”Sua tarvitsen mä aina”
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Kun emme tienneet, mitä vielä voisimme opettaa, toverini ehdotti, että laulaisimme tämän laulun.
Oli miellyttävä sunnuntai-iltapäivä palvellessani lähetystyössä Balsanissa Koreassa. Toverini ja minä olimme hyvästelemässä jäseniä kirkon jälkeen ja olimme juuri aikeissa lähteä käännytystyöhön, kun seurakunnan lähetystyönjohtaja esitteli meille 12-vuotiaan pojan, jonka nimi oli Kong Sung-Gyun. Hän oli ollut kirkossa sinä päivänä ja halusi saada lisää tietoa evankeliumista.
Tietysti olimme innoissamme mahdollisuudesta opettaa häntä, mutta minua myös jännitti opettaa jotakuta niin nuorta. Päätimme varmistaa, että meillä oli lupa hänen vanhemmiltaan, joten soitin Kong Sung-Gyunin kotiin ja puhuin lyhyesti hänen äitinsä Pak Mi-Jungin kanssa. Olin yllättynyt kuullessani, että hän oli iloinen poikansa kiinnostuksesta kirkkoa kohtaan ja että hän olisi iloinen, jos tulisimme heidän kotiinsa opettamaan poikaa.
Odottamattomia tutkijoita
Seuraavana iltana saavuimme pojan kotiin valmiina opettamaan. Olimme yllättyneitä, kun Pak Mi-Jung halusi meidän opettavan myös hänen tytärtään Kong Su-Jiniä. Koska olimme vieraina heidän kodissaan, Pak Mi-Jung halusi olla mukana opettaessamme. Olimme tietysti iloisia saadessamme opettaa kaikkia, jotka vain halusivat kuunnella.
Kun he olivat tarjonneet meille virvokkeita, istuuduimme yhdessä ja aloimme puhua. Sen sijaan että olisimme heti aloittaneet opetuksen, Pak Mi-Jung halusi tutustua meihin paremmin ja kertoa meille oman perheensä tilanteesta. Hän kertoi meille heidän viimeaikaisista koettelemuksistaan ja vaikeuksistaan, joita oli muun muassa heidän poikansa vastikään käymä kamppailu syövän voittamiseksi. Pojan sädehoito oli onnistunut, ja syöpä oli sillä hetkellä remissiossa, mutta lääkärit varoittivat, että syöpä voisi uusiutua milloin tahansa. Se oli todella rankkaa perheelle. He olivat työläisperhe, ja isän täytyi tehdä todella ahkerasti töitä jo siihen, että sai hankituksi heille katon pään päälle ja ruokaa pöytään.
Olin järkyttynyt ja murheissani heidän elämässään olevista koettelemuksista. Heidän elämänsä ei ollut helppoa, mutta tuon perheen keskinäinen kiintymys oli paljon ilmeisempää kuin missään muussa Koreassa tapaamassani perheessä – ja korealainen yhteiskunta on todella perhekeskeinen. Kun lähdimme heidän kodistaan sinä iltana, olimme oppineet tuntemaan tätä erityistä perhettä paremmin ja olimme saaneet tilaisuuden kertoa heille evankeliumin sanomasta.
Toverini ja minä menimme takaisin opettamaan vielä muutaman kerran sillä viikolla. Joka kerta koimme samaa lämpöä ja vieraanvaraisuutta, jota olimme kokeneet ensimmäisellä vierailullamme. Kun otimme puheeksi kasteelle menemisen, lapset olivat kumpikin hyvin innokkaita liittymään kirkkoon. Heidän äitinsä ei kuitenkaan ollut yhtä innoissaan. Vaikka opetuksemme tuntuivat hänestä hyviltä ja hän toivoi niiden olevan totta, hän ei uskonut voivansa tehdä ja pitää sellaisia sitoumuksia, joita kirkkoon liittyminen edellytti. Hänestä ei myöskään tuntunut sopivalta mennä kasteelle ilman aviomiestään, jota emme vielä olleet tavanneet. Hän oli kuitenkin enemmän kuin halukas tapaamaan meitä edelleen, ja hän halusi myös käydä lastensa kanssa kirkossa.
Tuon toisen viikon loppupuolella, kun jatkoimme opettamista hänen kotonaan, tapasimme hänen aviomiehensä Kong Kuk-Wonin. Hän oli nöyrä, hyväntahtoinen ja vieraanvarainen mies. Hän osallistui muutamaan viimeiseen keskusteluun ja uskoi välittömästi kaiken, mitä me opetimme, myös sellaisia oppeja kuin kymmenykset ja viisauden sana, joita muut usein pitävät vaikeina. Varsin surkeasta taloudellisesta tilanteestaan huolimatta he alkoivat maksaa kymmenyksiä. Isän ainoa este oli se, että hänen täytyi työskennellä sunnuntaisin. Hän työskenteli Soulin kansainvälisellä lentokentällä joka sunnuntai, joten hän ei päässyt kirkkoon muun perheen kanssa. Työaikataulustaan huolimatta hän teki vaimonsa kanssa tarvittavat järjestelyt, jotta he pääsivät lastensa kastetilaisuuteen seuraavana sunnuntaina.
Lasten kasteen jälkeen säännölliset tapaamisemme perheen kodissa jatkuivat. Pidimme perheiltoja, luimme pyhiä kirjoituksia ja kerroimme kohottavia kokemuksia sekä tutustutimme heidät seurakunnan jäseniin. Jatkuvista evankeliumiin liittyvistä kokemuksista huolimatta vanhemmat eivät kuitenkaan olleet yhtään lähempänä kasteelle menemistä.
Sillä välin toverini siirrettiin muualle, ja uusi toverini oli vanhin, joka tuli suoraan lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksesta. Hän oli täynnä uskoa, tarmoa ja intoa, ja suoraan sanottuna minulla oli vaikeuksia pysyä hänen vauhdissaan. Tavattuaan Kong Kuk-Wonin ja Pak Mi-Jungin muutaman kerran toverini kysyi minulta, olimmeko edellisen toverini kanssa paastonneet heidän kanssaan. Emme olleet. Itse asiassa se ei ollut edes tullut mieleeni. Niinpä tapasimme perheen kanssa ja ehdotimme paastoa. Hämmästyin saadessani tietää, että he olivat jo aika ajoin paastonneet itsekseen, sekä poikansa terveyden puolesta että sen puolesta, että Kong Kuk-Wonin työaikataulu muuttuisi niin, että hän pääsisi tulemaan kirkkoon. Sen jälkeen kun toverini ja minä yhdyimme heidän paastoonsa, rukouksiimme vastattiin ja Kong Kuk-Wonin työaikataulu muuttui. Mutta Pak Mi-Jung oli edelleen itsepäisesti kasteelle menemistä vastaan.
Innoitettu ajatus
Sitten toverini sai toisen hienon ajatuksen. Hän otti esiin taskukokoisen laulukirjansa ja kysyi, voisimmeko laulaa heidän kanssaan. Vaikka olimme laulaneet yhdessä aiemminkin, en ollut koskaan nähnyt Pak Mi-Jungin laulavan ja oletin, ettei hän pitänyt laulamisesta tai se oli hänestä epämiellyttävää, koska sellainen musiikki oli hänelle uutta. Toverini kysyi, oliko hänellä kirkon laulua, josta hän piti eniten. Hämmästyksekseni hän vastasi liikuttuneena, että siitä asti, kun hän oli pieni tyttö, hänen lempilaulunsa oli ollut ”Sua tarvitsen mä aina” (MAP-lauluja, 54). Aloimme laulaa neliäänisesti. Isä lauloi melodiaa, äiti lauloi alttoa, toverini tenoria ja minä bassoa.
Huoneessa vallitsi voimakas henki. Laulaessamme kolmatta säkeistöä hän joutui täysin liikutuksen valtaan ja lopetti laulamisen, kun me jatkoimme:
Sua tarvitsen, kun myöten
Tai vastoin käy.
Jos poistut, elo mulle
Ei eloks näy.
Sua tarvitsen mä aina,
Johdatustas kaipaan!
Mua siunaa, Vapahtaja,
Kun luokses saan.
Kun lopetimme neljännen ja viimeisen säkeistön, hän nyyhkytti. Kun hänen aviomiehensä yritti lohduttaa häntä, hän lopulta rauhoittui. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Minun täytyy mennä kasteelle.”
Kong Kuk-Wonin ja Pak Mi-Jungin kastetilaisuus seuraavana sunnuntai-iltapäivänä kuului lähetystyöaikani hengellisimpiin. Heidän lapsensa osallistuivat ohjelmaan, ja monet paikalliset jäsenet tulivat tilaisuuteen osoittamaan tukeaan seurakuntansa uusimmalle käännynnäisperheelle. Toverillani ja minulla oli aivan erityinen musiikkiesitys: ”Sua tarvitsen mä aina.”
Päätin lopulta lähetystyöni ja palasin kotiin. Oltuani vuoden korkeakoulussa palasin kesäksi Koreaan työharjoitteluun. Otin tavakseni aina viikonloppuisin käydä monien lähetystyössä tapaamieni hyvien ystävien ja perheiden luona. Muutaman viikon kuluttua pääsin takaisin Balsaniin ja tapasin tämän erinomaisen perheen. Saavuttuani heidän kotiinsa huomasin, että joku puuttui – heidän poikansa. Silmät kyynelissä Pak Mi-Jung kertoi minulle uutiset: heidän poikansa syöpä oli uusiutunut, ja poika oli hävinnyt taistelunsa sitä vastaan ollessaan 14-vuotias.
Kun yritin esittää osanottoni ja samalla käsitellä tuntemaani tuskaa, Kong Kuk-Won vakuutti minulle, että kaikki kääntyisi hyväksi. Sitten hän kertoi minulle, että vuosi heidän kasteensa jälkeen heidät oli sinetöity yhteen Soulin temppelissä Koreassa ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi. Tuntemastaan murheesta huolimatta perhe tiesi, että he näkisivät jälleen Kong Sung-Gyun ja olisivat taas yhdessä. Pak Mi-Jung kertoi minulle myös, että päivittäinen kirkon laulujen laulaminen auttoi häntä saamaan voimaa selviytyä ja tuntea Hengen sen myötä tuomaa rauhaa.
Kun sinä iltana lähdin heidän luotaan, ajattelin jälleen Pak Mi-Jungin lempilaulun sanoja. Olen kiitollinen siitä, että taivaallinen Isä oli siunannut perhettä rauhalla Kong Sung-Gyunin kuoleman jälkeen, ja olen erityisen kiitollinen Hengen roolista Pak Mi-Jungin kääntymyksessä, joka soi perheelle mahdollisuuden saada temppelin iankaikkiset siunaukset.