Miksi minun pitäisi yrittää?” Milloinkaan ei ole liian myöhäistä muuttua. Opetuslapseus ei tule merkittävästä asemasta, vauraudesta tai oppineisuudesta. Jeesuksen opetuslapset tulevat kaikista yhteiskuntaluokista. Opetuslapseus vaatii meiltä kuitenkin sen, että hylkäämme jumalattoman rikkomuksen ja nautimme siitä, mitä presidentti Spencer W. Kimball on kutsunut ”anteeksiantamuksen ihmeeksi”.21 Tämä voi tulla vain parannuksen kautta, mikä tarkoittaa, että hylkäämme synnin ja päätämme joka päivä olla totuuden ja vanhurskauden seuraajia. Kuten Jeesus on opettanut: ”Millaisia miehiä teidän siis tulee olla? Totisesti minä sanon teille: Sellaisia kuin minä olen.”22

Monet ajattelevat, että opetuslapseuden hinta on liian kallis ja liian raskas. Joillekin siihen liittyy luopumista liian paljosta. Risti ei kuitenkaan ole yhtä painava kuin miltä se näyttää. Kuuliaisuuden kautta me saamme paljon suuremman voiman sen kantamiseen.

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”23

Silloin voimme todella väittää olevamme opetuslapsia, kun voimme varmoina sanoa, että Hänen teistään on tullut meidän teitämme.

Opetuslapsena olemisen siunaukset ovat ilman muuta tarjolla kaikille, jotka ovat halukkaita maksamaan hinnan. Opetuslapseus tuo elämäämme tarkoituksen niin että päämäärättömän vaeltamisen sijaan me kuljemme vakaasti sitä kaitaa ja kapeaa tietä, joka johtaa meidät takaisin taivaallisen Isämme luo. Opetuslapseus tuo meille lohtua murheen hetkinä, omantunnonrauhan ja iloa palvelemisesta – mitkä kaikki auttavat meitä olemaan enemmän Jeesuksen kaltaisia.

Vapahtajan opetuslapsena olemisen kautta me tulemme tuntemaan ja uskomaan sydämessämme ja mielessämme Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon pelastavat periaatteet ja toimitukset. Opetuslapseutemme kautta alamme arvostaa profeetta Joseph Smithin syvällistä palvelutehtävää palauttaa nuo pelastavat toimitukset meidän aikanamme. Me riemuitsemme siitä, että pappeuden avaimet ja sen valtuus ovat kulkeneet perintönä kirkon presidenttien kautta, profeetta Joseph Smithistä nykyiseen profeettaamme presidentti Gordon B. Hinckleyyn.

Olemme kiitollisia siitä, että olemalla Vapahtajan opetuslapsia me pääsemme nauttimaan Hänen lupaamastaan rauhasta tässä maailmassa24 kokien tyytyväisyyttä, onnea ja täyttymystä. Opetuslapsena olemisemme kautta me pystymme saamaan sitä hengellistä voimaa, jota tarvitsemme selviytyäksemme elämän haasteista.

Yksi elämän ja iankaikkisuuden suurenmoisimmista siunauksista on kuulua Herran Jeesuksen Kristuksen uskollisten opetuslasten joukkoon. Minulla on syvä todistus tästä totuudesta, josta todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. Ks. Luuk. 5:1–11.

  2. Ks. Alma 39:9.

  3. Luuk. 9:23.

  4. Luuk. 14:27.

  5. ”Kuin Jeesus mä olla tahdon”, Lasten laulukirja, s. 40–41.

  6. Ap. t. 10:38.

  7. Ks. Matt. 15:24; Joh. 10:1–12.

  8. Ks. Mark. 1:40–42.

  9. Ks. Moosia 18:9.

  10. Moosia 18:9.

  11. Ks. Mark. 10:14.

  12. OL 103:27–28.

  13. Ap. t. 6:8.

  14. Ap. t. 7:55.

  15. Ap. t. 7:60.

  16. Luuk. 23:34.

  17. Ks. Rey L. Pratt, ”A Latter-day Martyr”, Improvement Era, kesäkuu 1918, s. 720–726.

  18. Ks. OL 124:19.

  19. Ks. B. H. Roberts, A Comprehensive History of the Church, osa 1, s. 333; Andrew Jenson, Latter-day Saint Biographical Encyclopedia, 4 osaa, 1901–1936, osa 1, s. 220.

  20. History of the Church, osa 4, s. 132.

  21. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, 1978, s. 342.

  22. 3. Nefi 27:27.

  23. Matt. 11:28–30.

  24. Ks. OL 59:23.