Kirkon historia
Manifesti ja pluraaliavioliiton päättyminen

”Manifesti ja pluraaliavioliiton päättyminen”, evankeliumiaiheiset tutkielmat, 2016

”Manifesti ja pluraaliavioliiton päättyminen”, evankeliumiaiheiset tutkielmat

Manifesti ja pluraaliavioliiton päättyminen

Suuren osan 1800-luvusta merkittävä määrä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniä harjoitti pluraaliavioliittoa – avioliittoa yhden miehen ja useamman kuin yhden naisen välillä. Tämä käytäntö aloitettiin ja lopetettiin Jumalan profeettojen kautta saadulla ilmoituksella. Alun perin käsky harjoittaa pluraaliavioliittoa tuli Joseph Smithin kautta, joka oli kirkon perustanut profeetta ja kirkon presidentti. Vuonna 1890 presidentti Wilford Woodruff julkaisi manifestin, joka johti pluraaliavioliiton päättymiseen kirkossa.

Pluraaliavioliiton päättyminen vaati suurta uskoa ja joskus monimutkaisia, tuskallisia – ja erittäin henkilökohtaisia – päätöksiä yksittäisiltä jäseniltä ja kirkon johtohenkilöiltä. Kuten pluraaliavioliiton aloittaminen kirkossa, myös sen päättyminen oli asteittaista eikä mikään yksittäinen tapahtuma. Ilmoitusta annettiin ”rivi rivin päälle, käsky käskyn päälle”1.

Moniavioisuutta vastustavat lait ja kansalaistottelemattomuus

Puolen vuosisadan ajan, 1840-luvun alkupuolelta alkaen, kirkon jäsenet pitivät pluraaliavioliittoa Jumalan antamana käskynä, joka auttoi lisäämään vanhurskaita jälkeläisiä Herralle2. Vaikka kaikkien kirkon jäsenten ei odotettukaan solmivan pluraaliavioliittoa, sitä harjoittaneet uskoivat saavansa siunauksia siihen osallistumisesta. 1850- ja 1880-lukujen välillä monet myöhempien aikojen pyhät elivät pluraaliavioliittoperheissä aviomiehenä, vaimona tai lapsena.3

Monissa osissa maailmaa moniavioisuus oli sosiaalisesti hyväksyttävää ja laillista. Kuitenkin Yhdysvalloissa useimmat ihmiset pitivät sitä moraalittomana. Tämä vastustus johti lainsäädännöllisiin pyrkimyksiin lakkauttaa moniavioisuus. Vuodesta 1862 alkaen Yhdysvaltain hallinto sääti sarjan lakeja, joiden tarkoituksena oli pakottaa myöhempien aikojen pyhät luopumaan pluraaliavioliitosta.4

Näiden toimenpiteiden edessä myöhempien aikojen pyhät pitivät kiinni siitä, että pluraaliavioliitto oli uskonnollinen periaate ja siten Yhdysvaltain perustuslain turvaama. Kirkko puolusti kantaansa voimakkaasti tuomioistuimessa aina Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen asti. Tapauksessa Reynolds vastaan Yhdysvallat (1879) korkein oikeus teki päätöksen myöhempien aikojen pyhiä vastaan: uskonnolliset käsitykset olivat lain suojelemia, uskonnollinen käytäntö ei ollut. Tuomioistuimen päätöksen nojalla avioliitto oli valtion säätelemä yhteiskunnallinen sopimus. Yksiavioisuus oli ainoa valtion sallima avioliittomuoto. Tuomioistuin selitti: ”Moniavioisuutta on aina pidetty vastenmielisenä Euroopan pohjoisissa ja läntisissä kansakunnissa.”5

Myöhempien aikojen pyhät halusivat vilpittömästi olla Yhdysvaltain uskollisia kansalaisia, sillä he pitivät maataan jumalallisesti perustettuna. Mutta he hyväksyivät myös pluraaliavioliiton käskynä Jumalalta ja uskoivat, että tuomioistuin esti epäoikeudenmukaisesti heidän oikeutensa noudattaa Jumalan käskyjä.

Näiden uskollisuuden vastakkaisten vaatimusten edessä kirkon johtajat kannustivat jäseniä tottelemaan ennemmin Jumalaa kuin ihmistä. Monet myöhempien aikojen pyhät ryhtyivät 1880-luvulla kansalaistottelemattomuuteen jatkamalla elämäänsä pluraaliavioliitossa ja solmimalla uusia pluraaliavioliittoja.6 Liittovaltion viranomaiset vastasivat säätämällä entistä tiukempia lakeja.

Vuosina 1850–1896 Utah oli Yhdysvaltain territorio, mikä tarkoitti sitä, että Washington D.C:ssä olevilla liittovaltion viranomaisilla oli suuri valta paikallisissa asioissa. Vuonna 1882 Yhdysvaltain kongressi sääti Edmundsin lain, joka teki laittomasta yhteisasumisesta (tarkoitti yhden miehen asumista useamman kuin yhden vaimon kanssa) teon, josta sai rangaistuksena kuuden kuukauden vankilatuomion ja 300 dollarin sakot. Vuonna 1887 kongressi sääti Edmunds–Tuckerin lain rangaistakseen kirkkoa itseään eikä vain sen jäseniä. Tämä laki lakkautti kirkon yhtiötoiminnan ja määräsi, että kirkon kaikki varallisuus, joka ylitti 50 000 dollarin arvon, tuli luovuttaa valtiolle.

Tämä valtiovallan ilmaisema vastustus vahvisti pyhien päätöstä tehdä vastarintaa epäoikeudenmukaisina pitämiään lakeja vastaan. Moniavioisia miehiä joutui piileskelemään joskus vuosikausia siirtymällä talosta taloon ja asumalla ystävien ja sukulaisten luona. Toiset käyttivät vääriä nimiä ja muuttivat syrjäisiin paikkoihin Etelä-Utahiin, Arizonaan, Kanadaan ja Meksikoon.7 Monet onnistuivat välttämään syytteeseenpanon, kun taas monet muut kiinni jouduttuaan myönsivät syyllisyytensä ja saivat sakot ja vankeustuomion.

Nämä moniavioisuuden vastaiset toimet aiheuttivat mormoniyhteisöissä suurta häiriötä. Aviomiesten poislähtö jätti vaimot ja lapset huolehtimaan maatiloista ja yrityksistä, mikä johti tulojen vähenemiseen ja taloudelliseen taantumaan. Toimet rasittivat myös perheitä. Uusien pluraalivaimojen oli asuttava erossa aviomiehestään, ja vain harvat tiesivät heidän salassa pidetystä avioliitostaan. Raskaana olevat naiset päättivät usein piiloutua, toisinaan syrjäisiin paikkoihin, välttäen näin riskin tulla kutsutuksi oikeuteen todistamaan aviomiestään vastaan. Lapset elivät pelossa, että heidän perheensä hajotettaisiin tai että heidät pakotettaisiin todistamaan vanhempiaan vastaan. Jotkut lapset vetäytyivät piilopaikkaan ja käyttivät tekaistuja nimiä.8

Lukuisista vaikeuksista huolimatta monet myöhempien aikojen pyhät olivat vakuuttuneita siitä, että moniavioisuuden vastaiset toimet olivat hyödyksi Jumalan tarkoitusten saavuttamisessa. He todistivat, että Jumala teki liittokansaansa nöyräksi ja puhdisti heitä aivan kuten Hän on tehnyt menneinä aikoina. Myron Tanner, piispa Provosta Utahista, oli sitä mieltä, että ”vanhempien ylle laskettu sorron käsi vakuuttaa lapsemme tehokkaammin mormonismin totuudesta kuin mikään muu voisi”9. Monille vankeus omantunnon tähden osoittautui rakentavaksi kokemukseksi. George Q. Cannon, joka palveli neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa, astui esiin uudistuneena miehenä vietettyään viisi kuukautta Utahin vankilassa. ”Sellini tuntui taivaalliselta paikalta, ja minusta tuntuu, että siellä oli enkeleitä”, hän kirjoitti.10

Moniavioisuuden vastaisten toimien aikana kirkko rakensi valmiiksi ja vihki kaksi temppeliä, mikä on huomattava saavutus.11 Mutta kun paineet liittovaltion taholta kasvoivat, monia olennaisia alueita kirkon hallinnossa rajoitettiin ankarasti ja kansalaistottelemattomuus näytti yhä kestämättömämmältä pitkän tähtäimen ratkaisuna. Vuosina 1885–1889 useimmat apostolit ja vaarnanjohtajat olivat piiloutuneina tai vankilassa. Kun liittovaltion edustajat alkoivat takavarikoida kirkon omaisuutta Edmunds–Tuckerin lakiin perustuen, kirkon hallinnoiminen vaikeutui entisestään.12

Manifesti, virallinen julistus

Kun kahden vuosikymmenen ajan oli pyritty joko neuvottelemaan lakimuutoksesta tai välttämään sen tuhoisia seurauksia, kirkon johtajat alkoivat tutkia vaihtoehtoisia keinoja. Vuosina 1885 ja 1886 he perustivat uudisasutuksia Meksikoon ja Kanadaan, Yhdysvaltain lainsäädännön ulottumattomiin, missä moniavioiset perheet saattoivat elää rauhassa. Kirkon johtajat toivoivat, että heidän kantansa lieventäminen johtaisi vihamielisyyden vähenemiseen. Niinpä he neuvoivat moniavioisia miehiä elämään avoimesti vain yhden vaimonsa kanssa ja puhuivat myös sen puolesta, ettei pluraaliavioliittoa opetettaisi julkisesti. Vuonna 1889 kirkon johtajat kielsivät uusien pluraaliavioliittojen solmimisen Utahissa.13

Kirkon johtohenkilöt pyysivät rukoillen ohjausta Herralta ja yrittivät kovasti ymmärtää, mitä heidän tulisi tehdä. Presidentti John Taylor ja presidentti Wilford Woodruff kumpikin tunsivat, että Herra ohjasi heitä pysymään kannassaan ja olemaan kieltämättä pluraaliavioliittoa.14

Tämä innoitus saatiin, kun polut lain korjaamiseksi olivat yhä avoimia. Viimeinen poluista umpeutui toukokuussa 1890, kun Yhdysvaltain korkein oikeus pysytti voimassa Edmunds–Tuckerin lain perustuslaillisuuden, mikä antoi kirkon omaisuuden takavarikoimisen jatkua. Presidentti Woodruff ajatteli, että kirkon temppelit ja sen liitot olivat nyt uhattuna. Tämän uhan painamana hän rukoili kiihkeästi asian puolesta. ”Herra näytti minulle näyssä ja ilmoituksessa tarkasti”, hän sanoi myöhemmin pluraaliavioliittoon viitaten, ”mitä tapahtuisi, ellemme lopettaisi tätä käytäntöä. Kaikki temppelit joutuisivat pois käsistämme.” Jumala ”on kertonut minulle tarkasti, mitä tehdä, ja mitä olisi seurauksena, jos emme tekisi niin”.15

25. syyskuuta 1890 presidentti Woodruff kirjoitti päiväkirjaansa olevansa ”pakotettu toimimaan kirkon ajallisen pelastuksen hyväksi”. Hän kirjoitti: ”Rukoiltuani Herraa ja tunnettuani Hänen Henkensä innoitusta olen esittänyt – – julistuksen.”16 Tämä julistus, nykyään Opissa ja liitoissa oleva Virallinen julistus 1, esitettiin julkisesti 25. syyskuuta, ja se tuli tunnetuksi nimellä manifesti.17

Manifesti muotoiltiin huolellisesti vastaamaan käsillä olevaan konfliktiin Yhdysvaltain hallinnon kanssa. ”Me emme opeta moniavioisuutta emmekä pluraaliavioliittoa emmekä salli kenenkään ryhtyvän harjoittamaan sitä”, presidentti Woodruff sanoi. ”Koska kongressi on säätänyt lakeja, jotka kieltävät pluraaliavioliitot ja jotka lait viimeinen vetoomustuomioistuin on julistanut perustuslain mukaisiksi, julistan täten aikomukseni alistua noihin lakeihin ja käyttää vaikutusvaltaani sen kirkon jäseniin, jota minä johdan, jotta he tekisivät samoin.”18

Kahdentoista apostolin koorumin jäsenet suhtautuivat manifestiin vaihtelevin tavoin. Franklin D. Richards oli varma, että se oli ”Herran työtä”. Francis M. Lyman sanoi, että ”hän oli hyväksynyt manifestin täysin heti sen kuultuaan”19. Kaikki kaksitoista apostolia eivät heti hyväksyneet tätä asiakirjaa. John W. Taylor sanoi ensin, ettei hän ”ihan vielä tuntenut sen olevan oikein”20. John Henry Smith myönsi avoimesti, että ”manifesti oli kovasti järkyttänyt hänen tunteitaan” ja että hän oli yhä ”vähän hämmennyksissä” sen suhteen.21 Viikon sisällä kaikki kahdentoista koorumin jäsenet kuitenkin antoivat äänensä manifestin puolesta.

Manifesti, virallinen julistus, esitettiin kirkolle virallisesti Suolajärven tabernaakkelissa pidetyssä lokakuun 1890 puolivuotiskonferenssissa. Maanantaina 6. lokakuuta Orson F. Whitney, piispa Salt Lake Citystä, seisoi puhujakorokkeella ja luki Uskonkappaleet, johon sisältyvät sanat, joiden mukaan myöhempien aikojen pyhät uskovat, että tulee ”noudattaa, kunnioittaa ja ylläpitää lakia”. Näille uskonkappaleille annettiin tuki kohotetuin käsin. Whitney luki sen jälkeen manifestin, ja Lorenzo Snow, kahdentoista koorumin presidentti, ehdotti asiakirjan hyväksymistä ”arvovaltaiseksi ja velvoittavaksi”. Sen jälkeen kuulijakuntaa pyydettiin antamaan äänensä ehdotukselle. Deseret News -lehti raportoi, että äänestys oli ”yksimielinen”. Useimmat äänestivät sen puolesta, vaikkakin jotkut jättivät äänestämättä.22

Myöhempien aikojen pyhien rivijäsenet hyväksyvät manifestin eri asteisin varauksin. Monet eivät olleet valmiita pluraaliavioliiton lakkauttamiseen. Apuyhdistyksen ylijohtaja Zina D. H. Young kirjoitti päiväkirjaansa päivänä, jolloin manifesti esitettiin kirkolle. Hän puki sanoiksi sen hetkisen ahdistuksen: ”Tänään kaikkien sydäntä koeteltiin, mutta kaikki turvautuivat Jumalaan ja alistuivat siihen.”23 Manifesti sai aikaan epävarmuutta joidenkin ihmissuhteiden tulevaisuudesta. Eugenia Washburn Larsen pelkäsi pahinta ja kertoi tunteneensa ”syvää pimeyttä” kuvitellessaan itsensä sekä muut vaimot ja lapset aviomiestensä ”heitteille jättäminä”.24 Toiset pluraalivaimot suhtautuivat manifestiin kuitenkin ”suuresti helpottuneina”25.

Manifestin jälkeen

Myöhempien aikojen pyhät uskovat, että Herra ilmaisee tahtonsa ”rivi rivin päälle – – vähän täällä ja vähän tuolla”26. Vuonna 1890 eläneet kirkon jäsenet uskoivat yleisesti, että manifesti oli ”Herran työtä”, kuten Franklin D. Richards sen ilmaisi. Manifestin kaikki vaikutukset eivät kuitenkaan heti olleet näkyvissä. Sen laajuus oli ratkaistava, ja johtajilla oli eriävät mielipiteensä asian etenemisestä. ”Meidät on johdatettu nykyiseen asemaamme asteittain”, selitti apostoli Heber J. Grant.27 Ajan myötä ja pyrkiessään saamaan jatkuvaa ilmoitusta kirkon jäsenet näkivät ”asteittain”, kuinka tulkita manifestin etenemistä.

Aluksi monet kirkon johtohenkilöt uskoivat, että manifesti vain ”keskeytti” pluraaliavioliiton määrittelemättömäksi ajaksi.28 Oli vaikea kuvitella maailmaa ilman pluraaliavioliittoa, jota oli eletty ja opetettu ja jonka puolesta oli kärsitty niin pitkään. George Q. Cannon, neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, vertasi manifestia siihen, kuinka Herra lykkäsi käskyä rakentaa temppeleitä Missouriin 1830-luvulla sen jälkeen kun pyhät oli karkotettu osavaltiosta. Pian sen jälkeen kun manifesti oli hyväksytty yleiskonferenssissa, Cannon lainasi saarnassaan pyhien kirjoitusten kohtaa, jossa Herra antaa anteeksi niille, jotka pyrkivät uutterasti noudattamaan Hänen käskyään heidän vihollistensa estäessä heitä suorittamasta sitä: ”Katso, minusta ei enää ole välttämätöntä vaatia tuota työtä noiden ihmislasten käsistä vaan hyväksyä heidän uhrinsa.”29

Siitä huolimatta järjestettävänä oli monia käytännön asioita. Manifestissa ei mainittu mitään siitä, mitä olemassa olevien moniavioisten perheiden tuli tehdä. Manifestin seurauksena jotkut pariskunnat muuttivat erilleen tai ottivat avioeron omasta aloitteestaan. Toiset aviomiehet lakkasivat asumasta yhdessä muiden kuin yhden vaimon kanssa, mutta antoivat kaikille huollettaville edelleen taloudellista ja emotionaalista tukea.30 Suljetuin ovin käydyissä kokouksissa paikallisten johtohenkilöiden kanssa ensimmäinen presidenttikunta tuomitsi miehet, jotka jättivät vaimonsa käyttämällä manifestia verukkeena. ”En luvannut, en voinut luvata enkä ikinä lupaisi, että saisitte hylätä vaimonne ja lapsenne”, presidentti Woodruff sanoi miehille. ”Ette voi tehdä sitä kunniallisesti.”31

Uskoen, että heidän tuli ennen kaikkea kunnioittaa Jumalan ja omien puolisoidensa kanssa tekemiään liittoja, monet aviomiehet, myös kirkon johtohenkilöt, asuivat edelleen pluraalivaimojensa kanssa ja saivat lapsia heidän kanssaan pitkälle 1900-luvun puolelle.32 Edelleen jatkuvan yhdessä asumisen vuoksi näitä pariskuntia uhkasi syytteeseenpano, aivan kuin ennen manifestia. Tämä uhka väheni kuitenkin merkittävästi vuoden 1890 jälkeen. Manifesti aloitti uudenlaisen suhteen liittovaltion hallinnon ja kansakunnan kanssa: moniavioisten syytteeseenpanot vähenivät, pluraalivaimot tulivat esiin piilopaikoistaan ja ottivat käyttöön avioliitossa saadun sukunimensä, ja aviomiehet saattoivat avoimemmin olla yhteydessä perheeseensä, etenkin sen jälkeen kun Yhdysvaltain presidentti Benjamin Harrison antoi yleisen armahduksen moniavioisille mormoneille vuonna 1893.33 Kolme vuotta myöhemmin Utahista tuli osavaltio, jonka perustuslaki kielsi moniavioisuuden.

Manifestissa ilmoitettiin presidentti Woodruffin aikomus alistua Yhdysvaltain lakeihin. Siinä ei sanottu mitään muiden maiden laeista. Siitä lähtien kun Meksikoon ja Kanadaan oli perustettu siirtokuntia, kirkon johtajat olivat suorittaneet niissä maissa pluraaliavioliittoon vihkimisiä. Lokakuun 1890 jälkeen pluraaliavioliittoja solmittiin siellä edelleen kaikessa hiljaisuudessa.34 Pääsääntöisesti kirkon johtajat eivät edistäneet tällaisia avioliittoja ja niihin oli vaikea saada lupa. Joko toisen tai molempien puolisoiden, jotka solmivat tällaisen liiton, oli yleensä suostuttava pysymään Kanadassa tai Meksikossa. Poikkeuksellisissa olosuhteissa Yhdysvalloissa solmittiin pieni määrä uusia pluraaliavioliittoja vuosina 1890–1904, vaikka ei olekaan selvää tietoa siitä, oliko vihkimisten suorittamiseen Yhdysvalloissa saatu lupaa.35

Näinä vuosina solmittujen uusien pluraaliavioliittojen tarkkaa määrää Yhdysvalloissa ja sen ulkopuolella ei tunneta. Tänä aikana tallennetuissa sinetöimisasiakirjoissa ei tavallisesti ilmoitettu, oliko sinetöiminen yksiavioinen vai oliko kyseessä pluraaliavioliitto, joten kaikkien tapausten laskeminen on vaikeaa. Summittaisen arvion voi kuitenkin saada kirkon kirjurien pitämästä avioliittoja ja sinetöimisiä koskevasta kronologisesta kirjanpidosta. 1880-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana, jolloin oli vain vähän temppeleitä ja matka niihin oli pitkä ja vaivalloinen, kaukana temppeleistä asuvat myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat pariskunnat voitiin sinetöidä avioliittoon niiden ulkopuolella.

Kirjassa ”temppelin ulkopuolella suoritetut avioliittoon vihkimiset ja sinetöimiset”, joka ei kata kaikkia tapauksia, mainitaan 315 avioliittoon vihkimistä 17. lokakuuta 1890 ja 8. syyskuuta 1903 välillä.36 Kirjassa olevista 315 avioliitosta tutkimuksen mukaan 25 (7,9 %) oli pluraaliavioliittoja ja 290 (92,1 %) oli yksiavioisia avioliittoja. Melkein kaikki muistiin merkityt yksiavioiseen avioliittoon vihkimiset oli suoritettu Arizonassa tai Meksikossa. 25:stä pluraaliavioliittoon vihkimisestä 18 oli suoritettu Meksikossa, 3 Arizonassa, 2 Utahissa ja 1 Coloradossa sekä 1 laivalla Tyynellämerellä. Kaiken kaikkiaan aikakirjat osoittavat, että pluraaliavioliitto oli vähenevä käytäntö ja että kirkon johtohenkilöt toimivat hyvällä omallatunnolla noudattaessaan manifestin ehtoja ymmärryksensä mukaan.37

Se, millä tavoin nämä avioliitot tarkalleen hyväksyttiin, jää epäselväksi. Jonkin aikaa manifestin jälkeisiin pluraaliavioliittoihin tarvittiin ensimmäisen presidenttikunnan jäsenen hyväksyntä. Ei ole kuitenkaan pitäviä todisteita siitä, että päätökset olisi tehnyt ensimmäinen presidenttikunta yhdessä. Esimerkiksi presidentti Woodruff siirsi tavallisesti pyynnöt uusista pluraaliavioliitoista presidentti Cannonin henkilökohtaiseen harkintaan.38 1890-luvun loppupuolella ainakin jotkut miehistä, joilla oli valtuus suorittaa sinetöimisiä, ilmeisesti pitivät itseään vapaina joko hyväksymään tai hylkäämään pyyntöjä oman harkintansa mukaan ensimmäisestä presidenttikunnasta riippumatta. Esimerkiksi apostoli Heber J. Grant raportoi, että vieraillessaan mormonien asutusalueilla Meksikossa vuonna 1900 hänelle esitettiin yhtenä ainoana päivänä kymmenen anomusta pluraaliavioliiton hyväksymisestä. Hän kielsi ne kaikki. Hän sanoi eräälle ystävälleen: ”Myönnän, että on aina ollut vastoin periaatteitani toimia tällaisia asiakirjoja [eli manifestia] vastaan.”39

Toinen manifesti

Alussa kirkon ulkopuoliset ihmiset eivät juurikaan tienneet manifestin jälkeisistä uusien pluraaliavioliittojen solmimisista. Kun asia paljastui, nämä avioliitot vaivasivat monia amerikkalaisia, erityisesti sen jälkeen kun presidentti George Q. Cannon kertoi vuonna 1899 New York Herald -lehden haastattelussa, että uusia pluraaliavioliittoja saatettiin solmia Kanadassa ja Meksikossa.40 Kun seitsemänkymmenen ensimmäisen neuvoston jäsen B. H. Roberts oli valittu Yhdysvaltain kongressiin, tuli tietoon, että Robertsilla oli kolme vaimoa. Yhden kanssa avioliitto oli solmittu manifestin jälkeen. Seitsemän miljoonan henkilön allekirjoittama kansalaisadressi vaati Robertsin erottamista. Kongressi suostui siihen, ja Roberts erotettiin virasta.41

B. H. Robertsin erottaminen aloitti mormonien avioliittokäytännön tutkimisen uudelleen. Kirkon presidentti Lorenzo Snow antoi lausunnon, jossa hän selvensi, että uusien pluraaliavioliittojen solmiminen oli lakkautettu kirkossa ja että manifesti koski maailman kaikkia osia. Hän toisti tätä neuvoa myös yksityisesti. Silti uusia pluraaliavioliittoja solmittiin yhä vähäisessä määrin, todennäköisesti ilman että presidentti Snow olisi tiennyt asiasta tai antanut hyväksyntää. Kun Joseph F. Smithistä tuli kirkon presidentti vuonna 1901, pieni määrä uusia pluraaliavioliittoja solmittiin myös hänen hallintokautensa alkuvuosina.42

Kirkon rooli näissä avioliitoissa nousi kiihkeän väittelyn kohteeksi, kun apostoli Reed Smoot valittiin Yhdysvaltain senaattiin vuonna 1903. Vaikka Smoot oli yksiavioinen, niin apostolinvirkansa johdosta hänen uskollisuuttaan valtiota kohtaan tutkittiin tarkoin. Kuinka Smoot voisi ylläpitää sen kirkon lakeja, jonka johtajista jotkut olivat suorittaneet tai hyväksyneet uusia pluraaliavioliittoon vihkimisiä tai olivat itse osallisina niissä, ja samalla ylläpitää maan lakeja, joiden mukaan pluraaliavioliitto oli laiton? Neljän vuoden ajan lainsäätäjät väittelivät tästä kysymyksestä pitkällisissä julkisissa kuulusteluissa.

Senaatti kutsui monia todistajia. Kirkon presidentti Joseph F. Smith tuli senaatin kuultavaksi maaliskuussa 1904. Kysyttäessä hän puolusti perhesuhteitaan kertoen komitealle, että hän oli asunut yhdessä vaimojensa kanssa ja saanut lapsia heidän kanssaan vuoden 1890 jälkeen. Hän sanoi, että hänestä olisi epäkunnioittavaa rikkoa pyhät liitot, jotka hän oli tehnyt vaimojensa ja Jumalan kanssa. Kysyttäessä uusista vuoden 1890 jälkeen solmituista pluraaliavioliitoista presidentti Smith erotteli tarkoin kirkon hyväksymät ja kirkon neuvostoissa ja konferensseissa vahvistetut toimet ja kirkon yksittäisten jäsenten toimet. ”Manifestin jälkeen ei ole koskaan solmittu pluraaliavioliittoa, jolle kirkko olisi antanut suostumuksen, hyväksynnän tai luvan taikka josta sillä olisi ollut tieto”, hän todisti.43

Tässä lainopillisessa tilanteessa presidentti Smith pyrki suojelemaan kirkkoa samalla kun hän sanoi totuuden. Hänen todistuksestaan välittyi ero, jonka kirkon johtohenkilöt olivat pitkään ymmärtäneet: Manifesti poisti kirkolta jumalallisen käskyn yleisesti tukea ja puolustaa pluraaliavioliittoa. Se ei kuitenkaan siihen mennessä ollut kieltänyt yksittäisiä henkilöitä harjoittamasta edelleen pluraaliavioliittoa tai suorittamasta pluraaliavioliittoon vihkimistä uskonnollisen omantuntonsa mukaisesti.

Oli tullut aika tämän ymmärryksen muuttamiseen. Suurin osa mormoniavioliitoista oli aina ollut yksiavioisia, ja siirtymä kohti yksiavioisuutta ainoana hyväksyttävänä tapana oli pitkään ollut tekeillä. Vuonna 1889 kahdentoista koorumiin kutsuttiin koko ikänsä yksiavioisena elänyt apostoli, ja vuoden 1897 jälkeen jokainen uusi apostoli, joka kutsuttiin kahdentoista koorumiin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, oli tehtävän saamisen aikaan yksiavioinen.44 1890-luvulta alkaen, kun kirkon johtajat kannustivat jäseniä pysymään kotimaassaan ja ”rakentamaan Siionia” niissä paikoissa sen sijaan että muuttaisivat Utahiin kuten aiempina vuosina, heille tuli tärkeäksi noudattaa yksiavioisuutta vaativia lakeja.

Todistuksessaan senaatille presidentti Smith lupasi julkisesti selventää kirkon kantaa moniavioisuudesta. Huhtikuun 1904 yleiskonferenssissa presidentti Smith esitti voimallisen lausunnon, joka tunnetaan toisena manifestina ja johon sisältyivät rangaistukset pluraaliavioliiton solmimisesta: ”Jos kuka tahansa kirkon virkailija tai jäsen ottaa tehtäväkseen sellaisen avioliittoon vihkimisen tai solmii sellaisen avioliiton, hänen katsotaan rikkoneen kirkkoa vastaan ja hän joutuu vastaamaan teoistaan sen sääntöjen ja määräysten mukaan, ja hänet erotetaan kirkosta.”45 Tämä lausunto oli hyväksytty kirkon johtavissa neuvostoissa, ja se hyväksyttiin yksimielisesti konferenssissa arvovaltaiseksi ja velvoittavaksi kirkossa.46

Toinen manifesti oli käännekohta. Ensimmäistä kertaa kirkon jäsenille ilmoitettiin, että uudet pluraaliavioliitot eivät olleet Jumalan ja kirkon hyväksymiä. Toinen manifesti laajensi ensimmäisen manifestin laajuutta ja kattavuutta. Vanhin Francis M. Lyman, kahdentoista koorumin presidentti, on selittänyt: ”Kun [manifesti] annettiin, siinä yksinkertaisesti ilmoitettiin pyhille, ettei heidän enää tarvinnut solmia pluraaliavioliittoa, mutta se, mitä tapahtui Salt Lake Cityssä pidetyssä konferenssissa 6. huhtikuuta 1904 [toinen manifesti], teki tuosta manifestista pluraaliavioliitot kieltävän.”47

Kirkon johtohenkilöt välittivät tämän julistuksen vakavuuden niin johtajille kuin jäsenillekin kaikilla tasoilla. Presidentti Lyman lähetti ensimmäisen presidenttikunnan johdolla kirjeen kahdentoista koorumin kullekin jäsenelle kehottaen, että toisesta manifestista oli ”pidettävä tiukasti kiinni”48. Ohjeen vastaisesti kaksi apostolia, John W. Taylor ja Matthias F. Cowley, jatkoivat uusiin pluraaliavioliittoihin vihkimisiä ja niihin kannustamista toisen manifestin jälkeen. Lopulta heidät erotettiin koorumista.49 Taylor erotettiin myöhemmin kirkosta, koska hän piti oikeutenaan jatkaa pluraaliavioliittoon vihkimisiä. Cowley ei enää saanut käyttää pappeuttaan, ja hän myönsi myöhemmin olleensa ”täysin väärässä”50.

Jotkut avioparit, jotka olivat solmineet pluraaliavioliiton vuosien 1890 ja 1904 välisenä aikana, erosivat toisen manifestin jälkeen, mutta monet jatkoivat vaivihkaa yhteisasumistaan 1930-luvulle ja siitä eteenpäinkin.51 Toisen manifestin kieltäneet kirkon jäsenet, jotka jatkoivat julkisesti pluraaliavioliiton puolesta puhumista tai uusien pluraaliavioliittojen solmimista, kutsuttiin kirkon kurinpitoneuvostojen eteen. Jotkut kirkosta erotetuista muodostivat riippumattomia suuntauksia, ja heitä kutsutaan toisinaan fundamentalisteiksi. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko ei ole yhteydessä näihin ryhmiin eikä tue niitä. Presidentti Joseph F. Smithin ajoista lähtien kirkon presidentit ovat toistuvasti tähdentäneet, ettei kirkolla ja sen jäsenillä ole enää lupaa solmia pluraaliavioliittoa, ja he ovat vahvistaneet sanojensa vilpittömyyden kehottamalla paikallisia johtajia tuomaan jäsenet, jotka eivät tätä noudata, kirkon kurinpitoneuvostojen eteen.

Yhteenveto

Avioliitto yhden miehen ja yhden naisen välillä on Jumalan säätämä avioliiton malli, ellei Hän ilmoita muuta, minkä Hän teki profeettansa Joseph Smithin välityksellä. Manifesti merkitsi paluuta yksiavioisuuteen, joka on kirkon malli tänä päivänä.52 Puhuessaan yleiskonferenssissa pian manifestin esittämisen jälkeen presidentti George Q. Cannon pohdiskeli ilmoituksen saamisen prosessia, joka johti manifestin kirjoittamiseen: ”Kirkon presidenttikunnan täytyy kulkea samalla tavalla kuin muidenkin”, hän sanoi. ”Heidän on otettava askelia samalla tavalla kuin muidenkin. Heidän täytyy luottaa Jumalan ilmoituksiin, kun niitä heille tulee. He eivät voi nähdä loppua alusta asti, niin kuin Herra näkee.” ”Kaikki, mitä voimme tehdä”, Cannon sanoi ensimmäisestä presidenttikunnasta puhuessaan, ”on pyrkiä saamaan selville Jumalan mieli ja tahto, ja kun se tulee tietoomme, niin vaikka se olisi vastoin jokaista tunnetta, joka meillä on aiemmin ollut, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa Jumalan osoittama askel ja luottaa Häneen.”53

  1. Ks. OL 98:12.

  2. Ks. MK Jaak. 2:30; ”Pluraaliavioliitto Kirtlandissa ja Nauvoossa”.

  3. ”Pluraaliavioliitto ja perheet varhaisessa Utahissa”.

  4. Ks. Sarah Barringer Gordon, The Mormon Question: Polygamy and Constitutional Conflict in Nineteenth Century America, 2002.

  5. Reynolds v. United States, 98 U.S. 145, 1879: s. 164.

  6. J. David Pulsipher, ”’Prepared to Abide the Penalty’: Latter-day Saints and Civil Disobedience”, Journal of Mormon History 39, nro 3, kesä 2013, s. 131–162. Myöhempien aikojen pyhät jatkoivat Yhdysvaltain pitkäaikaista kansalaistottelemattomuuden perinnettä, joka oli alkanut Yhdysvaltain vapaussotaan johtaneesta myllerryksestä.

  7. Ks. esim. Benjamin Johnson, My Life’s Review: Autobiography of Benjamin Franklin Johnson, 1997, s. 276–325 ja In the Whirlpool: The Pre-Manifesto Letters of President Wilford Woodruff to the William Atkin Family, 1885–1890, toim. Reid L. Neilson, 2011, s. 45–49.

  8. Jessie L. Embry, Mormon Polygamous Families: Life in the Principle, 1987, s. 17–22; ”A Mormon ’Widow’ in Colorado: The Exile of Emily Wells Grant”, julkaisussa Ronald W. Walker, Qualities That Count: Heber J. Grant as Businessman, Missionary, and Apostle, 2004, s. 175–193; Kimberly Jensen James, ”’Between Two Fires’: Women on the Underground of Mormon Polygamy”, Journal of Mormon History 8, 1981, s. 49–61; Martha Sonntag Bradley, ”’Hide and Seek’: Children on the Underground”, Utah Historical Quarterly 51, nro 2, kevät 1983, s. 133–153.

  9. Utahin vaarnan Apuyhdistyksen pöytäkirja, 26. marraskuuta 1886, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  10. Within These Prison Walls: Lorenzo Snow’s Record Book, 1886–1897, toim. Andrew H. Hedges ja Richard Neitzel Holzapfel, 2010; Davis Bitton, George Q. Cannon: A Biography, 1999, s. 296.

  11. Temppelit vihittiin Loganissa Utahissa vuonna 1884 sekä Mantissa Utahissa vuonna 1888.

  12. ”Crisis in Zion: Heber J. Grant and the Panic of 1893”, julkaisussa Walker, Qualities That Count, s. 116.

  13. George Q. Cannonin päiväkirja, 29. toukokuuta 1888; 15. elokuuta, 9. syyskuuta 1889, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; Heber J. Grantin päiväkirja, 1. tammikuuta 1890, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; Thomas G. Alexander, ”The Odyssey of a Latter-day Prophet: Wilford Woodruff and the Manifesto of 1890”, julkaisussa Nielson, In the Whirlpool, s. 72–73.

  14. Alexander, ”The Odyssey of a Latter-day Prophet”, s. 77–78. Presidentti John Taylorin poika, apostoli John W. Taylor, ilmoitti myöhemmin löytäneensä isänsä kuoleman jälkeen tämän paperien joukosta ”ilmoituksen, jonka hän [presidentti Taylor] oli saanut Herralta”. ”Presidentti Taylor oli halunnut keskeyttää sen [pluraaliavioliiton] harjoittamisen, mutta Herra ei sallinut sitä” (Abraham H. Cannonin päiväkirja, 1. huhtikuuta 1892, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City). Vuosia myöhemmin apostoli Taylor antoi kopion tästä ilmoituksesta kahdentoista koorumille hänen kirkosta erottamistaan koskevassa oikeudenkäynnissä, jossa häntä syytettiin pluraaliavioliittoon vihkimisten jatkamisesta. Francis M. Lyman, kahdentoista koorumin presidentti, kirjoitti päiväkirjaansa sinä päivänä, ettei tätä ”oletettua ilmoitusta – – ollut koskaan annettu pappeudenhaltijoiden neuvostoille eikä kirkolle”, eikä se sen vuoksi ollut velvoittava kirkolle (Francis M. Lymanin päiväkirja, 22. helmikuuta 1911). Mikäli ilmoitus oli aito, manifesti oli kuitenkin ylittänyt sen, koska se annettiin ilmoituksena presidentti Wilford Woodruffille ja kirkko oli hyväksynyt sen yleiskonferenssissa.

  15. ”Remarks Made by President Wilford Woodruff”, Deseret Evening News, 7. marraskuuta 1891, s. 4; ja otteita mukana seuranneesta asiakirjasta Virallinen julistus 1, Oppi ja liitot.

  16. Wilford Woodruffin päiväkirja, 25. syyskuuta 1890, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  17. George Q. Cannonin päiväkirja, 23.–25. syyskuuta 1890.

  18. Virallinen julistus 1; ”Official Declaration”, Deseret Evening News, 25. syyskuuta 1890.

  19. Heber J. Grantin päiväkirja, 30. syyskuuta 1890. Heber J. Grant sanoi: ”Hyväksyn manifestin, ja pidän sitä vain julkisena ilmoituksena suunnasta, jonka olimme yksityisissä neuvostoissamme jo päättäneet omaksua” (Abraham H. Cannonin päiväkirja, 1. lokakuuta 1890).

  20. Abraham H. Cannonin päiväkirja, 30. syyskuuta 1890.

  21. Heber J. Grantin päiväkirja, 1. lokakuuta 1890.

  22. President Woodruff’s Manifesto: Proceedings at the Semi-Annual General Conference of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints, Monday Forenoon, October 6, 1890, 1890, s. 1–3; ”Third Day”, Deseret Evening News, 6. lokakuuta 1890; Marriner Wood Merrillin päiväkirja, 6. lokakuuta 1890, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; Abraham H. Cannonin päiväkirja, 6. lokakuuta 1890; Joseph H. Deanin päiväkirja, 6. lokakuuta 1890, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  23. Zina D. H. Youngin päiväkirja, 6. lokakuuta 1890, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  24. Larsen sai pian kokea voimallisen sydämenmuutoksen. ”Sieluni täytti valo, jonka kirkkautta en voi sanoin kuvata”, hän muisteli ja sanoi sen auttaneen häntä tietämään, että manifesti oli oikeassa (Autobiography of Lorena Eugenia Washburn Larsen, 1962, s. 105–106).

  25. Annie Clark Tanner, A Mormon Mother: An Autobiography by Annie Clark Tanner, 1991, s. 130; Lisa Olsen Tait, ”The 1890s Mormon Culture of Letters and the Post-Manifesto Marriage Crisis: A New Approach to Home Literature”, BYU Studies 52, nro 1, 2013, s. 98–124.

  26. Ks. 2. Nefi 28:30; ks. myös Jes. 28:10, 13; OL 98:12.

  27. Abraham H. Cannonin päiväkirja, 1. huhtikuuta 1892.

  28. Heber J. Grantin päiväkirja, 30. syyskuuta 1890; ”Amnesty Petition”, 19. joulukuuta 1891, julkaisussa Messages of the First Presidency of The Church of Jesus Christ of Latter-day Saints, toim. James R. Clark, 6 osaa, 1965–1975, osa 3, s. 230.

  29. President Woodruff’s Manifesto, s. 3; OL 124:49.

  30. Embry, Mormon Polygamous Families, s. 13–14; Francis M. Lymanin päiväkirja, 15. joulukuuta 1893, kirkon historian kirjasto; Utahin vaarnan korkean neuvoston pöytäkirja, 5. elokuuta 1892, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  31. Abraham H. Cannonin päiväkirja, 7. lokakuuta 1890, 12. marraskuuta 1891.

  32. Kenneth L. Cannon II, ”Beyond the Manifesto: Polygamous Cohabitation among LDS General Authorities after 1890”, Utah Historical Quarterly 46, nro 1, talvi 1978, s. 24–36.

  33. Presidentti Harrisonin armahdusjulistus koski kaikkia niitä, joiden katsottiin toimineen Edmondsin ja Edmunds–Tuckerin lakeja vastaan ja jotka olivat pidättyneet laittomasta yhteisasumisesta 1. marraskuuta 1890 jälkeen.

  34. Moniavioisuus oli laitonta Meksikossa ja vuoden 1890 jälkeen myös Kanadassa, mutta näiden maiden hallintovallat eivät aktiivisesti haastaneet moniavioisuutta harjoittavia mormoneja oikeuteen. Meksikon tapauksessa mormonijohtajat saivat solmittua Meksikon viranomaisten kanssa suullisen sopimuksen, jonka mukaan he saivat harjoittaa pluraaliavioliittoa omissa siirtokunnissaan. (B. Carmon Hardy, Solemn Covenant: The Mormon Polygamous Passage, 1992, s. 173–182.)

  35. Ks. esim. Matthias Cowley, Marriages Solemnized, 1898–1903, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  36. Marriages and Sealings Performed Outside the Temple, 1853–1857, 1873–1903, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City. Kirjassa ei ole niitä pluraaliavioliittoon ja yksiavioiseen avioliittoon vihkimisiä, joita Anthony W. Ivinsin, Matthias F. Cowleyn ja Abraham O. Woodruffin tiedetään suorittaneen 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan 8 kahdentoista koorumin 19 jäsenestä, jotka palvelivat vuosina 1890–1904, solmivat niinä vuosina uusia pluraaliavioliittoja, eikä niitä avioliittoja näy kirjassa. Näitä jäseniä olivat Brigham Young nuorempi, George Teasdale, John W. Taylor, Abraham H. Cannon, Marriner W. Merrill, Matthias F. Cowley, Abraham Owen Woodruff ja Rudger Clawson. On väitetty, että presidentti Wilford Woodruff solmi vielä yhden pluraaliavioliiton vuonna 1897, mutta historialliset asiakirjat ovat tämän suhteen epäselviä (ks. Thomas G. Alexander, Things in Heaven and Earth: The Life and Times of Wilford Woodruff, a Mormon Prophet, 1991, s. 326–328).

  37. Temppeleissä solmitut pluraaliavioliitot vähenivät ratkaisevasti jo ennen manifestia. Esimerkiksi Loganin temppelissä pluraaliavioliittoon sinetöimisten huippu – 188 – saavutettiin vuonna 1885. Määrä väheni 51:een vuonna 1888 ja sitten neljään vuonna 1889. Vuosina 1890–1903, kun pluraaliavioliittoon sinetöimiset loppuivat, yhtäkään pluraaliavioliittoa ei ole kirjattu solmituksi temppelissä ja kuusi pluraaliavioliittoa on kirjattu solmituksi Loganissa tai sen lähistöllä. Logan Temple Sealings, 1884–1903, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  38. Francis M. Lymanin päiväkirja, 18. huhtikuuta 1901; Joseph F. Smithin kirje Reed Smootille, 1. huhtikuuta 1911, Joseph F. Smith Papers, kirkon historian kirjasto; B. H. Robertsin kirje Heber J. Grantille, 9. heinäkuuta 1929, B. H. Roberts Collection, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; Joseph T. Bentley, Life and Letters of Joseph Charles Bentley: A Biography, 1977, s. 77–81. Presidentti Joseph F. Smith vahvisti myöhemmin, etteivät hän, presidentti Woodruff ja presidentti Snow ollessaan kirkon presidenttinä ”ole manifestin jälkeen antaneet kenellekään valtuutta suorittaa pluraaliavioliittoon vihkimisiä tai solmia pluraaliavioliittoa” (Francis M. Lymanin päiväkirja, 14. joulukuuta 1905).

  39. Heber J. Grantin kirje Frank Y. Taylorille, 28. huhtikuuta 1904, Heber J. Grant Letterpress Copybook, osa 38, s. 591, Heber J. Grant Collection, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  40. Eugene Young, ”Polygamy Is Reviving”, New York Herald, 5. helmikuuta 1899, s. 2.

  41. Davis Bitton, ”The Exclusion of B. H. Roberts from Congress”, julkaisussa The Ritualization of Mormon History and Other Essays, 1994, s. 150–170.

  42. ”Polygamy and Unlawful Cohabitation”, Deseret Evening News, 8. tammikuuta 1900; Lu Ann Faylor Snyder ja Phillip A. Snyder, Post-Manifesto Polygamy: The 1899–1904 Correspondence of Helen, Owen, and Avery Woodruff, 2009; Thomas G. Alexander, Mormonism in Transition: A History of the Latter-day Saints, 1890–1930, 1996, s. 62–63. Pluraaliavioliittojen määrä pysyi suhteellisen pienenä verrattuna kirkossa suoritettuihin yksiavioisiin vihkimisiin. Yksi määrätietoisimmista uusien pluraaliavioliittojen kannattajista, apostoli Matthias F. Cowley, kirjasi suorittamansa pluraaliavioliittoon vihkimiset pieneen muistikirjaan. Kirjassa mainitaan 3 avioliittoa vuodelta 1898, 4 vuodelta 1899, 9 vuodelta 1900, 20 vuodelta 1901, 18 vuodelta 1902 ja 3 vuodelta 1903. (Cowley, Marriages Solemnized, 1898–1903.)

  43. U.S. Senate, Committee on Privileges and Elections, Proceedings before the Committee on Privileges and Elections of the United States Senate: In the Matter of the Protests against the Right of Hon. Reed Smoot, a Senator from the State of Utah, to Hold His Seat, 4 osaa, 1904–1906, osa 1, s. 129–130. Lisätietoja presidentti Smithin todistuksesta Washington D.C:ssä on julkaisussa Kathleen Flake, The Politics of American Religious Identity: The Seating of Senator Reed Smoot, Mormon Apostle, 2004, s. 56–81.

  44. Ainoa poikkeus oli Charles W. Penrose, joka kutsuttiin tehtävään heinäkuussa 1904. Hänellä oli kaksi vaimoa, joiden kanssa hän oli solminut avioliiton vuosikymmeniä aiemmin, ja lisäksi hän solminut uuden pluraaliavioliiton vuonna 1886. Anthon H. Lundista, yksiavioisesta apostolista, joka oli kutsuttu kahdentoista koorumiin vuonna 1889, tuli neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa presidentti Joseph F. Smithin alaisena vuodesta 1901 alkaen.

  45. ”Official Statement by President Joseph F. Smith”, Deseret Evening News, 6. huhtikuuta 1904, s. 1.

  46. Francis M. Lymanin päiväkirja, 6. huhtikuuta 1904.

  47. ”President Lyman Very Emphatic”, Deseret Evening News, 31. lokakuuta 1910, s. 1.

  48. Francis M. Lymanin kirje John W. Taylorille, 3. toukokuuta 1904, Francis Marion Lyman Papers, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; Francis M. Lymanin kirje Matthias F. Cowleylle, 6. toukokuuta 1904, Francis M. Lymanin päiväkirjassa, 6. toukokuuta 1904.

  49. Joskus väitetään, että Tayloria ja Cowleya pyydettiin eroamaan koorumista vain siksi, että se miellyttäisi yleistä mielipidettä Washington D.C:ssä. Sen aikaisissa asiakirjoissa kuitenkin sanotaan, että he ”eivät olleet sopusoinnussa” kooruminsa kanssa vuosina 1905 ja 1906. Lokakuun alusta 1904 alkaen ensimmäinen presidenttikunta lakkautti käytännön sallia temppelin ulkopuolella tapahtuvat sinetöimiset. Siitä huolimatta Cowley ja Taylor suorittivat edelleen pluraaliavioliittoon sinetöimisiä temppelien ulkopuolella, mukaan lukien useita omasta puolestaan. Cowley solmi pluraaliavioliiton vuonna 1905, ja Taylor puolestaan vuonna 1909. (Matthias F. Cowleyn päiväkirja, 5. heinäkuuta 1906, kirkon historian kirjasto; ensimmäisen presidenttikunnan kirje George Teasdalelle, 26. lokakuuta 1904, kirkon historian kirjasto; Francis M. Lymanin päiväkirja, 29. syyskuuta 1904; 28. lokakuuta 1905; 10. ja 12. huhtikuuta, 3. heinäkuuta 1906.)

  50. Francis M. Lymanin päiväkirja, 28. maaliskuuta 1911; ”Reconciliation”, Deseret News, 3. huhtikuuta 1936, s. 4. Rudger Clawson, kahdentoista koorumin jäsen, joka solmi pluraaliavioliiton vuonna 1904, ei joutunut kirkon johtajien kurinpidon kohteeksi, todennäköisesti osittain siksi, ettei hän vaatinut oikeutta suorittaa uusia pluraaliavioliittoon vihkimisiä. Hänen solmimansa pluraaliavioliitto päättyi eroon. David S. Hoopes ja Roy Hoopes, The Making of a Mormon Apostle: The Story of Rudger Clawson, 1990, s. 215–220, 225–227, 287–288.

  51. Ks. esim. Carolyn O’Bagy Davis, The Fourth Wife: Polygamy, Love & Revolution, 2011.

  52. ”Perhe – julistus maailmalle”, Liahona, marraskuu 2010, s. 129.

  53. George Q. Cannon, 5. lokakuuta 1890, julkaisussa Collected Discourses: Delivered by President Wilford Woodruff, His Two Counselors, the Twelve Apostles, and Others, koonnut Brian H. Stuy, 5 osaa, 1987–1992, osa 2, s. 115–116.