Tienhaarassa ystävieni kanssa
Stephen W. Owen
Nuorten Miesten ylijohtaja
Huomasin toistuvasti puolustelevani ystäviäni vanhemmilleni ja vanhempiani ystävilleni.
Kuvitus Christopher Thornock
Kun olin 14-vuotias, tein päätöksen, joka muutti kaiken. Kävelin perjantai-iltana kadulla muutamien ystävieni kanssa, ja meillä oli hauskaa aivan kuten tavallisestikin. Mutta tänä iltana siinä oli ongelma, ja minä tiesin, että minun oli tehtävä asialle jotakin. En vain ollut varma, pystyisinkö siihen.
Muutaman kuluneen vuoden ajan ystäväni olivat alkaneet kokeilla tupakointia ja alkoholinkäyttöä. Alkuun se oli vähäistä, kokeilua vain kerran tai pari, mutta tähän perjantaihin mennessä he olivat alkaneet tupakoida ja juoda alkoholia säännöllisesti, kun olimme keskenämme ulkona.
Ajattelin, että niin kauan kuin vain säilyttäisin itseni puhtaana, voisin silti pitää hauskaa ystävieni kanssa. Tietenkin vanhempani saattoivat nähdä, ettei kaikki ollut kunnossa ystävieni kohdalla. Ja ystäväni saattoivat nähdä, etteivät vanhempani hyväksyneet heitä. Se jätti minut epämiellyttävästi heidän väliinsä: huomasin toistuvasti puolustelevani ystäviäni vanhemmilleni ja vanhempiani ystävilleni.
Niin siinä sitten olimme sinä perjantai-iltana kävelemässä kadulla. Ystäväni alkoivat juoda ja polttaa, ja minä tajusin viimein, kuinka kiusaantunut minä olin heidän käytöksestään. Niinpä tein päätöksen.
Kävelin toiselle puolelle katua.
Ystäväni nauroivat minulle. He haukkuivat minua ”hurskastelijaksi”. Ja he sanoivat, että jos pysyisin siellä toisella puolella, en olisi enää heidän ystävänsä.
No, tulimme kadun päähän. Ystäväni kääntyivät vasemmalle, ja minä käännyin oikealle. Olin kolmen kilometrin päässä kotoa, ja ne olivat pisimmät kolme kilometriä, mitä olin ikinä kävellyt. Saattaisitte ajatella, että minusta tuntui hyvältä, kun olin tehnyt niin rohkean päätöksen, mutta sillä hetkellä minusta tuntui kamalalta. Heräsin seuraavana aamuna ja tajusin sen kauhistuttavan asian, että olin menettänyt ystäväni ja että olin nyt yksin. 14-vuotiaalle se oli järkyttävää.
Uusi ystävä
Vain muutamia päiviä myöhemmin sain puhelinsoiton eräältä tuntemaltani kirkon jäseneltä nimeltä Dave. Hän kysyi, halusinko tulla hänen luokseen lauantai-iltana. Hän kutsui minut myös perheensä luo syömään seuraavana päivänä. Se kuulosti paljon hauskemmalta kuin senhetkinen tilanteeni ilman ystäviä, joten suostuin.
Davella ja minulla oli hauskaa yhdessä – ja tietenkin ilman tupakkaa ja alkoholia. Kun kuuntelin Daven isän pitävän ruokarukousta, minusta tuntui todella hyvältä. Aloin ajatella, että ehkä – ehkä sittenkin – tilanne paranisi.
Davesta ja minusta tuli parhaat ystävät. Pelasimme yhdessä jalkapalloa, kävimme koulua yhdessä, autoimme toisiamme lähtemään lähetystyöhön. Kun tulimme takaisin, olimme huonetovereita korkeakoulussa. Autoimme toisiamme löytämään vaimoksi oikean henkilön ja pidimme toisemme suoralla ja kaidalla polulla aina temppeliin asti ja siitä eteenpäin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen olemme yhä hyviä ystäviä. Ja se kaikki alkoi yksinkertaisella puhelinsoitolla juuri kun minä tarvitsin sitä.
Äidin vaikutus
Ainakin niin minä luulin sen kaiken alkaneen. Kuvitelkaa yllätystäni, kun vuosia myöhemmin sain tietää, että äitini oli toiminut taustalla ja saanut aikaan ystävyytemme. Pian sen jälkeen kun olin menettänyt vanhat ystäväni, hän huomasi, että minua vaivasi jokin, joten hän soitti Daven äidille ottaakseen selville, keksisivätkö he jonkin tavan auttaa. Sitten Daven äiti taivutteli Daven ottamaan yhteyttä minuun ja kutsumaan minut heille. Joskus kehotukset auttaa jotakuta apua tarvitsevaa tulevat Pyhältä Hengeltä, joskus ne tulevat enkeliltä – kuten äidiltä – joka puhuu ”Pyhän Hengen voimalla” (2. Nefi 32:3).
Olen usein miettinyt, kuinka elämä olisi saattanut olla erilaista – minun kohdallani ja Daven kohdalla – ellei äitini olisi huomannut kamppailuani ja ryhtynyt toimeen. Eikö se muistutakin tavasta, jolla taivaallinen Isä siunaa meitä? Hän tietää jokaisen tarpeemme, ja Hän suo taivaisen apunsa ”kautta lähimmäisien” (”Käden ken meille ojentaa”, MAP-lauluja, 173).
Me kuljemme yhdessä
Viime kädessä me kaikki olemme vastuussa omista valinnoistamme. Kuten presidentti Thomas S. Monson on toistuvasti sanonut: ”Tekemämme valinnat määräävät kohtalomme”1, ja monet noista valinnoista meidän täytyy tehdä itse, henkilökohtaisesti. Usein päätöksemme saavat meidät tuntemaan, että jäämme yksin, jopa yksinäisiksi. Mutta taivaallinen Isämme ei lähettänyt meitä tänne olemaan yksin.
Päätökset, joita tein tärkeinä hetkinä, ovat siunanneet ja ohjanneet koko elämääni. Mutta niihin päätöksiin sain innoitusta ja voimaa äitini rukouksentäyteisistä ponnisteluista sekä Daven tuesta ja ystävyydestä.
Se koe, jota me kutsumme elämäksi maan päällä, on erilainen kuin ne kokeet, joita meillä on usein koulussa – jolloin on pidettävä katse omassa kokeessa eikä saa auttaa vierustoveria. Ei, tässä kokeessa me voimme ja meidän täytyy auttaa toisiamme. Itse asiassa se on osa tätä koetta. Vaikka siis valintasi saattavat toisinaan viedä sinut kadun yksinäiselle puolelle, niin tiedä, että kaikkialla sen kadun varrella on muita, jotka ovat tehneet oman vaikean päätöksensä olla Herran puolella. He kulkevat kanssasi, ja he tarvitsevat sinua kulkemaan heidän kanssaan.