Hyvä ja kiitollinen lahjan saaja
Presidentti Dieter F. Uchtdorf
toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Miten ihmeellinen aika vuodesta! Joulunajan kauniin musiikin kuuleminen, valojen näkeminen ja sään kylmyys vievät ajatukseni niihin moniin tapahtumiin elämäni varrella, jolloin joulun henki on lämmittänyt sydäntäni ja kohottanut sieluani.
Kuten monet teistä, minäkin huomaan, että jotkin lämpöisimmistä ja elävimmistä joulumuistoista tulevat lapsuudestani. Vaikka vartuin vaatimattomissa oloissa, vanhempani halusivat joulun olevan lapsilleen ilon ja ihmeiden aikaa. He ponnistelivat lujasti tehdäkseen joulusta erityisen ajan perheellemme.
Me lapset teimme lahjoja toisillemme. Muistan, kuinka eräänä vuonna piirsin joululahjaksi kuvan sisarelleni. Se ei varmastikaan ollut mikään taideteos, mutta hän piti sitä aarteena. Kuinka rakastankaan häntä sen vuoksi! Eräänä toisena vuonna veljeni, joka on minua 12 vuotta vanhempi, antoi minulle kallisarvoisen lahjan. Hän oli löytänyt kotimme lähellä olevasta puistosta puukepin ja veistänyt siitä pienen lelupuukon. Se oli yksinkertainen, ei mikään koristeellinen, mutta voi, kuinka arvostinkaan tuota lahjaa, koska se oli häneltä!
Eikö yksi joulun suurista iloista olekin nähdä pienten lasten innostuneet kasvot, kun he ottavat käteensä lahjapaketin, joka on juuri heitä varten?
Kun tulemme vanhemmaksi, kykymme vastaanottaa lahjoja samalla innokkuudella ja hyväntahtoisuudella tuntuu kuitenkin heikentyvän. Joskus ihmiset päätyvät jopa siihen pisteeseen, etteivät he voi ottaa vastaan lahjaa tai edes kohteliaisuutta ilman, että he nolostuisivat tai tuntisivat jäävänsä kiitollisuudenvelkaan. He ajattelevat erheellisesti, että ainoa hyväksyttävä tapa reagoida lahjan saamiseen on antaa takaisin jotakin vielä arvokkaampaa. Toiset eivät yksinkertaisesti huomaa lahjan merkitystä – he keskittyvät vain sen ulkonäköön tai arvoon eivätkä huomaa sitä syvää merkitystä, joka sillä on sen vilpittömälle antajalle.
Siitä tulee mieleeni eräs tapahtuma Vapahtajan viimeisen elinpäivän iltana. Hän kokosi rakkaat opetuslapsensa ympärilleen, mursi leipää heidän kanssaan ja antoi heille viimeisiä kallisarvoisia ohjeita. Muistatteko sen, että aterian aikana Jeesus nousi pöydästä, kaatoi vettä pesuastiaan ja alkoi pestä opetuslastensa jalkoja?
Kun Hän tuli Simon Pietarin kohdalle, kalastaja kieltäytyi sanoen: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Vapahtaja oikaisi häntä lempeästi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.”1
Olen varma, että Pietarilla oli mielestään jaloja syitä kieltäytyä tästä lahjasta ja että hän tunsi tekevänsä oikein. Mutta sillä hetkellä hän ei selvästikään ymmärtänyt sen hengellistä merkitystä, mitä Jeesus hänelle tarjosi.
Joulunaikaan puhumme paljon antamisesta ja tiedämme kaikki, että ”autuaampi on antaa kuin ottaa”2, mutta taidamme joskus jättää huomiotta sen, kuinka tärkeää on olla hyvä lahjan saaja – tai jopa väheksymme sitä.
Monta vuotta sitten joulupäivänä eräs pieni tyttö sai kauniin helmipakkauksen. Tytön isä ehdotti, että tämä valmistaisi niistä jotakin jollekulle sukulaiselleen, joka oli mukana perheen joulunvietossa.
Tytön ilme kirkastui, ja hän ryhtyi valmistamaan korua, jota hän piti täydellisenä lahjana. Hän valitsi, kenelle hän halusi valmistaa sen – vanhalle tädille, joka näytti tyytymättömältä ja ankaralta.
”Jos teen hänelle rannekorun, ehkä se tekee hänet iloiseksi”, tyttönen ajatteli.
Niinpä hän valitsi huolella jokaisen helmen ja teki parhaansa, jotta siitä tulisi erityinen lahja hänen tädilleen.
Kun hän sai sen lopulta valmiiksi, hän meni tätinsä luokse, antoi tälle rannekorun ja kertoi, että oli suunnitellut ja tehnyt sen juuri häntä varten.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun täti otti rannekorun peukalon ja etusormen väliin ikään kuin pitelisi kädessään limaisista etanoista koottua ketjua. Hän katsoi lahjaa, siristi silmiään ja nyrpisti nenäänsä ja tipautti rannekorun takaisin pikkutytön käsiin. Sitten hän kääntyi poispäin tytöstä sanomatta sanaakaan ja alkoi puhua jonkun toisen kanssa.
Tyttönen punastui nolona. Syvästi pettyneenä hän poistui hiljaa huoneesta.
Hänen vanhempansa yrittivät lohduttaa häntä. He yrittivät auttaa häntä ymmärtämään, että rannekoru oli kaunis – hänen tätinsä tunteettomasta reaktiosta huolimatta. Mutta tuo pikku tyttö ei voinut olla tuntematta itseään onnettomaksi aina kun hän ajatteli tuota kokemusta.
On kulunut kymmeniä vuosia, ja yhä tuo pieni tyttö – itsekin nyt täti – muistelee vähän surullisena tuota päivää, jolloin hänen lapsenomainen lahjansa torjuttiin.
Jokainen lahja, joka meille annetaan – etenkin, kun lahja annetaan sydämestä – on tilaisuus rakentaa tai vahvistaa rakkauden sidettä. Kun olemme hyviä ja kiitollisia lahjan saajia, avaamme oven, joka syventää suhdettamme lahjan antajaan. Mutta kun emme osaa arvostaa lahjaa tai jopa kieltäydymme siitä, emme pelkästään loukkaa niitä, jotka antavat meille jotakin, vaan vahingoitamme myös jollakin tapaa itseämme.
Vapahtaja opetti, että ellemme ”tule lasten kaltaisiksi, [me emme] pääse taivasten valtakuntaan”3.
Kun katselemme lasten intoa ja ihmettelyä tähän aikaan vuodesta, voisimme ehkä muistuttaa itseämme siitä, että löytäisimme ja omaksuisimme uudelleen lasten kallisarvoisen ja mahtavan ominaisuuden – kyvyn ottaa lahja vastaan hyväntahtoisena ja kiitollisena.
Ei ole yllättävää, että Vapahtaja on täydellinen esimerkkimme paitsi runsaskätisestä antamisesta myös hyväntahtoisesta lahjan vastaanottamisesta. Kun Hän oli Betaniassa kuolevaisen palvelutehtävänsä loppuaikoina, Hänen luokseen tuli eräs nainen, jolla oli alabasteripullo, jossa oli harvinaista ja kallista öljyä. Hän antoi naisen voidella päänsä tällä kallisarvoisella lahjalla.
Jotkut tapahtuman nähneet suuttuivat. ”Millaista rahan haaskausta!” he sanoivat. Sellainen öljy oli erittäin kallista. Sen olisi voinut myydä ja antaa rahat köyhille. He näkivät vain lahjan ajallisen arvon eivätkä lainkaan huomanneet sen paljon suurempaa hengellistä merkitystä.
Mutta Vapahtaja ymmärsi siihen lahjaan liittyvän vertauskuvallisuuden ja rakkauden osoituksen ja otti sen vastaan hyväntahtoisesti.
”Antakaa hänen olla”, Vapahtaja sanoi nurisijoille. ”Miksi te pahoitatte hänen mielensä? – – Hän teki minkä voi. Hän voiteli edeltäkäsin minun ruumiini hautaamista varten.”4
Veljeni ja sisareni, rakkaat ystäväni, millaisia lahjan saajia me olemme? Tunnistammeko me Vapahtajan tavoin lahjat rakkauden osoituksina?
Meidän päivinämme Vapahtaja on sanonut, että se, ”joka ottaa kaiken vastaan kiitollisin mielin, kirkastetaan”5 ja ”maan täyteys on [hänen]”6.
Toivon, että tänä jouluna ja vuoden jokaisena päivänä me pohdimme etenkin niitä monia lahjoja, joita olemme saaneet rakastavalta taivaalliselta Isältämme. Toivon, että me otamme vastaan nämä lahjat lapsen ihmetyksellä, kiitollisuudella ja innolla.
Sydämeni herkistyy ja lämpenee, kun ajattelen lahjoja, jotka meidän rakastava, hyväntahtoinen ja runsaskätinen taivaallinen Isämme on meille antanut: Pyhän Hengen sanomattoman suuren lahjan, anteeksiantamuksen ihmeen, henkilökohtaista ilmoitusta ja ohjausta, Vapahtajan rauhan, varmuuden ja lohdun siitä, että kuolema on voitettu – ja monia, monia muita.
Ennen kaikkea Jumala on antanut meille lahjana ainoan Poikansa, joka uhrasi elämänsä, ”jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”7.
Olemmeko me ottaneet nämä lahjat vastaan nöyrän kiitollisina, iloisina? Vai kieltäydymmekö me niistä ylpeyden tai valheellisen riippumattomuuden tunteen vuoksi? Tunnemmeko me näissä lahjoissa Isämme osoittaman rakkauden? Otammeko me ne vastaan tavalla, joka syventää suhdettamme tähän ihmeelliseen, jumalalliseen antajaan? Vai ajattelemmeko me muita asioita niin, ettemme edes huomaa, mitä Jumala antaa meille joka ikinen päivä?
Me tiedämme, että ”iloista antajaa Jumala rakastaa”8, mutta eikö Hän rakastakin myös hyvää, kiitollista ja iloista lahjan saajaa?
”Sillä mitä hyödyttää ihmistä, jos hänelle suodaan lahja eikä hän ota lahjaa vastaan? Katso, hän ei riemuitse siitä, mikä hänelle annetaan, eikä riemuitse siitä, joka on lahjan antaja.”9
Olemmepa kokeneet 9 joulua tai 90, olemme silti kaikki lapsia – me olemme kaikki taivaallisen Isämme lapsia.
Me voimme sen vuoksi kokea tämän joulunajan lapsen ihmetyksellä ja ihastuksella. Me voimme sanoa: ”Sydämeni on ääriään myöten täynnä iloa, ja minä riemuitsen Jumalastani”10 – kaikkien hyvien lahjojen antajasta.
Teidän kanssanne ja kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat seurata lempeää Kristusta, kohotan ääneni ja ylistän voimallista Jumalaamme Hänen Poikansa kallisarvoisesta lahjasta.
Tänä joulunaikana ja aina rukoilen, että näemme Jumalan Pojan syntymän ihmeellisen lahjan lapsen siunatuin silmin. Rukoilen, että hyvien lahjojen antamisen lisäksi pyrkisimme olemaan hyviä ja kiitollisia lahjan saajia. Kun teemme niin, joulunajan henki avartaa sydäntämme ja suurentaa ilomme mittaamattoman suureksi. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.