Minä rakastan sinua
Natalee T. Fristrup, Utah, USA
Käännyin ympäri ja näin kauniin pikkutytön. Polvistuin hitaasti hänen viereensä tuolla mukulakivikadulla.
Kuvitus Bradley H. Clark
Kun lähetyskenttäni vyöhykekonferenssi oli päättymässä, seisoin ulkona ihmettelemässä: ”Mitä ihmettä minä teen täällä vieraassa maassa? Kuinka voin tehdä kaiken, mitä minulta odotetaan?”
Olin Sisiliassa Italiassa vasta toista viikkoa, ja tunsin jo olevani lannistunut. Aikani lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa oli tuntunut kuin ihanalta unelta, mutta nyt tunsin riittämättömyydessäni olevani kuin painajaisessa.
”Rakas Isä”, rukoilin, ”halusin olla suurenmoinen lähetyssaarnaaja. Nyt kun olen täällä, tajuan, ettei minulla ole kykyjä, taitoja eikä älyä tehdä sitä, mitä varten minut on lähetetty tänne. Luulin osaavani tätä kieltä, mutta jokainen puhuu todella nopeasti, ja kieleni kangertelee yrittäessäni itse sanoa jotakin. En usko, että toverini pitää minusta. Lähetysjohtajani osaa englantia vain vähän. Minulla ei ole ketään, jonka kanssa voisin jutella. Autathan minua.”
Tiesin, että minun täytyi mennä takaisin sisään, mutta viivyin kadulla vielä muutaman minuutin. Äkkiä tunsin kolme nykäisyä takinliepeissäni. Käännyin ympäri ja näin kauniin pikkutytön. Polvistuin hitaasti hänen viereensä tuolla mukulakivikadulla. Hän kietoi käsivartensa kaulani ympärille ja kuiskasi korvaani: ”Ti voglio bene.”
”Mitä sinä sanoit?” vastasin englanniksi tietäen varsin hyvin, ettei hän ymmärtänyt sanojani.
Hän katsoi nimikylttiäni. ”Sorella Domenici”, hän luki, ”ti voglio bene.”
Ymmärsin, mitä nuo sanat tarkoittivat. Ne kuuluivat ensimmäisiin asioihin, mitä olimme oppineet lähetyssaarnaajina. Nuo sanat kävivät suoraan sieluun. Ne tarkoittivat: ”Minä rakastan sinua.”
Nuo sanat olivat juuri ne, jotka minun tarvitsi kuulla sillä hetkellä. Vapahtaja oli lähettänyt erityisen sanansaattajan tuomaan ne minulle. Saatoin tytön sisään.
”Hän on varmaan jonkun jäsenen lapsi”, ajattelin. Kiertelin ympäriinsä lähetyssaarnaajajoukkojen välissä toivoen, että tytön äiti huomaisi hänet.
Kun löysin toverini, kysyin: ”Oletko nähnyt tätä tyttöä aikaisemmin?”
”Mitä tyttöä?” hän kysyi hämmentyneenä.
Katsahdin vierelleni. Tyttö oli poissa.
Seisoin rakennuksen ovella ja vilkuilin autiota katua kumpaankin suuntaan. Pohdiskellessani asiaa kuului sielussani kuiskaus, jonka sekä kuulin että tunsin sisimmässäni: ”Sorella Domenici, ti voglio bene.”
En tiennyt, kuka tuo tyttö oli, mutta tiesin Vapahtajan rakastavan minua.