Rukoillaan temppelin lähellä
Juan Beltrame
Buenos Aires, Argentiina
Kuvitus Allen Garns
Kun poikamme Marco oli kolmivuotias, hän ja minä saimme vakavan ruokamyrkytyksen. Marco sairastui niin vakavasti, että hän menetti tajuntansa. Vaimoni Marianela ja minä kiidätimme hänet sairaalaan. Sairaalaan saapuessamme Marco näytti elottomalta. Viimein suunnilleen neljän tunnin kuluttua hän palasi taas tajuihinsa.
Siitä lähtien seuraavien viiden vuoden ajan Marco kärsi ajoittain kohtauksista. Kun joka ilta panimme hänet sänkyyn, mietimme, joutuisimmeko jälleen keskellä yötä kiidättämään hänet sairaalaan. Meidän oli vaikea nukkua niinä stressaavina vuosina, ja turvauduimme rukoukseen, uskoon, paastoon ja pappeuden siunauksiin.
Kun Marco oli suunnilleen kuusivuotias, Marianela soitti minulle töihin ja kehotti minua kiiruhtamaan sairaalaan. Marco oli saanut vakavan kohtauksen ja oli koomassa. Kun hän soitti, olin töissä Argentiinan lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksen peruskorjaustyömaalla Buenos Airesin temppelin vieressä.
Ennen kuin lähdin sairaalaan, eräs ystävä ja työtoveri ehdotti: ”Koska olemme niin lähellä Herran huonetta, niin mitä jos ensin rukoillaan yhdessä?” Temppeli oli suljettu peruskorjauksen ja laajennuksen vuoksi, mutta menimme Herran huoneen lähelle, ja siellä rukoilin Marcon puolesta.
Huolimatta kaikesta siitä, mitä olimme kokeneet Marcon kanssa, tunsin kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä ajasta, jonka Marianela ja minä olimme saaneet viettää Marcon kanssa. Kun rukoilin, kerroin taivaalliselle Isälle, että olimme yrittäneet olla hyviä vanhempia ja olimme pitäneet huolta Marcosta parhaalla mahdollisella tavalla. Sanoin Hänelle myös, että hyväksyisimme Hänen tahtonsa, jos Hän kutsuisi Marcon kotiin.
Kun saavuin sairaalaan, en tiennyt, selviäisikö Marco koomasta tai – jos selviäisi – pystyisikö hän jälleen kävelemään tai puhumaan. Kahden näännyttävän tunnin jälkeen hän heräsi. Hän oli uupunut, mutta hän oli aivan kunnossa. Siitä lähtien ihmeellisellä tavalla hänen tilansa koheni. Lopulta Marco vieroitettiin lääkityksestään ja kotiutettiin sairaalasta pysyvästi.
Marianela ja minä muistelemme sitä vaikeaa aikaa kiitollisina siitä, että meillä yhä on Marco, ja kiitollisina siitä, mitä olemme oppineet. Koettelemuksemme yhdisti meitä ja teki meistä hengellisesti vahvempia. Ilman sitä emme ehkä olisi oppineet huomaamaan niitä monia tapoja, joilla Herran käden jälki näkyy meidän elämässämme.
Kuten Marianela sanoo: ”Olemme nähneet valtavasti todisteita ja kokemuksia, jotka ovat antaneet meille todistuksen Jumalan läsnäolosta, siitä että Hän on meidän kanssamme ja että Hän kuuntelee meitä. Jos kestämme ja olemme kärsivällisiä, meille voi tulla siunauksia, kun niitä vähiten odotamme.”