Etninen tausta ja pappeus

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko sisällyttää piiriinsä koko maailman ihmissuvun niin teologiassa kuin käytännössä. Myöhempien aikojen pyhien pyhät kirjoitukset ja opetukset vahvistavat, että Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan ja tekee pelastuksen mahdolliseksi kaikille. Jumala loi kaikki erilaiset rodut ja etniset ryhmät, ja Hän pitää niitä kaikkia yhtä suuressa arvossa. Kuten Mormonin kirja ilmaisee asian: ”Kaikki ovat Jumalalle yhdenvertaisia.”¹

Kirkon rakenne ja organisaatio edistävät rotujen yhdentymistä. Myöhempien aikojen pyhät osallistuvat kirkon kokouksiin maantieteellisten rajojen mukaisessa paikallisessa seurakunnassaan. Tämä tarkoittaa sananmukaisesti, että mormoniseurakuntien etninen, taloudellinen ja demografinen rakenne heijastaa yleensä laajempaa paikallista yhteisöä.² Yhdentymistä edistää myös se, että kirkossa on maallikkopapisto: mustaihoinen piispa voi johtaa enemmistöltään valkoihoista seurakuntaa, latinalaisamerikkalainen nainen voi toimia aasialaistaustaisen naisen parina heidän vieraillessaan eri etnistä taustaa edustavien jäsenten kodeissa. Eri rotuja ja etnisiä taustoja edustavat kirkon jäsenet palvelevat toisiaan säännöllisesti toistensa kodeissa ja toimivat yhdessä opettajina, nuorten johtajina sekä lukuisissa muissa tehtävissä paikallisessa seurakunnassaan. Tällaiset käytännöt tekevät Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta aivan kaikille ryhmille tarkoitetun uskonnon.

Tästä nykyajan tilanteesta huolimatta suuren osan historiastaan – 1800-luvun puolivälistä vuoteen 1978 – kirkko ei asettanut mustaihoisia afrikkalaista syntyperää olevia miehiä pappeuteen eikä sallinut mustaihoisten miesten tai naisten osallistua temppelin endaumentti- tai sinetöimistoimituksiin.

Kirkko perustettiin vuonna 1830, jolloin Yhdysvalloissa elettiin vahvan rotuerottelun aikaa. Siihen aikaan monet afrikkalaistaustaiset elivät orjuudessa, ja rotuerottelu ja rotuun liittyvät ennakkoluulot olivat paitsi yleisiä myös tavanomaisia valkoihoisten amerikkalaisten keskuudessa. Nuo tosiseikat, vaikka ne ovat nykyään vieraita ja häiritseviä, vaikuttivat ihmisten elämän kaikkiin osa-alueisiin, myös heidän uskontoonsa. Monet sen ajan kristilliset kirkot olivat esimerkiksi jakautuneet etnisen taustan mukaisesti. Tämän kirkon alkuajoista lähtien kirkkoon on voitu kastaa ja ottaa jäseneksi kaikkia ihmisiä heidän rodustaan ja etnisestä taustastaan riippumatta. Elämänsä loppupuolella kirkon perustaja Joseph Smith vastusti orjuutta avoimesti. Koko kirkon laajuisesti jäsenten jako seurakuntiin ei ole koskaan perustunut väestöryhmien erotteluun.³

Kirkon olemassaolon kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana joitakin mustaihoisia miehiä asetettiin pappeuteen. Yksi näistä miehistä, Elijah Abel, osallistui myös temppeliseremonioihin Kirtlandissa Ohiossa, ja myöhemmin hänet kastettiin sijaisena kuolleiden sukulaisten puolesta Nauvoossa Illinoisissa. Siitä, että keneltäkään mustaihoiselta mieheltä olisi evätty pappeus Joseph Smithin elinaikana, ei ole luotettavia todisteita. Eräässä yksityisessä kirkon neuvostossa kolme vuotta Joseph Smithin kuolemasta Brigham Young ylisti Q. Walker Lewisia, pappeuteen asetettua mustaihoista miestä, sanoen: ”Meillä on yksi parhaista vanhimmista, afrikkalainen.”⁴

Vuonna 1852 presidentti Brigham Young ilmoitti julkisesti, ettei mustaihoisia afrikkalaista syntyperää olevia miehiä voitaisi enää asettaa pappeuteen, vaikkakin sen jälkeen mustaihoisia ihmisiä liittyi edelleen kirkkoon kasteen ja Pyhän Hengen lahjan saamisen kautta. Brigham Youngin kuoleman jälkeen myöhemmät kirkon presidentit estivät mustaihoisilta temppeliendaumentin saamisen sekä avioliiton solmimisen temppelissä. Ajan kuluessa kirkon johtohenkilöt ja jäsenet ovat esittäneet monia teorioita selittääkseen pappeutta ja temppeliä koskevia rajoituksia. Nykyään mitään näistä selityksistä ei hyväksytä kirkon virallisena oppina.

Kirkko amerikkalaisessa rotukulttuurissa

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko palautettiin hyvin kiistanalaisen rotukulttuurin vallitessa, jolloin valkoihoiset nauttivat suurista etuoikeuksista. Vuonna 1790 Yhdysvaltain kongressi rajoitti kansalaisuuden koskemaan ”vapaita valkoisia henkilöitä”.⁵ Seuraavien viidenkymmenen vuoden ajan rotukysymykset jakoivat maata. Siinä missä orjatyövoima oli laillista maatalousvoittoisemmissa etelävaltioissa, se lopulta kiellettiin kaupungistuneemmissa pohjoisvaltioissa. Siitä huolimatta rotusyrjintä oli laajalle levinnyttä niin pohjois- kuin etelävaltioissakin, ja monet osavaltiot saattoivat voimaan lakeja, jotka kielsivät rotujenväliset avioliitot.⁶ Vuonna 1857 Yhdysvaltain korkein oikeus julisti, ettei mustaihoisilla ollut ”mitään oikeuksia, joita valkoisen miehen täytyisi kunnioittaa”⁷. Sukupolvi sen jälkeen, kun sisällissota (1861–1865) oli johtanut orjuuden loppumiseen Yhdysvalloissa, Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että mustaihoisilla oli perustuslaillinen oikeus ”erillisiin mutta yhdenvertaisiin” palveluihin valkoihoisten kanssa. Tämä päätös laillisti suuren määrän ihonväriin perustuvia julkisia esteitä, kunnes oikeus purki oman päätöksensä vuonna 1954.⁸ Korkein oikeus kumosi rotujenväliset avioliitot kieltävät lait vasta vuonna 1967.

Vuonna 1850 Yhdysvaltain kongressi perusti Utahin territorion, ja Yhdysvaltain presidentti nimitti Brigham Youngin territorion kuvernöörin tehtävään. Kirkkoon liittyneet ja Utahiin orjiensa kanssa muuttaneet etelävaltiolaiset ottivat esille kysymyksen orjuuden oikeusasemasta tuossa territoriossa. Brigham Young ilmoitti Utahin territorion lainsäädäntöelimen edessä pitämissään kahdessa puheessa tammi- ja helmikuussa 1852 menettelytavasta, joka esti mustaihoisia afrikkalaista syntyperää olevia miehiä tulemasta asetetuiksi pappeuteen. Samaan aikaan presidentti Young sanoi, että jonakin päivänä tulevaisuudessa mustaihoisilla kirkon jäsenillä olisi ”[kaikki ne] etuoikeudet ja enemmänkin”, joista muut jäsenet nauttivat.⁹

Tämän rajoituksen perustelut toistivat niitä laajalle levinneitä ajatuksia rodullisesta alempiarvoisuudesta, joita oli käytetty puolustettaessa mustaihoisten orjuutta muistuttavan työvelvollisuuden laillistamista Utahin territoriossa.¹⁰ Erään ainakin 1730-luvulta asti Yhdysvalloissa levitetyn näkemyksen mukaan mustaihoiset polveutuivat samoista sukujuurista kuin Raamatun Kain, joka surmasi veljensä Abelin.¹¹ Ne, jotka hyväksyivät tämän näkemyksen, uskoivat, että Jumalan Kainille asettama ”kirous” oli tumman ihonvärin merkki. Mustaihoisten orjuutta pidettiin toisinaan Nooan pojanpojalle Kanaanille langetettuna toisena kirouksena seurauksena Haamin tahdittomuudesta isäänsä kohtaan.¹² Vaikka orjuus ei ollut merkittävä tekijä Utahin taloudessa ja se lakkautettiin pian, pappeuteen asettamista koskeva rajoitus jäi voimaan.

Rajoituksen poistaminen

Vuoden 1852 jälkeenkin ainakin kahdella mustaihoisella mormonilla oli edelleen pappeus. Kun toinen näistä miehistä, Elijah Abel, pyysi saada temppeliendaumenttinsa vuonna 1879, hänen pyyntönsä evättiin. Jane Manning James, uskollinen mustaihoinen jäsen, joka oli kulkenut tasankojen poikki ja joka asui Salt Lake Cityssä kuolemaansa asti vuonna 1908, pyysi samoin päästä temppeliin. Hänen sallittiin suorittaa kasteita kuolleiden puolesta esivanhempiensa hyväksi, mutta hän ei saanut lupaa osallistua muihin toimituksiin.¹³ Kainin kirousta käytettiin usein perusteena pappeutta ja temppeliä koskeville rajoituksille. Vuosisadan vaihteessa yleistä hyväksyntää sai toinen selitys: sanottiin, etteivät mustaihoiset olleet olleet täysin uskollisia kuolevaisuutta edeltävässä taistelussa Lusiferia vastaan ja että sen seurauksena heiltä rajattiin pappeuden saaminen ja temppelisiunaukset.¹⁴

1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvulla rotujen yhdentyminen oli muodostumassa tavallisemmaksi amerikkalaisessa elämässä. Kirkon presidentti David O. McKay korosti, että rajoitus koski ainoastaan mustaihoisia afrikkalaista syntyperää olevia miehiä. Kirkko oli aina sallinut Tyynenmeren saarten asukkaiden saada pappeuden, ja presidentti McKay selvensi, että mustaihoiset fidžiläiset ja Australian aboriginaalit voitiin myös asettaa pappeuteen, ja hän käynnisti lähetystyön heidän keskuudessaan. Etelä-Afrikassa presidentti McKay kumosi aiemman menettelytavan, joka vaati tulevia pappeudenhaltijoita jäljittämään syntyperänsä Afrikan ulkopuolelle.¹⁵

Kirkon johtajat kuitenkin uskoivat, että koska mustaihoisilta afrikkalaista syntyperää olevilta miehiltä oli evätty pappeus niin kauan, tämän menettelytavan muuttamiseen vaadittiin ilmoitus Jumalalta, ja he pyrkivät jatkuvasti ymmärtämään, mitä asiassa tulisi tehdä. Rukoiltuaan johdatusta presidentti McKay ei tuntenut, että kielto tulisi poistaa.¹⁶

Kirkon kasvaessa ympäri maailmaa sen ensisijainen tehtävä ”Menkää – – ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”¹⁷ vaikutti yhä ristiriitaisemmalta pappeutta ja temppeliä koskevien rajoitusten kanssa. Mormonin kirja julistaa, että evankeliumin pelastuksen sanoman tulisi mennä ”jokaiselle kansakunnalle, suvulle, kielelle ja kansalle”¹⁸. Vaikka sille, kenet Herra kutsui pääsemään ”osalliseksi hänen hyvyydestään”¹⁹ kasteen kautta, ei ollut rajoituksia, pappeutta ja temppeliä koskevat rajoitukset loivat merkittäviä esteitä. Tämä seikka kävi yhä selvemmäksi kirkon levittäytyessä maissa, joissa ihmisten etninen tausta oli rodullisesti monimuotoinen ja sekoittunut.

Brasilia oli erityisen haastava. Toisin kuin Yhdysvalloissa ja Etelä-Afrikassa, joissa lainmukainen ja todellinen rasismi johti syvästi jakautuneeseen yhteiskuntaan, Brasilia tunsi ylpeyttä omasta avoimesta, yhtenäisestä ja rodullisesti sekoittuneesta perinnöstään. Vuonna 1975 kirkko ilmoitti, että São Pauloon Brasiliaan rakennettaisiin temppeli. Temppelin rakentamisen edetessä kirkon johtajat tapasivat uskollisia mustaihoisia sekä sekoittuneen syntyperän omaavia mormoneja, jotka olivat osallistuneet taloudellisesti ja muilla tavoin São Paulon temppelin rakentamiseen ja jotka ymmärsivät, etteivät pääsisi sisään tähän pyhäkköön, kun se olisi valmistunut. Heidän uhrauksensa, kuten myös tuhansien nigerialaisten ja ghanalaisten kääntyminen 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella, liikuttivat kirkon johtajia.²⁰

Kirkon johtajat pohtivat lupauksia, joita profeetat kuten Brigham Young olivat antaneet siitä, että mustaihoiset jäsenet saisivat jonakin päivänä pappeuden ja temppelisiunaukset. Kesäkuussa 1978 vietettyään ”monia tunteja [Suolajärven] temppelin ylähuoneessa rukoillen nöyrästi Herralta jumalallista ohjausta” kirkon presidentti Spencer W. Kimball, hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa ja kahdentoista apostolin koorumin jäsenet saivat ilmoituksen. ”Hän on kuullut rukouksemme ja on vahvistanut ilmoituksen kautta, että on koittanut kauan luvattu päivä”, ilmoitti ensimmäinen presidenttikunta kesäkuun 8. päivänä. Ensimmäinen presidenttikunta totesi, että he olivat tietoisia ”lupauksista, joita meitä edeltäneet kirkon profeetat ja presidentit ovat antaneet, että – – kaikki veljemme, jotka ovat kelvollisia, voivat saada pappeuden.”²¹ Tämä ilmoitus kumosi rajoituksen pappeuteen asettamisessa. Se myös ulotti temppelin siunaukset koskemaan kaikkia kelvollisia myöhempien aikojen pyhiä, miehiä ja naisia. Ensimmäisen presidenttikunnan tätä ilmoitusta koskeva lausunto kanonisoitiin, ja se on Opissa ja liitoissa Virallinen julistus 2.

Tämä ”pappeutta koskeva ilmoitus”, kuten se tunnetaan yleisesti kirkossa, oli merkittävä ilmoitus ja historiallinen tapahtuma. Ne, jotka olivat tuolloin paikalla, ovat kuvailleet sitä hyvin kunnioittaen. Gordon B. Hinckley, silloinen kahdentoista koorumin jäsen, muisteli tapahtumaa näin: ”Huoneessa vallitsi harras ja pyhä henki. Minusta tuntui ikään kuin taivaan valtaistuimen ja polvistuneen, rukoilevan Jumalan profeetan ja hänen kanssaan olevien veljien välille olisi avautunut kanava – –. Jokainen mies tuossa piirissä tiesi saman asian Pyhän Hengen voimasta. – – Yksikään meistä tuossa tilaisuudessa läsnä olleista ei ollut enää koskaan aivan entisensä sen jälkeen. Eikä kirkkokaan ole ollut aivan entisensä.”²²

Ympäri maailman kaikkia rotuja edustavien kirkon jäsenten suhtautumistapa oli suunnattoman myönteinen. Monet myöhempien aikojen pyhät itkivät ilosta kuullessaan uutisen. Jotkut kertoivat tunteneensa, että yhteinen taakka nostettiin heidän harteiltaan. Kirkko alkoi heti asettaa pappeuteen mustaihoisia afrikkalaista syntyperää olevia miehiä, ja mustaihoiset miehet ja naiset ympäri maailman pääsivät temppeliin. Pian ilmoituksen jälkeen apostoli, vanhin Bruce R. McConkie puhui uudesta valosta ja tiedosta, joka oli pyyhkinyt pois aiemman ”rajallisen ymmärryksen”²³.

Kirkko nykyisin

Nykyisin kirkko kiistää aiemmin esitetyt teoriat siitä, että musta ihonväri olisi merkki jumalallisesta epäsuosiosta tai kirouksesta tai että se kuvastaisi vääriä tekoja kuolevaisuutta edeltävässä elämässä; että eri rotujen väliset avioliitot olisivat syntiä tai että mustaihoiset tai johonkin muuhun rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvat ihmiset olisivat jollakin tavoin alempiarvoisia kuin kukaan muu. Nykypäivän kirkon johtajat tuomitsevat yksiselitteisesti kaiken rasismin, niin aiemmin kuin nykyään esiintyvän, kaikissa sen muodoissa.²⁴

Siitä vuoden 1978 päivästä lähtien kirkko on katsonut tulevaisuuteen, kun jäsenmäärä afrikkalaisten, afroamerikkalaisten ja muiden afrikkalaista syntyperää olevien keskuudessa on kasvanut edelleen nopeasti. Vaikka yksittäisten jäsenten kohdalla kirkon aikakirjoista ei käy ilmi henkilön rotu tai etninen alkuperä, afrikkalaista syntyperää olevien jäsenten määrä on nyt satoja tuhansia.

Kirkko julistaa, että Jeesuksen Kristuksen kautta lunastus on mahdollinen koko ihmissuvulle niillä ehdoilla, jotka Jumala on säätänyt. Se vahvistaa, että ”Jumala [ei] erottele ihmisiä”²⁵, ja vakuuttaa painokkaasti, että Hän hyväksyy kaikki, jotka ovat vanhurskaita – rotuun katsomatta. Toisessa Nefin kirjassa on jae, joka on täydellinen esimerkki kirkon opetuksista suhteessa Jumalan lapsiin: ”[Herra ei] torju ketään niistä, jotka tulevat hänen luoksensa, [ei] mustia eikä valkoisia, [ei] orjia eikä vapaita, [ei] miehiä eikä naisia; – – kaikki ovat Jumalalle yhdenvertaisia, sekä juutalaiset että pakanat.”²⁶