Luku 1
Kootkaa komppania
Tuhannet myöhempien aikojen pyhät hiljenivät, kun Lucy Mack Smithin ääni kaikui lähes valmiin Nauvoon temppelin ensimmäisen kerroksen suuressa kokoussalissa.
Oli lokakuun 8. päivän aamu vuonna 1845 ja Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon syyskonferenssin kolmas ja viimeinen päivä. Koska Lucy tiesi, ettei hänellä olisi enää monia tilaisuuksia puhua pyhille – etenkään nyt, kun he suunnittelivat lähtevänsä Nauvoosta kohti uutta kotia kaukana lännessä – hän puhui voimallisemmin kuin hänen raihnainen 70-vuotias kehonsa antaisi myöten.
”Syyskuun 22. päivänä tuli kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun Joseph otti levyt maasta”, hän todisti, ”ja viime maanantaina 18 vuotta siitä, kun Joseph Smith, Herran profeetta…”1
Hän vaikeni muistellen Josephia, marttyyrikuoleman kokenutta poikaansa. Salissa olleet pyhät tiesivät jo, kuinka Herran enkeli oli johtanut Josephin Kumoraksi kutsutun kukkulan luo, jonne kultalevyt oli haudattu. He tiesivät, että Joseph oli kääntänyt levyt Jumalan lahjan ja voiman avulla ja julkaissut aikakirjan nimellä Mormonin kirja. Mutta kuinka moni saliin kokoontuneista pyhistä oli todella tuntenut hänet?
Lucy saattoi yhä muistaa, kun Joseph, silloin vasta 21-vuotias, oli kertonut hänelle ensimmäisen kerran, että Jumala oli uskonut levyt Josephin haltuun. Lucy oli ollut koko aamun levoton ja pelännyt, että Joseph palaisi kukkulalta tyhjin käsin, kuten tämä oli tehnyt neljänä edellisenä vuonna. Mutta saavuttuaan Joseph nopeasti rauhoitti hänen mielensä. ”Älä ole levoton”, Joseph oli sanonut. ”Kaikki on hyvin.” Sitten Joseph oli ojentanut hänelle nenäliinaan kiedotut tulkitsijat, jotka Herra oli varannut levyjen kääntämiseksi, todisteeksi siitä, että hän oli onnistunut saamaan aikakirjan haltuunsa.
Silloin uskovia oli ollut vain kourallinen – useimmat heistä Smithin perheen jäseniä. Nyt Nauvoossa Illinoisin osavaltiossa, jonne kirkon jäsenet olivat kokoontuneet kuluneiden kuuden vuoden aikana, asui yli 11 000 pyhää Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Jotkut heistä olivat uusia kirkossa, eikä heillä ollut ollut mahdollisuutta tavata Josephia eikä tämän veljeä Hyrumia, ennen kuin väkijoukko oli ampunut kuoliaiksi nämä kaksi miestä kesäkuussa 1844.2 Siksi Lucy halusi puhua kuolleista. Ennen kuin pyhät muuttaisivat pois, hän halusi todistaa Josephin profeetallisesta kutsumuksesta ja oman perheensä roolista evankeliumin palautuksessa.
Yli kuukauden ajan rähinöitsijät olivat sytyttäneet palamaan pyhien koteja ja liikeyrityksiä läheisissä uudisasutuksissa. Henkensä edestä peläten monet perheet olivat paenneet Nauvooseen, jossa oli suhteellisen turvallista. Mutta rähinöitsijöiden joukot olivat vain vahvistuneet ja järjestäytyneet paremmin viikkojen kuluessa, ja pian heidän ja pyhien välillä oli puhjennut aseellisia yhteenottoja. Sillä välin sen enempää osavaltion kuin valtionkaan hallintoelimet eivät tehneet mitään suojellakseen pyhien oikeuksia.3
Koska kirkon johtohenkilöt uskoivat, että oli vain ajan kysymys, ennen kuin väkijoukko hyökkäisi Nauvooseen, he neuvottelivat väliaikaisen rauhansopimuksen suostuen viemään pyhät kevääseen mennessä pois piirikunnasta.4
Jumalallisen ilmoituksen johdattamina Brigham Young ja muut kahdentoista apostolin koorumin jäsenet suunnittelivat vievänsä pyhät lähes kahdentuhannen kilometrin päähän länteen yli Kalliovuorten aivan Yhdysvaltain rajan ulkopuolelle. Koska kahdentoista koorumi oli kirkon johtava elin, se oli ilmoittanut tämän päätöksen pyhille syyskonferenssin ensimmäisenä päivänä.
”Herra suunnittelee johtavansa meidät toimimaan laajemmalla kentällä”, apostoli Parley Pratt oli julistanut, ”missä me voimme nauttia vapauden ja tasavertaisten oikeuksien puhtaista periaatteista.”5
Lucy tiesi, että pyhät auttaisivat häntä tekemään tämän matkan, jos hän päättäisi lähteä. Ilmoituksissa pyhiä oli käsketty kokoontumaan yhteen paikkaan, ja kahdentoista koorumi oli päättänyt toteuttaa Herran tahdon. Mutta Lucy oli vanha ja uskoi, ettei eläisi enää kovin kauan. Kuoltuaan hän halusi tulla haudatuksi Nauvooseen lähelle Josephia, Hyrumia ja muita perheenjäseniä, jotka olivat kuolleet. Näiden joukossa oli hänen aviomiehensä Joseph Smith vanhempi.
Lisäksi useimmat hänen elossa olevista perheenjäsenistään olivat jäämässä Nauvooseen. Hänen ainoa elossa oleva poikansa William oli kuulunut kahdentoista koorumiin, mutta William ei ollut hyväksynyt heidän ohjeitaan ja kieltäytyi lähtemästä länteen. Hänen kolme tytärtään – Sophronia, Katharine ja Lucy – olivat myös jäämässä Nauvooseen. Samoin oli jäämässä hänen miniänsä Emma, profeetan leski.
Puhuessaan kuulijoille Lucy kehotti heitä olemaan hermoilematta edessä olevan matkan takia. ”Älkää lannistuko ja sanoko, ettette pysty hankkimaan vankkureita ja tavaroita”, hän sanoi. Köyhyydestä ja vainosta huolimatta hänen oma perheensä oli täyttänyt Herran käskyn julkaista Mormonin kirja. Hän kannusti heitä kuuntelemaan johtajiaan ja kohtelemaan toinen toistaan hyvin.
”Kuten Brigham sanoo, teidän kaikkien täytyy olla rehellisiä, tai ette pääse sinne”, hän sanoi. ”Jos tunnette kiukkua, olette vaikeuksissa.”
Lucy puhui lisää perheestään, heidän Missourissa ja Illinoisissa kärsimästään kauheasta vainosta sekä koettelemuksista, joita pyhillä oli edessään. ”Rukoilen, että Herra siunaisi kirkon johtajia, veli Brighamia ja kaikkia”, hän sanoi. ”Kun minä siirryn toiseen maailmaan, haluan tavata teidät kaikki.”6
Tammikuussa 1846 Brigham kokoontui usein kahdentoista koorumin ja viidenkymmenen neuvoston kanssa, joka valvoi Jumalan valtakunnan ajallisia asioita maan päällä, suunnittelemaan parasta ja nopeinta tapaa siirtää pyhät turvaan Nauvoosta ja perustaa heille uusi kokoontumispaikka. Heber Kimball, apostoli hänkin, suositteli, että he johtaisivat pienen pyhien komppanian länteen mahdollisimman pian.
Hän neuvoi: ”Kootkaa komppania, joka voi valmistautua niin, että se on valmis millä hetkellä hyvänsä, kun se kutsutaan, lähtemään ja valmistamaan paikka perheilleen ja köyhille.”
”Jos etujoukko lähtee kylvämään viljaa tänä keväänä”, huomautti apostoli Orson Pratt, ”sen on välttämätöntä päästä matkaan helmikuun alkuun mennessä.” Hän mietti, olisiko viisaampaa asettua jonnekin lähemmäs, niin että vilja voitaisiin kylvää aiemmin.
Brigham ei pitänyt tästä ajatuksesta. Herra oli jo ohjannut pyhiä asettumaan lähelle Isoa Suolajärveä. Järvi kuului Suureen laakioon, valtavaan vuorten ympäröimään kulhon muotoiseen alueeseen. Suuri osa laakiosta oli kuivaa autiomaata, ja sitä olisi haaste viljellä, joten monetkaan länteen muuttavat amerikkalaiset eivät pitäneet sitä haluttavana seutuna.
”Jos lähdemme harkinnassa olevaan paikkaan vuorten väliin”, Brigham järkeili, ”niin mikään kansakunta ei ole siitä kateellinen.” Brigham ymmärsi kyllä, että seudulla asui jo alkuperäiskansoja. Hän toivoi silti, että pyhät pystyisivät asettumaan rauhanomaisesti heidän keskuuteensa.7