Henkilökohtainen pyhittäytyminen
Kerrotaan kanasta ja siasta, jotka alkoivat keskustella annistaan maanviljelijän ruokapöytään. Kana valitteli sitä, että se joutui lahjoittamaan munansa aamiaista varten. Sika vastasi: ”Niin, mutta sinun kohdallasi on kysymys vain pienestä uhrauksesta. Minun kohdallani se on kokonaisvaltainen sitoutuminen!”
Tämä vitsi sisältää selviä opetuksia Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenille. Voisimme kysyä itseltämme, olemmeko sellaisia ihmisiä, joiden mielestä munan tai parin antaminen silloin tällöin valtakunnan rakentamiseksi riittää, vai haluammeko tulla luetuiksi niihin, jotka pyhittävät kaikkensa tämän pyrkimyksen hyväksi.
Voimme olettaa, että todellisella kääntymyksellä Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin on ulkoisia ilmenemismuotoja kirkon jäsenten teoissa. Toisin sanoen ne, jotka ovat saaneet hengellisen kokemuksen, josta on seurannut vahva todistus, haluavat yleensä elää täysin evankeliumin periaatteiden mukaan. Heidän havaitaan tekevän kaikkea, mikä on tarpeen heidän kutsumuksensa kunniassa pitämiseksi, maksavan täydet kymmenykset ja runsaat paastouhrit, pyhittävän lepopäivän, pitävän perheillat, tutkivan pyhiä kirjoituksia ja niin edelleen. Kaikki nämä arvokkaat teot sekä miltei lukemattomat muut muodostavat pyhittäytyneiden kirkon jäsenten henkilökohtaiset pyrkimykset.
Henkemme kouluttaminen tällä tavoin valmistaa meitä selestistä elämää varten. Herra sanoo meille kohdassa Oppi ja liitot 88:22: ”Se, joka ei voi pysyä selestisen valtakunnan laissa, ei voi kestää selestistä kirkkautta.” Oppinut kirkon jäsen Hugh Nibley sanoi: ” Huomaatte, että Opin ja liittojen päätarkoitus on ottaa käyttöön pyhityksen laki.” Hän opetti edelleen: ”Tämä laki, kuuliaisuuden ja uhrauksen lakien summa, on selestisen valtakunnan kynnys, vaikein vaatimus, mikä ihmisille tässä elämässä esitetään.”1
Enemmän kuin kymmenykset
Kun keskustelemme pyhityksestä, tulee usein ensimmäisenä mieleen ajallisten varojemme pyhittäminen. Nykyään meitä vaaditaan tässä asiassa maksamaan kymmenyksemme ja uhrimme valmistavana askeleena oppiaksemme palauttamaan Isälle osan siitä, mitä Hän on meille antanut. Mutta pyhityksen laki ulottuu pitemmälle kuin pelkkä kymmenysten ja uhrien maksaminen tai varojen ja omaisuuden pyhittäminen Herralle. Kahdentoista apostolin koorumin jäsen, vanhin Bruce R. McConkie (1915–1985) sanoi: ”Pyhityksen laki on sitä, että pyhitämme aikamme, lahjamme, rahamme ja omaisuutemme kirkon asialle. Niiden on määrä olla käytettävissä siinä määrin kuin niitä tarvitaan Herran päämäärien edistämiseksi maan päällä.”2
Pyhittäminen on määritelty näin: ”Tehdä tai julistaa pyhäksi tietyin seremonioin tai menoin, tehdä soveliaaksi pyhiin tarkoituksiin, erottaa, vihkiä tai omistaa Jumalan palvelemiseen ja palvontaan.”3 Kirkon jäsenten odotetaan nykyaikana pyhityksen lain mukaan eläessään tekevän itsensä ”soveliaaksi pyhiin tarkoituksiin”. Se edellyttää, että he omistavat aikansa, lahjansa ja omaisuutensa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolle ja sen tarkoitusperille. Meitä ei ehkä koskaan pyydetä antamaan kaikkea, mutta halukkuutemme laskea kaikki alttarille on meidän ja Jumalan välinen merkki siitä, että me alistumme kaikessa Hänen tahtoonsa.
Kun palvelimme kirkossa Etelä-Amerikassa, ensin lähetysjohtajana ja toverina Argentiinan eteläisellä lähetyskentällä Buenos Airesissa ja sitten kun vanhin Oveson palveli vyöhykkeen johtokunnassa Chilessä, panimme merkille monia tekoja, joita pidimme esimerkkeinä taivaallisen Isämme ja Hänen lastensa pyhittäytyneestä palvelemisesta. Kerromme muutamia näistä esimerkeistä.
”Onnistumme ensi kerralla paremmin”
Vuosien 1996–1999 lähetystyömme alkuaikoina saimme kuulla ryhmästä kambodžalaisi maahanmuuttajia, jotka asuivat Longchampsissa Argentiinassa, lähellä Buenos Airesia. Yhdelle perheelle oltiin opettamassa keskusteluja. Kun tuli aika, jolloin lähetyssaarnaajien piti kertoa paaston laista, he selittivät sitä seuraavanlaisin sanoin: ”Paasto on vuorokauden jakso, jolloin emme syö emmekä juo mitään, vaan alistamme ruumiimme hengellemme. Käytämme ajan lukemalla pyhiä kirjoituksia, rukoilemalla ja osallistumalla muihin kohottaviin toimintoihin, jotka huipentuvat osallistumiseen paasto- ja todistuskokoukseen, jossa sitten annamme seurakuntamme piispalle rahasumman, joka vastaa sitä ruokaa, josta olemme pidättäytyneet, jotta hän voi jakaa sen köyhille ja puutteenalaisille.”
Tämän selityksen jälkeen lähetyssaarnaajat ehdottivat, että koska seuraava sunnuntai oli kuukauden ensimmäinen sunnuntai, perhe ehkä haluaisi yrittää paastota. Isä suostui, ja lähetyssaarnaajat lähtivät kodista.
Seuraavana maanantai-iltana vanhimmat palasivat pitämään toisen keskustelun, jonka aikana he pyysivät perhettä kertomaan paastokokemuksestaan. Isä selitti hyvin anteeksipyytävästi, että he olivat yrittäneet ja yrittäisivät varmasti uudelleen. Hän sanoi: ”Aloitimme paastomme iltapäivällä rukouksella, jota seurasi pyhien kirjoitusten lukemista ja keskustelua. Jatkoimme sillä tavalla seuraavaan aamuvarhaiseen. Minun on valitettavasti sanottava, että muutamat nuoremmat lapset nukahtivat yön aikana. Me olimme hyvin väsyneitä, mutta kävimme aamulla suihkussa ja valmistauduimme menemään kirkkoon, jossa henkemme elpyi ja täyttyi kauniista todistuksista, joita annettiin. Ehkäpä ensi kerralla onnistumme paremmin, ja lapset pystyvät valvomaan kanssamme koko yön.”
Lähetyssaarnaajat ällistyivät. ”Tarkoitatteko, että ette menneet nukkumaan koko vuorokauden aikana?”
”Emme”, vastasi isä. ”Ette maininneet nukkumista.”
Kuten saatatte kuvitella, tämän ihanan, nöyrän perheen jäsenet kastettiin pian kirkon jäseniksi. He toivat useita muita perheitä kuuntelemaan lähetyssaarnaajia, ja seurasi muita kääntymyksiä. Aina kun ajattelemme tätä tapausta, se muistuttaa meitä siitä, kuinka paljon voimme oppia pyhittäytymisestä niiltä, jotka pyrkivät nöyrästi olemaan kuuliaisia.
”Näen tässä vanhimmassa paljon hyvää”
Saimme kauniin opetuksen pyhityksestä myös yhdeltä lähetysjohtajamme apulaiselta. Oli tehty päätös, että eräs lähetyssaarnaajistamme täytyisi lähettää kotiin kesken lähetystyön. Hän oli ollut useaan otteeseen tottelematon neuvoista, sopimuksista ja toistuvista varoituksista huolimatta. Lentolippu oli hankittu ja asiaankuuluvat luvat saatu Etelä-Amerikan eteläisen vyöhykkeen johtokunnalta ja lähetystyöosastolta tämän lähetyssaarnaajan kotiin lähettämiseksi.
Kun apulaiset toivat tämän lähetyssaarnaajan hänen viimeiseen puhutteluunsa, hän valitti äänekkäästi ja kyynelehtien, ettei hän halunnut mennä kotiin. Hän lupasi parantaa tapansa ja sanoi, että hän allekirjoittaisi vielä yhden sopimuksen. Lähetysjohtaja Oveson kutsui epätoivoissaan kaksi apulaista ja sisar Ovesonin toimistoonsa ja pyysi lähetyssaarnaajaa odottamaan ulkopuolella sen aikaa kun mahdollisista toimintasuunnista keskusteltaisiin. Sisar Oveson, jonka kärsivällisyys alkoi siinä tilanteessa loppua, uskoi, että lähetyssaarnaajan lähettäminen kotiin oli ainoa järkevä asia, mitä saatettiin tehdä. Hän totesi: ”Jos hänen sallitaan jäädä, toiset lähetyssaarnaajat saattavat ajatella, ettei kuuliaisuus ole tärkeää.”
Toinen apulainen sanoi: ”Minun täytyy olla samaa mieltä kuin hermana Oveson. En usko, että meillä on todellisuudessa muuta vaihtoehtoa.”
Kun lähetysjohtaja Oveson tiedusteli toiselta apulaiselta tämän mielipidettä, apulainen sanoi: ”Näen tässä vanhimmassa paljon hyvää. Lähetysjohtaja, jos annat minun mennä takaisin kentälle, otan hänet toverikseni lähetystyöni loppuajaksi. Otan hänestä vastuun ja autan häntä tulemaan rakastavaksi ja kuuliaiseksi lähetyssaarnaajaksi.”
Meillä kaikilla oli kyynelet silmissä siinä vaiheessa kun tämä vanhin päätti puheenvuoronsa. Emme voineet uskoa, että kukaan voisi olla niin rakastava ja huolehtiva, varsinkaan 20-vuotias lähetyssaarnaaja. Päätettiin tehdä niin kuin hän pyysi. Hän huomasi sen olevan alussa äärimmäisen vaikeaa, mutta vähitellen hänen nuorempi toverinsa oppi häneltä paljon, ja tästä tuli luottamuksen arvoinen lähetyssaarnaaja. Kun vanhempi toveri lähti kotiin, hänen toverinsa jäi suorittamaan lähetystyönsä loppuun. Hänestä tuli aikanaan vanhempi toveri ja kouluttaja ennen kuin hänet vapautettiin kunniakkaasti. Tämä tositapaus jatkuu siten, että tämä aikoinaan tottelematon vanhin on sen jälkeen mennyt naimisiin ja sinetöity temppelissä. Hänellä ja hänen vaimollaan on nyt poika. He ovat aktiivisia kirkossa ja auttavat rakentamaan valtakuntaa. Miten suuresti pyhittäytynyt, Kristuksen kaltainen ihminen vaikuttikaan tämän lähetyssaarnaajan ja hänen tulevan perheensä elämään!
Muita esimerkkejä
Lähetyssaarnaaja-avioparien elämässä on lukemattomia esimerkkejä pyhittäytymisestä. Monet heistä palvelevat temppeleissä tai vyöhykkeen huoltotyöedustajina, vyöhykkeen lääketieteellisinä neuvojina, vyöhykkeen johtokunnan toimisihteereinä tai sukututkimuslähetyssaarnaajina. Lähetyssaarnaaja-avioparit, toimivatpa he missä ominaisuudessa tahansa, ovat kullan arvoisia.
Meillä oli se suuri siunaus, että kanssamme Argentiinan Buenos Airesin eteläisellä lähetyskentällä palveli useita lähetyssaarnaaja-aviopareja. Tyypillinen esimerkki on eräs pariskunta, joka aktivoi jäseniä, opetti musiikkia, auttoi korjaamaan asuntoja ja palveli monia tunteja kokosydämisesti. Heidän esimerkkinsä kuvastaa niissä lähetyssaarnaaja-aviopareissa piilevää voimaa, jotka ymmärtävät pyhityksen lain ja sen, että elämämme on varattava pyhiin tarkoituksiin.
Olemme tavanneet monia muitakin pyhittäytyneitä kirkon jäseniä, jotka ovat esimerkkejä omistautumisesta ja uskollisuudesta. Jokin aika sitten ryhmä pyhiä Chilen Punta Arenasista meni Chilen Santiagon temppeliin. Tämä matka kestää bussilla noin 80 tuntia, ja siihen kuluu usein ihmisten koko vuosiloma. Yksi ryhmän jäsenistä oli nainen, hermana Álvarez, joka on alle 120 senttiä pitkä ja jonka on vaikea kävellä. Hän vei mennessään noin 27 suvun nimeä, joiden puolesta hän halusi tehdä sijaistyön. Miten suurenmoista olikaan voida auttaa häntä toteuttamaan arvokas unelmansa ja huomata, missä määrin niin monet pyhät omistautuvat elämään evankeliumin periaatteiden mukaan ja puolustamaan niitä pyhityksen lain heijastuksena.
Joidenkin kohdalla se, että osoittaa omistautuneensa todella Herran työlle saattaa ilmetä heidän horjumattomassa uskollisuudessaan ylipääsemättömiltä näyttävien vastoinkäymisten kohdatessa. Kuten profeetta Joseph Smith opetti: ”Jumala on sanonut, että Hänen kansansa koeteltaisiin, että Hän puhdistaisi sitä kuin kultaa.”4 Olemme tunteneet hämmästyttäviä vanhempia, jotka ovat pysyneet lujina kuultuaan lähetyssaarnaajapoikansa tai -tyttärensä kuolemasta. Ajattelemme niitä, jotka lähestyvät Herraa entisestään, kun heitä kohtaa puolison menetys tai avioero, tai niitä, joiden on elettävä työttömyyden tai lapsen tottelemattomuuden aiheuttaman sydämen särkymisen kanssa. Toiset taas saattavat huomata, että ikääntyvistä vanhemmista tai vammaisista lapsista huolehtiminen on se polku, jota noudattaen he tällä hetkellä palvelevat pyhittäytyneesti. Elämässämme on tietenkin aikoja ja vaiheita, jotka sallivat meille enemmän tai vähemmän omaa aikaa lahjoitettavaksi tähän elinikäiseen pyrkimykseen. On monen monia tapoja, joilla voimme varata itsemme pyhiin tarkoituksiin.
Siionin kansa
Aina kun pyhissä kirjoituksissa viitataan niihin, jotka yhteiskuntana ovat oppineet elämään täysin pyhityksen lain mukaan, luemme puhtaasta ja rauhanomaisesta kansasta vailla riitaa ja epäsopua – Siionin kansasta. Henokin kansasta tuli sellainen: Luemme kohdasta Moos. 7:18: ”Ja Herra kutsui kansaansa SIIONIKSI, koska sillä oli yksi sydän ja yksi mieli ja se asui vanhurskaudessa; eikä sen keskuudessa ollut köyhiä.”
Pyhittäytymisemme ei tapahdu yhdellä ainoalla teolla. Tässä pyrkimyksessä ne, jotka ottavat auliisti vastaan kutsun lastenhuoneenjohtajan, sudenpentujen johtajan, aamuseminaarin opettajan tai partionjohtajan tehtävään tai johonkin muuhun aikaa vaativaan mutta joskus vähemmän tärkeänä pidettyyn tehtävään kirkossa, ovat varmasti esimerkkejä siitä, mitä pyhittäytyminen loppujen lopuksi on.
Pitemmän päälle itsemme tarjoaminen pyhiin tarkoituksiin saattaa tarkoittaa yksinkertaisesti jatkuvaa asennetta, että olemme nöy- rän halukkaita tarjoamaan kaiken, mitä pystymme antamaan milloin tahansa, ja autamme ympärilläm-me olevia tekemään samoin. Pyhitys näyttää olevan päivästä päivään jatkuva omistautumisen, nöyryyden, jalostumisen ja puhdistumisen prosessi, kun noudatamme kaikkien aikojen pyhittäytyneimmän henkilön – Vapahtajamme ja Lunastajamme Jeesuksen Kristuksen – esimerkkiä.