Suuren työn perustuksen laskeminen
Vanhin Steven R. Bangerter
seitsemänkymmenen koorumista
Vaikka asiat, joita opetamme kotiimme vakiinnuttamillamme perinteillä, ovat pieniä ja yksinkertaisia, ne ovat yhä tärkeämpiä nykyajan maailmassa.
Vanhempina Siionissa meillä on pyhä vastuu herättää lapsissamme innostusta ja sitoutumista Jeesuksen Kristuksen evankeliumin iloon, valoon ja totuuksiin. Kasvattaessamme lapsiamme me luomme kotiimme perinteitä ja rakennamme perhesuhteissamme viestinnän ja käyttäytymisen malleja. Niin tehdessämme luomiemme perinteiden tulee juurruttaa lapsiimme lujia, horjumattomia hyvyyden ominaispiirteitä, jotka valavat heihin voimaa kohdata elämän haasteet.
Monien vuosien ajan perheemme on nauttinut vuosittaisesta perinteestä viettää leirielämää korkealla Uintahin vuorilla Utahin koillisosassa. Matkaamme kolmisenkymmentä kilometriä kivikkoista soratietä kauniiseen vihreään laaksoon, joka on korkealle kohoavien kanjoninseinämien välissä ja jonka halki virtaa joki täynnä kylmää, kirkasta vettä. Koska toiveenamme on vahvistaa evankeliumin opin ja käytäntöjen arvoa lastemme ja lastenlastemme sydämessä, Susan ja minä pyydämme joka vuosi kutakin kuudesta pojastamme ja heidän perheitään valmistamaan lyhyen sanoman aiheesta, jonka he tuntevat olevan tärkeä osatekijä Kristukseen keskittyvän kodin perustuksessa. Sitten kokoonnumme perheen hartaushetkeen syrjäiseen paikkaan, ja kukin esittää sanomansa.
Tänä vuonna lastenlapsemme kirjoittivat sanomiensa aiheet kiviin, ja sitten he yksi kerrallaan hautasivat ne vierekkäin niiden kuvatessa varmaa perustusta, jolle onnellinen elämä luodaan. Kaikkiin näihin kuuteen sanomaan oli punottuna se muuttumaton, iankaikkinen totuus, että Jeesus Kristus on tuon perustuksen kulmakivi.
Jesajan sanoin: ”Siksi Herra Jumala sanoo näin: – Katsokaa: minä lasken Siioniin peruskiven, huolella valitun kivipaaden, kallisarvoisen kulmakiven sitomaan vankkaa perustaa.”1 Jeesus Kristus on tuo kallisarvoinen kulmakivi Siionin perustuksessa. Juuri Hän ilmoitti profeetta Joseph Smithille: ”Ja nyt, älkää väsykö tekemään hyvää, sillä te laskette suuren työn perustusta. Ja pienestä lähtee se, mikä on suurta.”2
Vaikka asiat, joita opetamme kotiimme vakiinnuttamillamme perinteillä, ovat pieniä ja yksinkertaisia, ne ovat yhä tärkeämpiä nykyajan maailmassa. Mitä ovat ne pienet ja yksinkertaiset asiat, jotka vakiinnutettuina saavat aikaan suuren työn lastemme elämässä?
Presidentti Russell M. Nelson puhui äskettäin suurelle kuulijakunnalle lähellä Torontoa Kanadassa ja muistutti koskettavasti vanhempia pyhästä vastuusta, joka meillä on opettaa lapsiamme. Mainitsemiensa välttämättömien vastuiden joukossa presidentti Nelson tähdensi niitä velvollisuuksia, jotka meillä vanhemmilla on opettaa lapsiamme ymmärtämään, miksi me nautimme sakramentin, mitä merkitsee olla syntynyt liitossa ja miksi on tärkeää valmistautua saamaan ja saada patriarkallinen siunaus. Hän myös kannusti vanhempia johtamaan perhettä pyhien kirjoitusten lukemisessa yhdessä.3 Näiden pyrkimysten avulla rakas profeettamme kehottaa meitä tekemään kodeistamme ”uskon pyhäkköjä”4.
Mormonin kirjassa Enos kirjoittaa syvästä kiitollisuudesta, jota hän tunsi isänsä esimerkistä – isän, joka ”opetti [häntä] omalla kielellään sekä kasvatti ja ojensi [häntä] Herran tahdon mukaan”. Hyvin tunteikkaasti Enos huudahti: ”Ja siunattu olkoon sen tähden minun Jumalani nimi.”5
Vaalin niitä pieniä ja yksinkertaisia perinteitä, joita olemme noudattaneet kodissamme avioliittomme 35 vuoden aikana. Monet perinteistämme ovat hienovaraisia ja silti merkityksellisiä. Esimerkiksi:
-
Iltoina, jolloin olin poissa kotoa, tiesin aina, että Susanin johdolla vanhin kotona ollut poikamme otti tehtäväkseen johtaa perhettä pyhien kirjoitusten tutkimisessa ja perherukouksessa.6
-
Toinen perinne – emme koskaan lähde kotoa tai päätä puhelinkeskustelua sanomatta: ”Rakastan sinua.”
-
Elämäämme on siunattu, kun olemme varanneet aikaa säännöllisesti siihen, että käymme henkilökohtaisia puhutteluja kunkin poikamme kanssa. Yhden sellaisen puhuttelun aikana kysyin pojaltamme hänen halustaan palvella lähetystyössä ja valmistautumisestaan siihen. Keskusteltuamme jonkin aikaa seurasi pohtivan hiljaisuuden hetki. Sitten poikani kumartui eteenpäin ja ilmoitti mietteliäänä: ”Isä, muistatko, kun olin pieni ja aloimme pitää isän puhutteluja?” Sanoin: ”Muistan.” ”No”, hän sanoi, ”lupasin sinulle silloin, että palvelisin lähetystyössä, ja sinä ja äiti lupasitte minulle, että te palvelisitte lähetystyössä, kun vanhenisitte.” Sitten seurasi toinen tauko. ”Onko teillä jokin ongelma, joka estää teitä palvelemasta – koska ehkäpä minä voin auttaa?”
Johdonmukaiset, tervehenkiset perheen perinteet, joihin sisältyvät rukous, pyhien kirjoitusten lukeminen, perheilta ja osallistuminen kirkon kokouksiin – vaikka ne ovat näennäisen pieniä ja yksinkertaisia asioita – luovat rakkauden, arvostuksen, ykseyden ja turvallisuuden kulttuuria. Siinä hengessä, joka seuraa näitä ponnistuksia, lapsemme tulevat suojelluiksi vastustajan palavilta nuolilta, jotka ovat niin syvälle iskostuneina aikamme maailmalliseen kulttuuriin.
Meitä muistutetaan Helamanin viisaasta neuvosta pojilleen: ”Muistakaa, että teidän on rakennettava perustuksenne meidän Lunastajamme kalliolle, hänen, joka on Kristus, Jumalan Poika, niin että kun Perkele lähettää väkevät tuulensa, niin, nuolensa pyörretuulessa, niin, kun kaikki hänen rakeensa ja hänen väkevä myrskynsä pieksevät teitä, sillä ei ole valtaa teihin vetääkseen teidät alas kurjuuden ja loputtoman onnettomuuden kuiluun, sen kallion tähden, jolle teidät on rakennettu, joka on varma perustus, perustus, jolle rakentaessaan ihmiset eivät voi sortua.”7
Vuosia sitten, kun palvelin nuorena piispana, eräs vanhempi herrasmies pyysi tapaamista kanssani. Hän kuvaili kääntymistään pois kirkosta ja vanhempiensa vanhurskaista perinteistä ollessaan nuori. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti murhetta, jota hän oli kokenut elämässään etsiessään turhaan kestävää iloa sen hetkellisen onnen keskellä, jota maailmalla on tarjota. Nyt, elämänsä myöhempinä vuosina, hän koki lempeitä, joskus mieltä kalvavia Jumalan Hengen kuiskauksen aistimuksia, jotka ohjasivat häntä takaisin hänen nuoruutensa opetuksiin, käytäntöihin, tuntemuksiin ja hengelliseen turvaan. Hän ilmaisi kiitollisuutensa vanhempiensa perinteistä, ja nykypäivän termein hän toisti Enosin julistuksen: ”Siunattu olkoon sen tähden minun Jumalani nimi.”
Kokemukseni mukaan tämän hyvän miehen paluu evankeliumin pariin on tyypillistä monille ja toistuu usein niiden Jumalan lasten keskuudessa, jotka lähtevät pois joksikin aikaa mutta palaavat nuoruutensa opetuksiin ja käytäntöihin. Noina hetkinä näemme sananlaskun kirjoittajan viisauden hänen kehottaessaan vanhempia: ”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea.”8
Jokainen isä ja äiti lapsia kasvattaessaan kohtaa turhautumisen hetkiä ja kokee päättäväisyyttä ja voimaa vaihtelevassa määrin. Kun vanhemmat kuitenkin osoittavat uskoa opettamalla lapsiaan vilpittömästi ja rakastavasti sekä tekemällä kaiken voitavansa auttaakseen lapsiaan matkan varrella, he saavat enemmän toivoa siihen, että kylvetyt siemenet juurtuvat heidän lastensa sydämeen ja mieleen.
Mooses ymmärsi jatkuvan opettamisen perustavanlaatuisen tarpeen hyvin. Hän neuvoi: ”Teroita [näitä sanoja] alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla.”9
Me polvistumme lastemme viereen perherukouksessa, me huolehdimme heistä pyrkimällä pitämään mielekkäitä perheen pyhien kirjoitusten lukutuokioita, me huolehdimme heistä kärsivällisesti ja rakastavasti osallistuessamme yhdessä perheiltaan ja me tunnemme tuskaa heidän vuokseen lausuessamme polvistuneina omia rukouksiamme kohti taivasta. Voi kuinka kaipaammekaan sitä, että kylvävämme siemenet juurtuisivat lastemme sydämeen ja mieleen.
Uskon, ettei kyse ole niinkään siitä, tajuavatko lapsemme kaiken opettaessamme heitä, kuten pyrkiessämme lukemaan pyhiä kirjoituksia tai pitämään perheillan tai osallistumaan toimintailtaan ja muihin kirkon kokouksiin. Kyse ei ole niinkään siitä, ymmärtävätkö he niinä hetkinä sen, miten tärkeitä nuo toiminnat ovat, vaan enemmänkin kyse on siitä, osoitammeko me vanhemmat riittävästi uskoa noudattaaksemme Herran antamaa neuvoa uutterasti elää, opettaa, kehottaa ja asettaa odotuksia, joihin Jeesuksen Kristuksen evankeliumi innoittaa. Se on pyrkimys, johon motivoi uskomme – meidän uskomme siihen, että jonakin päivänä heidän nuoruudessaan kylvetyt siemenet juurtuvat ja alkavat itää ja kasvaa.
Se, mistä puhumme, se, mitä saarnaamme ja opetamme, määrää sen, mitä keskuudessamme tapahtuu. Kun luomme tervehenkisiä perinteitä, jotka opettavat Kristuksen oppia, niin Pyhä Henki todistaa sanomamme totuudesta ja ravitsee evankeliumin siemeniä, joita olemme kaiken aikaa matkan varrella pyrkineet kylvämään syvälle lastemme sydämeen. Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.