Kirkon historia
Rauha ja väkivaltaisuudet 1800-luvun myöhempien aikojen pyhien keskuudessa

Rauha ja väkivaltaisuudet 1800-luvun myöhempien aikojen pyhien keskuudessa

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko perustuu Jeesuksen Kristuksen opetuksiin. Rauhan, rakkauden ja anteeksiannon hyveet ovat kirkon opin ja käytännön ytimessä. Myöhempien aikojen pyhät uskovat Vapahtajan julistukseen, joka on Uudessa testamentissa: ”Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.”1 Myöhempien aikojen pyhässä kirjassa Herra on käskenyt seuraajiaan tuomitsemaan sodan ja julistamaan rauhaa.2 Myöhempien aikojen pyhät pyrkivät noudattamaan Mormonin kirjan profeetta-kuningas Benjaminin neuvoa. Hän opetti, että niillä, jotka kääntyvät Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, ei ”ole halua vahingoittaa [toisiaan] vaan elää rauhassa”3.

Näistä ihanteista huolimatta rauhan saavuttaminen oli varhaisille myöhempien aikojen pyhille vaikeaa. Heitä vainottiin usein ankarasti heidän uskonkäsitystensä vuoksi. Ja murheellista kyllä, jossakin vaiheessa 1800-lukua, etenkin Mountain Meadowsin verilöylyssä, jotkut kirkon jäsenet osallistuivat valitettaviin väkivaltaisuuksiin ihmisiä kohtaan, joita he pitivät vihollisinaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sekä myöhempien aikojen pyhiin kohdistuneita väkivaltaisuuksia että väkivaltaisuuksia, joihin he itse syyllistyivät. Vaikka historiallinen tausta voi osaltaan tuoda selvyyttä näihin väkivaltaisiin tekoihin, se ei anna niille oikeutusta.

Uskonnollinen vaino 1830- ja 1840-luvuilla

Kirkon perustamista seuranneina kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä myöhempien aikojen pyhät olivat usein väkivallan uhreja. Pian sen jälkeen kun Joseph Smith oli perustanut kirkon New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1830, hän ja muut kirkon jäsenet alkoivat asettua läntisemmille alueille, Ohion, Missourin ja Illinoisin osavaltioihin. Kerta toisensa jälkeen pyhät yrittivät perustaa Siionin yhteisön, missä he voisivat palvella Jumalaa ja elää rauhassa, ja toistuvasti he näkivät toiveidensa murskautuvan pakolla ja väkivaltaisesti toteutettuihin karkotuksiin. Väkijoukot ajoivat heidät pois Jacksonin piirikunnasta Missourista vuonna 1833, Missourin osavaltiosta vuonna 1839 – kun osavaltion kuvernööri oli lokakuun lopulla 1838 antanut käskyn, että mormonit oli häädettävä osavaltiosta tai ”hävitettävä”4 – ja sitten heidän Nauvoon kaupungistaan Illinoisista vuonna 1846. Kun myöhempien aikojen pyhät oli häädetty Nauvoosta, he tekivät vaikean vaelluksen suurten tasankojen yli Utahiin.5

Näitä vaikeuksia kohdatessaan myöhempien aikojen pyhät pyrkivät elämässään noudattamaan Joseph Smithin saamia ilmoituksia, joissa heitä neuvottiin elämään uskontonsa mukaan rauhassa naapuriensa kanssa. Siitä huolimatta pyhien vastustajat Ohiossa, Missourissa ja Illinoisissa paheksuivat pyhien poikkeavia uskonnollisia käsityksiä sekä yhteiskunnallisia ja talouteen liittyviä käytäntöjä. He myös kokivat pyhien lisääntyvän lukumäärän uhkaavana, sillä se merkitsi, että mormonit voisivat kasvavassa määrin hallita paikallisvaaleja. Nämä vastustajat hyökkäsivät pyhiä vastaan ensin sanallisesti ja sitten fyysisesti. Kirkon johtohenkilöitä, kuten Joseph Smith, tervattiin ja kieriteltiin höyhenissä, heitä hakattiin ja suljettiin väärin perustein vankilaan. Myös muita kirkon jäseniä joutui väkivaltaisten rikosten uhreiksi. Häpeällisimmässä tapauksessa ainakin 17 poikaa ja miestä, jotka olivat iältään 9–78-vuotiaita, teurastettiin Hawn’s Millin verilöylyssä.6 Joitakuita myöhempien aikojen pyhiin kuuluvia naisia raiskattiin Missourin vainoissa tai heille tehtiin muulla tavoin seksuaalista väkivaltaa.7 Rähinöitsijät ja oman käden oikeutta käyttäneet tuhosivat koteja ja varastivat omaisuutta.8 Monet pyhien vastustajista rikastuivat saatuaan käsiinsä maata ja omaisuutta, joka ei ollut oikeutetusti heidän.9

Missourista karkotus – joka kosketti ainakin 8 000:ta myöhempien aikojen pyhää10 – tapahtui talvikuukausina ja lisäsi näin kärsimystä tuhansien pakolaisten keskuudessa, joilla ei ollut riittävästi ruokaa eikä suojaa ja jotka altistuivat toisinaan kulkutaudeille.11 Kun Joseph Smith, joka oli vangittuna Libertyssä Missourissa, sai maaliskuussa 1839 kuulla karkotettujen myöhempien aikojen pyhien kärsimyksestä, hän huudahti: ”Oi Jumala, missä olet?” ja rukoili: ”Muista kärsiviä pyhiäsi, oi Jumalamme.”12

Kun pyhät oli karkotettu Missourista, naapuriosavaltion Illinoisin asukkaat ottivat heidät alkuun mielellään vastaan, ja pyhät saivat jonkin aikaa asua rauhassa Nauvoossa. Lopulta konflikti kuitenkin puhkesi jälleen, kun kirkkoon kuulumattomat ja kirkon vastustajat uudistivat hyökkäyksensä. Väkijoukko surmasi raa’asti Joseph Smithin ja hänen veljensä Hyrumin eräässä vankilassa Illinoisissa, vaikka osavaltion kuvernööri oli luvannut, että veljeksiä suojeltaisiin heidän ollessaan vangittuina.13 Puolitoista vuotta myöhemmin, alkaen talvisen kylmästä helmikuusta 1846, pyhien pääjoukko lähti Nauvoosta valtavan painostuksen vuoksi. He asettuivat väliaikaisiin leireihin – joita nykyään kutsuttaisiin pakolaisleireiksi – Iowan ja Nebraskan tasangoille. Ensimmäisenä vuonna näissä leireissä pyhistä kuoli arviolta joka kahdestoista.14 Jotkut vanhuksista ja köyhistä jäivät ensi alkuun Nauvooseen ja toivoivat voivansa liittyä pyhien pääjoukkoon myöhemmin. Mutta syyskuussa 1846 rähinöitsijät pakottivat heidätkin lähtemään Nauvoosta ja turmelivat sitten temppelin.15 Yksi kirkkoon kuulumaton, joka pian sen jälkeen kulki pyhien leirien läpi, kirjoitti: ”Peloissaan ja kylmyyden tai auringonpaahteen kourissa, jotka vuorottelivat jokaisen uuvuttavan päivän ja yön madellessa eteenpäin, he olivat – lähes kaikki heistä – taudin rampauttamia uhreja. – – He eivät pystyneet tyydyttämään sairaidensa vähäisiä tarpeita eikä heillä ollut leipää, jolla hiljentää kiukkuiset nälkää itkevät lapsensa.”16 Tämän uskonnolliseen ryhmään kohdistuvan väkivaltaisuuden laajuus oli ennen kuulumatonta Yhdysvaltain historiassa.

Kirkon johtohenkilöt ja jäsenet pyrkivät toistuvasti saamaan hyvitystä paikallisilta ja osavaltioiden johtajilta. Kun näihin pyyntöihin ei vastattu, he vetosivat turhaan liittovaltion hallitukseen, jotta se oikaisisi aiemmat vääryydet ja suojelisi heitä tulevaisuudessa.17 Myöhempien aikojen pyhät muistivat pitkään kokemansa vainot sekä viranomaisten haluttomuuden joko suojella heitä tai asettaa heidän hyökkääjänsä syytteeseen. He surivat usein sitä, että he kokivat uskonnollista vainoa maassa, joka lupasi uskonnonvapauden.18 Tätä laajaa vainoa kohdatessaan muutamat pyhät ryhtyivät vuodesta 1838 alkaen joissakin tilanteissa omiin puolustustoimiin – ja toisinaan omiin kostotoimiin.

Väkivaltaisuudet ja omankädenoikeus 1800-luvun Yhdysvalloissa

Yhteisöllinen väkivaltaisuus oli yleistä ja usein suvaittua 1800-luvun amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Suuri osa väkivaltaisuuksista, joihin myöhempien aikojen pyhät syyllistyivät ja joiden uhreiksi he joutuivat, johtui Amerikassa silloin vallinneesta lain ulkopuolisesta omankädenoikeuden perinteestä, jonka mukaan asukkaat järjestäytyivät ottamaan oikeuden omavaltaisesti itselleen uskoessaan, että viranomaisten toimet olivat joko epäoikeudenmukaisia tai puutteellisia. Omankädenoikeutta käyttävät ottivat tähtäimeensä yleensä vähemmistöryhmiä tai niitä, joita pidettiin rikollisina tai yhteiskunnallisesti marginaalisina. Toisinaan sellaisia toimia lietsoi uskonnollinen retoriikka.19

Tähän omankädenoikeuden kulttuuriin vaikutti osaltaan myös paikkakuntakohtaisen nostoväen olemassaolo. Kongressi oli hyväksynyt vuonna 1792 lain, joka vaati jokaista työkykyistä 18–45-vuotiasta miestä kuulumaan paikkakunnan nostoväkeen.20 Aikanaan tästä nostoväestä muodostettiin Yhdysvaltain kansalliskaarti, mutta alkuaikoina Amerikassa nostoväki oli usein kuritonta ja syyllistyi väkivaltaisuuksiin yksilöitä tai ryhmiä kohtaan, joita se piti yhteisön vastustajina.

Myöhempien aikojen pyhien yhteisöt 1830- ja 1840-luvuilla Ohiossa, Missourissa, Illinoisissa ja Utahissa sijaitsivat kaikki Yhdysvaltain läntisillä rajaseuduilla, joissa yhteisöllinen väkivaltaisuus hyväksyttiin kernaasti.

Mormonien Missourin sota ja daniitit

Väkivaltaisuudet, joihin jotkut myöhempien aikojen pyhät syyllistyivät, voidaan yleisesti ottaen nähdä osana 1800-luvun Amerikan rajaseudun väkivaltaisuuksien laajempaa ilmiötä.21 Vuonna 1838 Joseph Smith ja jotkut muut kirkon jäsenet pakenivat väkivaltaisia joukkoja Ohiossa ja muuttivat Missouriin, minne myöhempien aikojen pyhät olivat jo perustaneet uudisasutuksia. Joseph Smith uskoi, että vastustus kirkon toisinajattelijoiden ja muiden vastustajien taholta oli heikentänyt heidän yhteisöään ja lopulta tuhonnut sen Kirtlandissa Ohiossa, missä vain kaksi vuotta aiemmin pyhät olivat suurin uhrauksin saaneet rakennettua valmiiksi temppelin. Kesään 1838 mennessä kirkon johtohenkilöt näkivät kasvavassa määrin samanlaisia uhkia tavoitteelleen luoda Missouriin sopuisa yhteisö.

Myöhempien aikojen pyhien uudisasutuksessa Far Westissä jotkut johtohenkilöt ja jäsenet muodostivat puolisotilaallisen ryhmän nimeltä daniitit, jonka tavoitteena oli puolustaa yhteisöä toisinajattelijoita ja kirkosta erotettuja sekä muita missourilaisia vastaan. Historioitsijat ovat yleensä yhtä mieltä siitä, että Joseph Smith hyväksyi daniitit mutta että hänelle ei luultavasti kerrottu kaikista daniittien suunnitelmista eikä hän olisi todennäköisesti hyväksynyt kaikkia heidän toimiaan. Daniitit pelottelivat kirkon toisinajattelijoita ja muita missourilaisia. He esimerkiksi kehottivat muutamia toisinajattelijoita lähtemään Caldwellin piirikunnasta. Syksyn 1838 kuluessa ja jännityksen kohotessa ajankohtana, joka nykyään tunnetaan Mormonien Missourin sotana, daniitit ilmeisesti sulautuivat nostoväkeen, joka koostui suureksi osaksi myöhempien aikojen pyhistä. Tämä nostoväki kahakoi missourilaisten vastustajiensa kanssa, mikä johti muutamiin kuolemantapauksiin kummallakin puolella. Lisäksi omankädenoikeudella toimineet mormonit, joukossa monia daniitteja, tekivät yllätyshyökkäyksen kahteen kaupunkiin, joiden he uskoivat olevan mormonien vastaisen toiminnan keskuksia, ja polttivat taloja ja varastivat tavaraa.22 Vaikka daniittien olemassaolo oli lyhytkestoinen, se johti pitkälliseen ja suuresti väritettyyn myyttiin omankädenoikeudella toimineiden mormonien salaseurasta.

Missourissa saamiensa kokemusten johdosta myöhempien aikojen pyhät perustivat Illinoisiin muutettuaan laajan, osavaltion hyväksymän nostoväen, Nauvoon legioonan, suojelemaan itseään. Monet, jotka pitivät myöhempien aikojen pyhiä vihollisina, pelkäsivät tätä nostoväkeä. Mutta tämä legioona vältti hyökkäys- ja kostotoimet. Se ei reagoinut edes kriisiin, joka sai mellakoivan väkijoukon murhaamaan Joseph Smithin ja hänen veljensä Hyrumin kesäkuussa 1844, eikä näiden murhien jälkivaikutuksiin. Kun Illinoisin kuvernööri määräsi legioonan lakkautettavaksi, pyhät noudattivat määräystä.23

Väkivaltaisuudet Utahin territoriossa

Utahissa myöhempien aikojen pyhien hyökkäykset tai kostotoimet vihollisina pitämiään tahoja vastaan ilmenivät useimmin uudisasutuksen ensimmäisellä vuosikymmenellä (1847–1857). Aiempien vainojen arvet ja vaellus Kalliovuorille olivat monilla vielä tuoreina ja henkilökohtaisina muistissa. Yrittäessään hankkia elantoa Utahin autiomaasta pyhät kohtasivat jatkuvia konflikteja. Monet tekijät toimivat myöhempien aikojen pyhien uskaliaan hankkeen menestymistä vastaan Utahissa: jännitteet intiaanien kanssa, jotka mormoniuudisasutus ja sen laajeneminen oli ajanut tieltään, painostus Yhdysvaltain liittovaltion taholta etenkin sen jälkeen kun pluraaliavioliitosta oli ilmoitettu julkisesti vuonna 1852, maanomistukseen liittyvät epäselvyydet sekä nopeasti kasvava väestö. Yhteisön johtohenkilöt tunsivat säälimättömänä taakkana vastuun paitsi kirkon hengellisestä hyvinvoinnista myös kansansa fyysisestä selviytymisestä. Monet näistä johtohenkilöistä, kuten kirkon presidentti ja territorion kuvernööri Brigham Young, toimivat samanaikaisesti sekä kirkollisissa että yhteiskunnallisissa viroissa.

Myöhempien aikojen pyhien suhde intiaaneihin

Kuten muutkin uudisasukkaat rajaseuduilla, myöhempien aikojen pyhät asettuivat alueille, joilla jo asui intiaaneja. Historioitsijat ovat dokumentoineet kattavasti tätä järkyttävää monien intiaaniheimojen tuhoamista ja muiden kurjuutta eurooppalaisten siirtolaisten sekä Yhdysvaltain sotilaallisen ja poliittisen koneiston kynsissä. Läpi 1800-luvun uudisasukkaat, myös jotkut myöhempien aikojen pyhät, kohtelivat kaltoin ja surmasivat intiaaneja lukuisissa konflikteissa pakottaen heidät lähtemään halutuilta mailta ja asettumaan reservaatteihin.

Toisin kuin monet muut amerikkalaiset, myöhempien aikojen pyhät näkivät intiaanit valittuna kansana, tovereinaan israelilaisina, jotka olivat Mormonin kirjan kansojen jälkeläisiä ja näin Jumalan lupausten perillisiä. Kirkon presidenttinä, territorion kuvernöörinä sekä territorion intiaaniasioiden valvojana Brigham Young noudatti rauhanomaista menettelytapaa helpottaakseen mormonien asettumista alueille, joilla intiaanit elivät. Myöhempien aikojen pyhät opettelivat intiaanikieliä, loivat kauppasuhteita, saarnasivat evankeliumia ja pyrkivät yleisesti sopuun intiaanien kanssa.24 Näin ei kuitenkaan menetelty jatkuvasti eikä tätä tapaa noudatettu johdonmukaisesti.25

Rauhallinen rinnakkaiselo myöhempien aikojen pyhien ja intiaanien välillä oli sekä ohje että ihanne. Toisinaan kuitenkin kirkon jäsenet ottivat rajusti yhteen intiaanien kanssa. Näillä kahdella kulttuurilla – eurooppalaisella ja intiaanikulttuurilla – oli hyvin erilaiset odotukset maan ja omaisuuden käytöstä, eivätkä ne ymmärtäneet hyvin toisiaan. Usein mormonit syyttivät intiaaneja varastamisesta. Intiaanit taas uskoivat, että mormoneilla oli velvollisuus jakaa tavarat ja karja, joka oli kasvatettu intiaaniheimojen mailla. Alueilla, jonne mormonit asettuivat, intiaanien kokemus eurooppalaisista oli aiemmin koostunut pääasiassa keskinäisesti hyödyllisestä kanssakäymisestä turkismetsästäjien ja kauppiaiden kanssa, jotka kulkivat maan halki tai asettuivat alueelle tilapäisesti eivätkä vaatineet maata pysyvään käyttöön kuten mormonit. Nämä väärinymmärrykset johtivat hankauksiin ja väkivaltaisuuksiin näiden kansojen välillä.26

Vuoden 1849 loppupuolella jännitteet uteintiaanien ja mormonien välillä Utahin laaksossa kiristyivät, kun eräs mormoni surmasi Old Bishop -nimellä tunnetun uteintiaanin, jota hän syytti paitansa varastamisesta. Sen jälkeen tämä mormoni ja kaksi hänen toveriaan heittivät uhrin ruumiin Provojokeen. Murhan yksityiskohdat todennäköisesti salattiin – ainakin alkuun – Brigham Youngilta ja muilta kirkon johtohenkilöiltä. Fort Utahin uudisasukkaat kuitenkin kertoivat muista vaikeuksista intiaanien kanssa, kuten ampumisista uudisasukkaita kohti sekä karjan ja sadon varastamisesta. Brigham Young neuvoi kärsivällisyyteen ja käski uudisasukkaita ”paaluttamaan linnakkeen, pitämään huolta omista asioistaan ja antamaan intiaanien pitää huolta omistaan”27. Siitä huolimatta jännitteet lisääntyivät Fort Utahissa osittain siksi, että paikalliset mormonit kieltäytyivät luovuttamasta Old Bishopin murhaan osallistuneita miehiä uteintiaaneille tai maksamasta korvausta hänen kuolemastaan. Talvella 1849–1850 tuhkarokkoepidemia levisi mormoniuudisasukkaista uteintiaanien leireihin surmaten monia intiaaneja ja kiristäen jännitteitä. Kirkon johtajien neuvoston kokouksessa Salt Lake Cityssä 31. tammikuuta 1850 Fort Utahin johtaja kertoi, että uteintiaanien toiminta ja aikeet olivat muuttumassa yhä aggressiivisemmiksi: ”He sanoivat aikovansa metsästää karjaamme. Ja he aikovat saada muut intiaanit tappamaan meidät.”28 Vastauksena kuvernööri Young hyväksyi kampanjan uteintiaaneja vastaan. Helmikuussa 1850 käydyissä taisteluissa sai surmansa kymmeniä uteintiaaneja ja yksi mormoni.29 Näissä ja muissa tapahtumissa muutamat myöhempien aikojen pyhät syyllistyivät kohtuuttomaan väkivaltaan alkuperäisväestöä kohtaan.30

Siitä huolimatta pyhillä oli suurimmaksi osaksi sovinnollisemmat suhteet intiaaneihin kuin uudisasukkailla muualla Amerikan lännessä. Brigham Young nautti ystävyydestä useiden intiaanijohtajien kanssa ja opetti kansaansa elämään rauhanomaisesti intiaaninaapuriensa kanssa milloin se vain oli mahdollista.31 Jotkut intiaanit jopa tekivät eron ”mormonien”, joita he pitivät ystävällisinä, ja Amerikan muiden uudisasukkaiden välillä, joista he käyttivät nimitystä ”merikatit”.32

”Reformaatio” ja Utahin sota

”Reformaatio” kirkon sisällä 1850-luvun keskivaiheilla sekä jännitteet Utahissa asuvien myöhempien aikojen pyhien ja Yhdysvaltain liittovaltion hallituksen välillä saivat aikaan piirityksen kaltaisen ilmapiirin ja uudenlaisen vainon, joka johti useisiin kirkon jäsenten aiheuttamiin väkivaltaisiin välikohtauksiin. Brigham Young ja muut kirkon johtohenkilöt, jotka olivat huolissaan hengellisestä omahyväisyydestä, pitivät sarjan saarnoja, joissa he kutsuivat pyhiä tekemään parannuksen ja uudistamaan hengelliset sitoumuksensa.33 Monet todistivat, että tämän reformaation ansiosta heistä tuli parempia ihmisiä.34

1800-luvun amerikkalaiset olivat tottuneet hyvin voimakkaaseen kielenkäyttöön sekä uskonnossa että muissa asioissa. Koko vuosisadan ajan herätyssaarnaajat olivat käyttäneet voimakasta kuvakieltä kannustaakseen niitä, jotka eivät olleet kokeneet kääntymystä, tekemään parannuksen ja kehottaakseen hairahtuneita parantamaan tapansa.35 Toisinaan tämän reformaation aikana presidentti Young, hänen neuvonantajansa Jedediah M. Grant ja muut johtohenkilöt käyttivät saarnoissaan palavia sanoja varoittaen niiden pahuudesta, jotka olivat toisinajattelijoita tai vastustivat kirkkoa. Raamatunkohtia, etenkin Vanhaa testamenttia, käyttäen johtajat opettivat, että jotkin synnit olivat niin vakavia, että pahantekijän veri oli vuodatettava anteeksiannon saamiseksi.36 Sellainen saarnaaminen johti lisääntyneisiin jännitteisiin Utahissa myöhempien aikojen pyhien ja suhteellisen harvojen kirkkoon kuulumattomien välillä, joita olivat muun muassa liittovaltion nimittämät virkamiehet.

Vuoden 1857 alkupuolella Yhdysvaltain presidentti James Buchanan sai joiltakuilta liittovaltion virkamiehiltä tietoja, joiden mukaan kuvernööri Young ja myöhempien aikojen pyhät Utahissa kapinoivat liittovaltion hallinnon viranomaisia vastaan. Utahin lainsäädäntöelimen voimakkain sanoin ilmaistu mietintö liittovaltion hallitukselle sai liittovaltion virkamiehet vakuuttuneiksi siitä, että heidän saamansa tiedot pitivät paikkansa. Presidentti Buchanan päätti syrjäyttää Brigham Youngin kuvernöörin tehtävästä ja lähetti Youngin seuraajan Utahiin sotajoukon saattamana. Tämä välikohtaus tunnetaan Utahin sotana. Myöhempien aikojen pyhät pelkäsivät, että lähestyvä sotajoukko – noin 1 500 miestä ja lisää oli tulossa – toistaisi Missourin ja Illinoisin tuhoisat tapahtumat ja ajaisi jälleen pyhät kodeistaan. Lisäksi Parley P. Pratt, kahdentoista apostolin koorumin jäsen, murhattiin Arkansasin osavaltiossa toukokuussa 1857. Uutiset murhasta – sekä Yhdysvaltain itäosien sanomalehtiartikkelit, joissa rikosta ylistettiin – saavuttivat Utahin kesäkuun lopussa 1857.37 Kun Brigham Young sai kuulla näistä tapahtumista, hän julisti territorioon poikkeustilan, määräsi syrjäseuduilta lähetyssaarnaajat ja uudisasukkaat palaamaan Utahiin ja johti valmisteluja vastarintaan nousemiseksi. Presidentti Youngin ja muiden kirkon johtohenkilöiden pitämät uhmakkaat saarnat sekä sotajoukon odotettavissa oleva saapuminen loivat osaltaan Utahiin pelon ja epäluulon ilmapiiriä.38

Mountain Meadowsin verilöyly

Tämän jännityksen ollessa kireimmillään territorion nostoväen haaraosasto (joka koostui kokonaan mormoneista) eteläisessä Utahissa sekä muutamat heidän värväämänsä intiaanit piirittivät syyskuun alkupuolella 1857 erään siirtolaisten vankkurikaravaanin, joka oli matkalla Arkansasista Kaliforniaan. Kun vankkurikaravaani matkasi etelään Salt Lake Citystä, siirtolaiset olivat riidelleet paikallisten mormonien kanssa siitä, missä he voisivat laiduntaa karjaansa. Muutamat vankkurikaravaanin jäsenistä turhautuivat, koska heillä oli vaikeuksia ostaa kipeästi tarvitsemaansa viljaa ja muita tarvikkeita paikallisilta uudisasukkailta, joille oli annettu ohje säästää viljansa sodanaikaisena toimenpiteenä. Osa pahastuneista siirtolaisista uhkasi liittyä lähestyviin joukkoihin taistelemaan pyhiä vastaan.39

Vaikka kaikki pyhät eivät näistä uhkauksista välittäneetkään, muut paikalliset kirkon johtohenkilöt ja jäsenet Cedar Cityssä Utahissa kannattivat väkivaltaa. Isaac C. Haight, joka oli vaarnanjohtaja ja nostoväen johtohenkilöitä, lähetti John D. Leen, nostoväen majurin, johtamaan hyökkäystä siirtolaisjoukkoa vastaan. Kun vaarnanjohtaja kertoi suunnitelmasta neuvostolleen, muut johtohenkilöt olivat sitä vastaan ja vaativat, että hän peruuttaisi hyökkäyksen ja lähettäisi sen sijaan pikalähetin Brigham Youngin luo Salt Lake Cityyn pyytämään ohjeita. Miehet, jotka Haight oli lähettänyt hyökkäämään siirtolaisten kimppuun, toteuttivat kuitenkin suunnitelmansa ennen kuin saivat käskyn olla hyökkäämättä. Siirtolaiset taistelivat vastaan, ja seurasi piiritystilanne.

Muutaman seuraavan päivän kuluessa tilanne kiristyi, ja mormoninostoväkeen kuuluvat miehet suunnittelivat ja toteuttivat harkitun verilöylyn. He houkuttelivat siirtolaiset vankkuripiiristä heiluttamalla lippua aselevon merkiksi, ja mukaan värväämiensä paiuteintiaanien avulla he tappoivat säälimättä siirtolaiset. Ensimmäisestä hyökkäyksestä lopulliseen teurastukseen verilöylyssä kuoli 120 miestä, naista ja lasta Mountain Meadowsina tunnetussa laaksossa. Vain pikkulapset – ne, joiden uskottiin olevan liian nuoria kertomaan tapahtuneesta – säästettiin. Pikalähetti palasi kaksi päivää verilöylyn jälkeen. Hän toi Brigham Youngilta kirjeen, jossa paikallisia johtajia kiellettiin ”sekaantumasta” siirtolaisten asioihin ja heitä käskettiin sallimaan siirtolaisten kulku eteläisen Utahin halki.40 Nostoväkeen kuuluneet yrittivät peitellä rikosta syyttämällä siitä kokonaan paikallisia paiuteja, joista osa oli myös kirkon jäseniä.

Lopulta kaksi myöhempien aikojen pyhää erotettiin kirkosta heidän osallisuutensa vuoksi, ja suuri valamiehistö, johon kuului myöhempien aikojen pyhiä, asetti syytteeseen yhdeksän miestä. Vain yksi osallisista, John D. Lee, tuomittiin ja teloitettiin rikoksesta, mikä lietsoi vääriä syytöksiä, joiden mukaan Brigham Young oli antanut käskyn joukkomurhasta.

Viime vuosina kirkko on pyrkinyt uutterasti saamaan tietoonsa kaiken mahdollisen tästä verilöylystä. Tämän vuosituhannen alussa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon historioitsijat kirkon historian osastolla tutkivat kaikkialla Yhdysvalloissa arkistoja löytääkseen historiallisia asiakirjoja, ja tutkittavaksi avattiin myös kaikki verilöylyä koskevat kirkon asiakirjat. Tutkimusten tuloksena Oxford University Press julkaisi vuonna 2008 kirjan, jonka kirjoittajat Ronald W. Walker, Richard E. Turley jr. ja Glen M. Leonard tulivat siihen tulokseen, että vaikka Brigham Youngin, George A. Smithin ja muiden johtohenkilöiden harkitsemattomat saarnat ulkopuolisista vaikuttivatkin vihamielisyyden ilmapiiriin, niin presidentti Young ei antanut käskyä joukkomurhasta. Sen sijaan riidat vankkurikaravaaniin kuuluneiden ja eteläisen Utahin uudisasukkaiden välillä aiheuttivat suurta levottomuutta etenkin Utahin sodan ja muiden vihamielisten tapahtumien yhteydessä. Verilöylyyn johtivat kirkon paikallisten johtohenkilöiden – joilla oli myös keskeisiä johtotehtäviä Etelä-Utahin yhteisössä ja nostoväessä – tekemät traagiset päätökset.41

Mountain Meadowsin verilöylyn lisäksi muutamat myöhempien aikojen pyhät syyllistyivät muihin väkivaltaisiin tekoihin, jotka kohdistuivat pieneen määrään toisinajattelijoita ja ulkopuolisia. Jotkut myöhempien aikojen pyhät ryhtyivät väkivaltaisuuksiin lain ulkopuolella etenkin 1850-luvulla, kun Utahin territoriossa vallitsi pelko ja kireys. Kirkon johtohenkilöiden kiihkeät puheet, jotka oli osoitettu toisinajattelijoita kohtaan, ovat saattaneet johtaa nämä mormonit uskomaan, että sellaiset teot olivat oikeutettuja.42 Näihin rikoksiin syyllistyneitä ei yleensä rangaistu. Tästä huolimatta monet syytökset sellaisesta väkivallasta ovat perättömiä, ja mormonien vastaiset kirjoittajat ovat syyttäneet kirkon johtohenkilöitä monista Utahin varhaisaikoina sattuneista selvittämättömistä rikoksista tai epäilyttävistä kuolemista.43

Yhteenveto

Monet ihmiset 1800-luvulla luonnehtivat perusteettomasti myöhempien aikojen pyhiä väkivaltaiseksi kansaksi. Myöhempien aikojen pyhien laaja enemmistö – niin 1800-luvulla kuin nykyäänkin – on kuitenkin elänyt rauhassa naapuriensa ja sukulaistensa kanssa ja pyrkinyt rauhaan yhteisöissään. 1800-luvun matkailijat panivat usein merkille sen rauhan ja järjestyksen, joka vallitsi mormonien yhteisöissä Utahissa ja muualla.44 Siitä huolimatta suhteellisen harvojen myöhempien aikojen pyhien teot saivat aikaan kuolemaa ja vammoja, rikkoutuneita suhteita yhteisöissä sekä vahingoittivat näkemystä mormoneista rauhallisena kansana.45

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko tuomitsee väkivaltaiset sanat ja teot ja vahvistaa sitoutumisensa rauhan edistämiseen kaikkialla maailmassa. Puhuessaan Mountain Meadowsin verilöylystä vanhin Henry B. Eyring, silloinen kahdentoista apostolin koorumin jäsen, sanoi: ”Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, jota me kannatamme, kammoaa miesten, naisten ja lasten kylmäveristä surmaamista. Evankeliumihan puhuu rauhan ja anteeksiannon puolesta. Se, mitä kirkkomme jäsenet ovat tehneet täällä kauan sitten, edustaa kauhistuttavaa poikkeamista kristillisistä opetuksista ja käytöksestä, mikä ei ole puolusteltavissa.”46

Kautta kirkon historian kirkon johtajat ovat opettaneet, että kristillisen opetuslapseuden tie on rauhan tie. Vanhin Russell M. Nelson kahdentoista apostolin koorumista yhdisti myöhempien aikojen pyhien uskon Jeesukseen Kristukseen heidän aktiiviseen pyrkimykseensä rakastaa lähimmäisiä ja edistää rauhaa kaikkien ihmisten kesken: ”Maailman toivo on Rauhan Ruhtinas. – – Mitä Herra sitten odottaa meiltä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniltä? Kirkkona meidän täytyy tuomita sota ja julistaa rauhaa. Yksilöinä meidän tulee pyrkiä rakentamaan rauhaa. Meidän tulee olla rauhantekijöitä omassa elämässämme.”47

  1. Matteus 5:9; 3. Nefi 12:9.

  2. Oppi ja liitot 98:16.

  3. Moosia 4:13.

  4. Lilburn W. Boggsin kirje John B. Clarkille, 27. lokakuuta 1838, Mormon War Papers, Missouri State Archives. Yksi senaikainen merkitys sanalle exterminate (hävittää) oli ”ajaa pois rajojen sisältä” (Noah Webster, An American Dictionary of the English Language [New York: S. Converse, 1828], hakusana ”exterminate”).

  5. Näitä karkotuksia käsitellään tieteellisesti julkaisuissa Stephen C. LeSueur, The 1838 Mormon War in Missouri (Columbia, MO: University of Missouri Press, 1987) ja Alexander L. Baugh, A Call to Arms: The 1838 Mormon Defense of Northern Missouri, Dissertations in Latter-day Saint History (Provo, UT: Joseph Fielding Smith Institute for Latter-day Saint History, BYU Studies, 2000). Alkuperäisiä kertomuksia on julkaisuissa John Whitmer, History, s. 39–47; artikkelissa ”A History, of the Persecution”, 1839–1840, joka on julkaisussa Histories, Volume 2: Assigned Historical Writings, 1831–1847, toim. Karen Lynn Davidson, Richard L. Jensen ja David J. Whittaker, Histories-sarjan osa 2 kokoelmassa The Joseph Smith Papers, toim. Dean C. Jessee, Ronald K. Esplin ja Richard Lyman Bushman (Salt Lake City: Church Historian’s Press, 2012), s. 52–76, 202–286.

  6. Joseph Young, Affidavit, Adams Co., IL, 4. kesäkuuta 1839, L. Tom Perry Special Collections, Harold B. Lee Library, Brigham Youngin yliopisto, Provo, Utah; Beth Shumway Moore, Bones in the Well: The Haun’s Mill Massacre, 1838, A Documentary History (Norman, OK: Arthur H. Clark Company, 2006).

  7. Parley P. Pratt, Testimony, 1. heinäkuuta1843, s. 4, Nauvoo, IL, Records, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; Hyrum Smith, Testimony, 1. heinäkuuta 1843, s. 24, Nauvoo, IL, Records, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  8. Myöhempien aikojen pyhät kirjoittivat myöhemmin lähes tuhat anomusta ja valaehtoista todistusta, joissa he kertoivat yksityiskohtaisesti kärsimyksistään. Yhdessä Missourin osavaltion lainsäädäntöelimelle osoitetussa anomuksessa, jonka olivat kirjoittaneet muutamat kirkon johtohenkilöt ja jäsenet, kuvailtiin erilaisia väkivallantekoja, kuten Hawn’s Millin verilöylyä, sekä eriteltiin omaisuuden tuhoamista: ”Sotilaat tuhosivat kaupungissa ollessaan paljon omaisuutta kuten polttivat hirsiä, aitoja, maissikarsinoita, lautoja jne., käyttivät maissia ja heinää, rosvosivat koteja, surmasivat karjaa, lampaita ja sikoja sekä myös anastivat muiden hevosia, ja kaikki tämä ajattelematta omistajia tai pyytämättä lupaa keneltäkään. Samaan aikaan sotilaat pahoinpitelivät miehiä, loukkasivat ja pahoinpitelivät naisia.” (Edward Partridge ja muut, 10. joulukuuta 1838, anomus Missourin osavaltion lainsäädäntöelimelle, julkaisussa Mormon Redress Petitions: Documents of the 1833–1838 Missouri Conflict, toim. Clark V. Johnson [Provo, UT: Brigham Young University Religious Studies Center, 1992], s. 18.)

  9. Jeffrey N. Walker, ”Mormon Land Rights in Caldwell and Daviess Counties and the Mormon Conflict of 1838: New Findings and New Understandings”, BYU Studies 47, nro 1, 2008, s. 5–55.

  10. Histories Volume 1: Joseph Smith Histories, 1832–1844, toim. Karen Lynn Davidson, David J. Whittaker, Mark Ashurst-McGee ja Richard L. Jensen, Histories-sarjan osa 1 kokoelmassa The Joseph Smith Papers, toim. Dean C. Jessee, Ronald K. Esplin ja Richard Lyman Bushman (Salt Lake City: Church Historian’s Press, 2012), s. 498–525.

  11. Yksityiskohtainen kertomus vuosien 1838–1839 karkotuksesta Missourista on artikkelissa William G. Hartley, ”The Saints’ Forced Exodus from Missouri”, julkaisussa Joseph Smith: The Prophet and Seer, toim. Richard Neitzel Holzapfel ja Kent P. Jackson (Provo, UT: Brigham Young University Religious Studies Center, 2010), s. 347–389.

  12. Oppi ja liitot 121:1, 6.

  13. Thomas Fordin kirje Joseph Smithille ja muille, 22. kesäkuuta 1844, Joseph Smith Collection, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  14. Richard E. Bennett, Mormons at the Missouri, 1846–1852: ”And Should We Die…” (Norman, OK: University of Oklahoma Press, 1987), s. 141.

  15. Glen M. Leonard, Nauvoo: A Place of Peace, A People of Promise (Salt Lake City ja Provo, UT: Deseret Book ja Brigham Young University Press, 2002), s. 600–621.

  16. Thomas L. Kane, The Mormons: A Discourse Delivered before the Historical Society of Pennsylvania: March 26, 1850 (Philadelphia: King & Baird, 1850), s. 9–10. Kane esitti lausuntonsa eräässä luennossa, jonka hän piti neljä vuotta leireissä käyntinsä jälkeen. Hänen sinä aikana perheelleen lähettämänsä kirjeet, jotka hän kirjoitti suurimmilta pakolaisleireiltä Iowasta heinäkuussa ja elokuussa 1846, kuvastavat samankaltaisia ajatuksia. Hän valitti vanhemmilleen, että kansaa, ”niin viatonta, hakattiin, ryöstettiin, raiskattiin ja murhattiin 1800-lukumme omantunnon tähden”. (Thomas L. Kanen kirje John K. Kanelle ja Jane D. Kanelle, 20.–23. heinäkuuta 1846, Thomas L. Kane Papers, American Philosophical Society.)

  17. Marvin S. Hill, Quest for Refuge: The Mormon Flight from American Pluralism (Salt Lake City: Signature Books, 1989), s. 41–44, 101–102; Kenneth H. Winn, Exiles in a Land of Liberty: Mormons in America, 1830–1846 (Chapel Hill: University of North Carolina Press, 1989), s. 96–105, 145, 154–156.

  18. Ks. esim. ”Prospects of the Church”, The Evening and the Morning Star, maaliskuu 1833, s. 4; ”Extract, from the Private Journal of Joseph Smith Jr.”, Times and Seasons, marraskuu 1839, s. 9, nähtävänä sivustolla josephsmithpapers.org (vain englanniksi); ja Parley P. Pratt, History of the Late Persecution Inflicted by the State of Missouri upon the Mormons (Detroit, MI: Dawson & Bates, 1839), s. iv–v, nähtävänä sivustolla josephsmithpapers.org (vain englanniksi).

  19. Tietoa lain ulkopuolella omankädenoikeudella toimimisesta Amerikassa on julkaisuissa Paul A. Gilje, Rioting in America (Bloomington: Indiana University Press, 1996); David Grimstead, American Mobbing, 1828–1861: Toward the Civil War (New York: Oxford University Press, 1998). Uskonnon tai uskonnollisen retoriikan yllyttämää väkivaltaa koskevaa tieteellistä kirjallisuutta on paljon. Yleistä pohdiskelua aiheesta on julkaisussa R. Scott Appleby, The Ambivalence of the Sacred: Religion, Violence, and Reconciliation (Lanham, MD: Rowman & Littlefield, 2000). Tutkimuksia, jotka keskittyvät 1800-luvun Amerikkaan ja etenkin uskonnollisuuden yllyttämään väkivaltaan etelässä: Donald G. Mathews, ”Lynching Is Part of the Religion of Our People: Faith in the Christian South”, julkaisussa Religion in the American South: Protestants and Others in History and Culture, toim. Beth Barton Schweiger ja Donald G. Mathews (Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press, 2004), s. 153–194; Orlando Patterson, Rituals of Blood: Consequences of Slavery in Two American Centuries (Washington DC: Civitas/Counterpoint, 1998); Vale of Tears: New Essays on Religion and Reconstruction, toim. Edward J. Blum ja W. Scott Poole (Macon, GA: Mercer University Press, 2005); ja Patrick Q. Mason, The Mormon Menace: Violence and Anti-Mormonism in the Postbellum South (New York: Oxford University Press, 2011).

  20. Vuoden 1792 nostoväkilaki, 1. osa, luku 33, 1792.

  21. Tyypillinen tutkielma Amerikan rajaseudun väkivallasta on julkaisussa Richard Maxwell Brown, Strain of Violence: Historical Studies of American Violence and Vigilantism (New York: Oxford University Press, 1975).

  22. Daniitit pitivät tätä varkautta tarpeellisten tavaroiden anastuksena sodanaikaisessa ilmapiirissä. (Ks. Baugh, Call to Arms, s. 36–43; Richard Lyman Bushman Jed Woodworthin avustuksella, Joseph Smith: Rough Stone Rolling (New York: Knopf, 2005), s. 349–355; Journals, Volume 1: 1832–1839, toim. Dean C. Jessee, Mark Ashurst-McGee ja Richard L. Jensen, Journals-sarjan osa 1 kokoelmassa The Joseph Smith Papers, toim. Dean C. Jessee, Ronald K. Esplin ja Richard Lyman Bushman [Salt Lake City: Church Historian’s Press, 2008], s. 231, 292–293, nähtävänä sivustolla josephsmithpapers.org (vain englanniksi); ja ”Danites” (vain englanniksi), The Joseph Smith Papers, haettu 23. tammikuuta 2014.)

  23. Leonard, Nauvoo, s. 374–375.

  24. Ks. Ronald W. Walker, ”Toward a Reconstruction of Mormon and Indian Relations, 1847 to 1877”, BYU Studies 29, nro 4, syksy 1989, s. 23–42; ja Sondra Jones, ”Saints or Sinners? The Evolving Perceptions of Mormon-Indian Relations in Utah Historiography”, Utah Historical Quarterly 72, nro 1, talvi 2004, s. 19–46. Brigham Young palveli territorion kuvernöörinä vuosina 1850–1857 ja territorion intiaaniasioiden valvojana vuosina 1851–1857.

  25. Ks. Howard A. Christy, ”The Walker War: Defense and Conciliation as Strategy”, Utah Historical Quarterly 47, nro 4, syksy 1979, s. 395–420.

  26. Tietoa kulttuurisesta väärinymmärryksestä mormonien ja intiaanien välillä on artikkelissa Marlin K. Jensen, ”The Rest of the Story: Latter-day Saint Relations with Utah’s Native Americans”, Mormon Historical Studies 12, nro 2, syksy 2011, s. 16–25.

  27. Brigham Youngin kirje Isaac Higbeelle, 18. lokakuuta 1849, Brigham Young Office Files, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  28. Historioitsijan toimiston kirkon yleisiä asioita koskeva pöytäkirja, 31. tammikuuta 1850, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  29. D. Robert Carter, Founding Fort Utah: Provo’s Native Inhabitants, Early Explorers, and First Year of Settlement (Provo, UT: Provo City Corporation, 2003), s. 52, 114–115, 135, 142, 145, 153–157, 163, 227. Aikalaislähteet antavat ymmärtää, että kuolleita intiaaneja oli 24–40, vaikka paljon myöhemmässä muistelmassa kuolleiden uteintiaanien lukumäärän sanotaan olleen noin 100. (Ks. Epsy Jane Williams, Autobiography, s. 1, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; Jared Farmer, On Zion’s Mount: Mormons, Indians, and the American Landscape [Cambridge, MA ja Lontoo: Harvard University Press, 2008], s. 67–77.)

  30. Ks. Albert Winkler, ”The Circleville Massacre: A Brutal Incident in Utah’s Black Hawk War”, Utah Historical Quarterly 55, nro 1, talvi 1987, s. 4–21.

  31. Katsaus myöhempien aikojen pyhien kanssakäymiseen intiaanien kanssa on artikkelissa Jensen, ”Latter-day Saint Relations with Utah’s Native Americans”, s. 16–25; ks. myös Ronald W. Walker, ”Wakara Meets the Mormons, 1848–52: A Case Study in Native American Accommodation”, Utah Historical Quarterly 70, nro 3, kesä 2002, s. 215–237.

  32. Jensen, ”Latter-day Saint Relations with Utah’s Native Americans”, s. 23.

  33. Tietoa ”reformaatiosta” on artikkelissa Paul H. Peterson, ”The Mormon Reformation of 1856–1857: The Rhetoric and the Reality”, Journal of Mormon History 15, 1989, s. 59–87.

  34. Ks. esim. John Brownin päiväkirja, 27. ja 11. joulukuuta 1856 sekä 1. tammikuuta 1857, s. 202–206, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; Benjamin F. Johnson, omaelämäkerta, joulukuu 1856, s. 198, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City; No Place to Call Home: The 1807–1857 Life Writings of Caroline Barnes Crosby, Chronicler of Outlying Mormon Communities, toim. Edward Leo Lyman ja muut (Logan, UT: Utah State University Press, 2005), s. 442; ja Hannah Tapfield King, omaelämäkerta, 16. maaliskuuta – 9. huhtikuuta 1857, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

  35. Lisää tietoa uskonnollisen kielenkäytön sekoittamisesta väkivaltaan läpi Yhdysvaltain historian on julkaisussa From Jeremiad to Jihad: Religion, Violence, and America, toim. John D. Carlson ja Johathan H. Ebel (Berkeley: University of California Press, 2012). Rajua retoriikkaa käytettiin usein myös politiikan saralla. Esimerkiksi vuonna 1857 Illinoisin senaattori Stephen A. Douglas tuomitsi ankarasti mormonien ”maanpetokselliset, kammottavat ja eläimelliset käytännöt”. Niiden suojeleminen, jotka harjoittivat moniavioisuutta, oli Douglasin mukaan ”häpeä maalle – häpeä ihmiskunnalle – häpeä sivilisaatiolle”. Hän jatkoi: ”Veistä täytyy käyttää tähän vaaralliseen, kammottavaan syöpään, joka on nakertamassa tietä aivan politiikan rakenteen ytimeen. Se täytyy leikata pois juurineen ja polttaa ankaran ja järkähtämättömän lain tulikuumalla raudalla.” Kaikkein kiihottavin teksti editoitiin pois virallisesta versiosta. (Ks. ”Great Rally of the People”, Marshall County [Indiana] Democrat, 25. kesäkuuta 1857, s. 1; Remarks of the Hon. Stephen A. Douglas, on Kansas, Utah, and the Dred Scot Decision [Chicago: Daily Times Book and Job Office, 1857], s. 11–15; ”Senator Douglas’ Speech in Illinois”, New York Herald, 22. kesäkuuta 1857, s. 2; ja Robert W. Johannsen, Stephen A. Douglas [Champaign, IL: University of Illinois Press, 1997], s. 568–569.)

  36. Ks. esim. Brigham Young, julkaisussa Journal of Discourses, osa 4, s. 53–54; ja Heber C. Kimball, julkaisussa Journal of Discourses, osa 7, s. 16–21. Tämä käsite, joka tultiin tuntemaan verisovituksena, oli 1800-luvulla tyypillinen osa mormonienvastaista retoriikkaa. Vaikka monet liioitelluista väitteistä, joita ilmestyi suosituissa lehdissä ja mormonienvastaisessa kirjallisuudessa, onkin helppo kumota, on todennäköistä, että ainakin yhdessä tapauksessa muutama myöhempien aikojen pyhä toimi tämän retoriikan mukaisesti. Useimmat myöhempien aikojen pyhät näyttävät kuitenkin oivaltaneen, että verisovitussaarnat olivat – historioitsija Paul Petersonin sanoin – ”liioiteltua palopuhetta”, jonka ”todennäköisenä tarkoituksena oli pelotella kirkon jäseniä mukautumaan myöhempien aikojen pyhien periaatteisiin. Pyhissä, joilla oli hyvät aikeet, niiden arvioitiin synnyttävän huolestuneisuutta, itsetutkistelua ja lopulta parannuksen. Niiden kohdalla, jotka kieltäytyivät noudattamasta mormonien normeja, sellaisten pahaenteisten uhkausten toivottiin jouduttavan heidän lähtöään territoriosta.” (Ks. Isaac C. Haightin kirje Brigham Youngille, 11. kesäkuuta 1857, Brigham Young Office Files; Peterson, ”Mormon Reformation of 1856–1857”, s. 67, 84–166; ks. myös Encyclopedia of Mormonism, 5 osaa, 1992, ”Blood Atonement”, osa 1, s. 131.)

  37. Parley P. Prattin murhaa koskevia tietoja on julkaisussa Terryl L. Givens ja Matthew J. Grow, Parley P. Pratt: The Apostle Paul of Mormonism (New York: Oxford University Press, 2011), s. 366–391; tietoa murhan uutisoinnin ja verilöylyn välisestä suhteesta on artikkelissa Richard E. Turley jr., ”The Murder of Parley P. Pratt and the Mountain Meadows Massacre”, julkaisussa Parley P. Pratt and the Making of Mormonism, toim. Gregory K. Armstrong, Matthew J. Grow ja Dennis J. Siler (Norman, OK: Arthur H. Clark Company, 2011), s. 297–313.

  38. Utahin sotaa koskevia tietoja on julkaisuissa At Sword’s Point, Part 1: A Documentary History of the Utah War to 1858, toim. William P. MacKinnon (Norman, OK: Arthur H. Clark Company, 2008); ja Matthew J. Grow, ”Liberty to the Downtrodden”: Thomas L. Kane, Romantic Reformer (New Haven: Yale University Press, 2009), s. 149–206.

  39. Osa siirtolaisten omistamasta karjasta kuoli Utahin matkan aikana pahentaen heidän tuntemaansa murhetta (Richard E. Turley jr., ”The Mountain Meadows Massacre” (vain englanniksi), Ensign, syyskuu 2007, s. 14–18.)

  40. Brigham Youngin kirje Isaac C. Haightille, 10. syyskuuta 1857, Letterbook, osa 3, s. 827–828, Brigham Young Office Files.

  41. Ronald W. Walker, Richard E. Turley jr. ja Glen M. Leonard, Massacre at Mountain Meadows (New York: Oxford University Press, 2008). Mountain Meadowsin verilöylystä on kirjoitettu paljon. Eräs tunnettu tutkimus on Juanita Brooksin julkaisu The Mountain Meadows Massacre (Stanford, CA: Stanford University Press, 1950). Ks. myös Richard E. Turley jr., ”The Mountain Meadows Massacre (vain englanniksi)”, Ensign, syyskuu 2007, s. 14–21; ja BYU Studies 47, nro 3, 2008, aiheelle omistettu erityisnumero, nähtävänä sivustolla byustudies.byu.edu.

  42. Ks. esim. Polly Aird, Mormon Convert, Mormon Defector: A Scottish Immigrant in the American West, 1848–1861 (Norman, OK: Arthur H. Clark Company, 2009); ja Walker, Turley ja Leonard, Massacre at Mountain Meadows, s. 42–43, 93. Kirkon johtohenkilöiden antamat epäselvät ohjeet ovat myös saattaneet vaikuttaa joihinkin väkivaltaisuuksiin. (Ks. esim. Ardis E. Parshall, ”’Pursue, Retake & Punish’: The 1857 Santa Clara Ambush”, Utah Historical Quarterly 73, nro 1, talvi 2005, s. 64–86.)

  43. George Q. Cannonin kirje Brigham Youngille, 23. maaliskuuta 1876, Brigham Young Office Files. Esim. joulukuun 1875 Salt Lake Daily Tribune -lehdessä oli puolen palstan artikkeli Sam D. Sirrinen, saltlakecityläisen poliisin, katoamisesta. Esittämättä mitään todisteita Tribune kirjoitti, että Sirrinen on täytynyt saada surmansa mormonijohtajien toimesta ja maksaa siten (”verisovituksena”) J. King Robinson -nimisen lääkärin kuolema. Muutama vuosi myöhemmin Sirrinen todettiin asuvan Kaliforniassa. (”Sam D. Sirrine”, Salt Lake Daily Tribune, 5. joulukuuta 1875; ”District Attorney Howard Discovers a Long Lost Danite”, Salt Lake Daily Herald, 17. heinäkuuta 1877; ”That Danite”, Salt Lake Daily Herald, 18. heinäkuuta 1877.)

  44. Esimerkiksi Franklin Buck, kirkkoon kuulumaton kaivosmies, kävi useissa eteläisen Utahin kaupungeissa vuonna 1871. Hän kirjoitti: ”Mormonit ovat kristittyjä, ja me olemme pakanoita. Piochessa [Nevadassa] meillä on kaksi oikeusistuinta, useita seriffejä ja poliiseja ja vankila pakottamassa ihmiset toimimaan oikein. Joka päivä tapellaan ja joka viikko joku tapetaan. – – Näissä mormonikaupungeissa ei ole oikeusistuimia, ei vankiloita. – – Kaikki vaikeudet ihmisten kesken sovitaan vanhimpien ja piispan avulla. Sen sijaan että jokainen yrittäisi hirttää naapurinsa, he kaikki vetävät yhtä köyttä.” (Franklin A. Buck, A Yankee Trader in the Gold Rush: The Letters of Franklin A. Buck, toim. Katherine A. White [Boston: Houghton Mifflin Company, 1930], s. 235; ks. myös William Chandless, A Visit to Salt Lake; Being a Journey across the Plains and a Residence in the Mormon Settlements at Utah [Lontoo: Smith, Elder, and Co., 1857], s. 181; ja Richard F. Burton, The City of the Saints, and Across the Rocky Mountains to California [New York: Harper & Brothers, 1862], s. 214, 224.)

  45. Vastatessaan joihinkin näistä syytöksistä vuonna 1889 ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista apostolin koorumi kirjoittivat: ”Me tuomitsemme täysin perättöminä esitetyt syytökset, että kirkkomme puoltaisi tai pitäisi oikeana niiden surmaamista, jotka lähtevät kirkosta tai luopuvat sen opeista. Me suhtautuisimme tämän luonteiseen rangaistukseen sellaisesta teosta mitä suurimmalla kauhulla, sillä se on meistä kammottavaa ja täysin ristiriidassa uskontomme perusperiaatteiden kanssa.” (Virallinen julistus, 12. joulukuuta 1889, julkaisussa Messages of the First Presidency of The Church of Jesus Christ of Latter-day Saints, 1833–1964, toim. James R. Clark, 6 osaa [Salt Lake City: Bookcraft, 1966], osa 3, s. 185.)

  46. Henry B. Eyring, Remarks, 11. syyskuuta 2007, nähtävänä sivustolla mormonnewsroom.org.

  47. Russell M. Nelson, ”Autuaita rauhantekijät (vain englanniksi)”, Liahona, marraskuu 2002, s. 41, lainaten kohtia Oppi ja liitot 98:16 ja Kirje roomalaisille 14:19.