Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Nykyajan lesken ropo
Stephanie H. Olsen, Utah, USA
Kuvitus Allen Garns
Lainatut valkoiset pöytäliinat ja lumiukkokoristeet saivat salin näyttämään juhlavalta, kun teimme viime hetken valmisteluja sukumme joulujuhlaa varten.
Odottaessamme vieraitamme katseeni kulkeutui pöytään, jossa oli tyhjä purkki ja siinä teksti ”Purtavaa pukille”. Rukoilin, että illan päättyessä purkki olisi täynnä.
Juhlaa valmistellessamme olimme saaneet tietää, että serkkuni aviomies oli ollut työttömänä yli puolitoista vuotta. Hänen perheensä tärkein tulolähde koostui viidestä lehdenjakoreitistä, joiden vuoksi heidän oli aloitettava jokainen päivä puoli neljältä aamulla. Suurin osa heidän tuloistaan meni asuntolainan ja muiden välttämättömyyksien maksamiseen, joten rahaa jäi hyvin vähän asioihin, joita he halusivat, kuten joululahjoihin.
Serkkuni perhe oli ensimmäisiä, jotka saapuivat paikalle. Katselin, kun he kulkivat kohti päivällispöytiä ohittaen joulupurkin. Kun he lähestyivät, serkkuni aviomies pysähtyi lukemaan purkin tekstin. Yhtään epäröimättä hän otti esiin kuluneen lompakkonsa, otti sieltä pari dollaria ja työnsi ne purkkiin tietämättä, kuka ”avuntarpeessa” oleva perhe oli.
Liikutus kohosi kurkussani, ja muistin heti Uuden testamentin kertomuksen leskestä ja hänen kahdesta lantistaan. Varakkaat ihmiset ylvästelivät suurilla lahjoituksillaan, joita antoivat uhriarkkuun, kun ”tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia” (ks. Mark. 12:41–42).
Vapahtaja sanoi silloin opetuslapsilleen:
”Tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen.
Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.” (Mark. 12:43–44.)
Jeesus Kristus sanoi, että leski antoi vähästään kaiken, mitä elääkseen tarvitsi. Hän olisi voinut antaa vain yhden lantin. Se olisi luultavasti tyydyttänyt sen, mitä vaadittiin, mutta hänen uskollinen sydämensä ja halukkuutensa uhrata kaikki herätti Jumalan Pojan huomion.
Kukaan ei olisi syyttänyt serkkuni aviomiestä, jos tämä olisi kulkenut purkin ohi ajatellen: ”Jos minulla olisi, minä antaisin” (Moosia 4:24). Hänen suurenmoinen esimerkkinsä laupeudesta ja rakkaudesta lähimmäisiään kohtaan kosketti paitsi minua myös muita sukulaisiani, jotka katselivat häntä. Tiesin, että tämä perhe selviytyisi, koska ”aito rakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta, – – ja kenellä sitä havaitaan olevan viimeisenä päivänä, hänen käy hyvin” (Moroni 7:47).
Olimme toivoneet antavamme hänen perheelleen sinä iltana jotakin, minkä myöhemmin teimmekin, mutta antamalla itse oman tarpeensa hetkellä hän osoitti meille, että sen suhteen, millä on eniten merkitystä, hän oli jo rikas mies.