Oi Häntä kumarramme
Brigham Youngin yliopistossa 9. joulukuuta 2008 pidetystä hartaustilaisuuden puheesta ”A Child is Born” [Lapsi on syntynyt]. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa speeches.byu.edu.
Mikä hyvänsä meitä sitookin – synnit, olosuhteet tai menneisyyden tapahtumat – Herra Jeesus Kristus, suuri Immanuel, on tullut vapauttamaan meidät.
Yli 700 vuotta ennen Jeesuksen Kristuksen syntymää Jesaja profetoi Hänestä sanoin, jotka Georg Friedrich Händel ikuisti Messias-oratoriossaan: ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas” (Jes. 9:5).
Händelin Messiaan upea musiikki herättää henkiin myös seuraavan kehotuksen, joka perustuu kohtaan Jes. 40:9: ”Siion, ilosanoman tuoja! Korota äänesi, Jerusalem, ilosanoman saattaja! Korota äänesi, älä pelkää! Julista Juudan kaupungeille: – Teidän Jumalanne tulee!”
”Katso Jumalaasi, joka syntyi pienokaisena Betlehemissä ja kiedottiin kapaloihin. Katso Jumalaasi, joka syntyi köyhyyteen ja yksinkertaisuuteen, jotta Hän voisi kulkea tavallisten ihmisten parissa tavallisena miehenä. Katso Jumalaasi, ääretöntä ja iankaikkista Lunastajaa, joka tuli lihassa elämään tämän maan päälle, jonka Hän itse oli luonut.”1
Palatkaa kanssani tuohon pyhään ensimmäiseen joulupäivään Betlehemissä pohtimaan Herramme syntymää. Hän tuli yön hiljaisuudessa, ajan keskipäivänä, Hän, joka on Immanuel (ks. Jes. 7:14), verso Iisain kannosta (ks. Jes. 11:1), aamun koitto (ks. Luuk. 1:78), Herra, Kaikkivaltias (ks. 2. Kor. 6:18). Hänen syntymänsä merkitsi Luojan luvattua vierailua maan päällä, sitä, että Jumala alensi itsensä ihmisen edessä (ks. 1. Nefi 11:16–27). Kuten Jesaja kirjoitti tästä tapahtumasta: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” (Jes. 9:2.)
Me tiedämme nykyajan ilmoituksesta, että ennalta-asetettu Israelin Kuningas tuli maan päälle keväällä (ks. OL 20:1). Miika profetoi, että Hän syntyisi Betlehemissä, joka on ”pienin Juudan sukukuntien joukossa” (Miika 5:1). Hänen synnyinkaupunkinsa sijaitsi mahtavan Jerusalemin varjossa. Jerusalem oli kahdeksan kilometriä siitä pohjoiseen päin. Jerusalem oli Juudean pääkaupunki, temppelin sijaintipaikka ja roomalaisvallan linnake. Sen sijaan Betlehem oli maaseutukaupunki, kotikutoinen ja maalaismainen. Se oli tunnettu vain yhdestä asiasta – Daavidin synnyinpaikkana. Daavid oli muinainen Israelin kuningas, josta Kristus polveutuisi. Siksi tätä pikkukaupunkia kutsuttiin yleisesti Daavidin kaupungiksi. Sen hepreankielinen nimi Beth Lechem, tarkoittaa ”leipähuonetta”2, jolla ei ollut mitään erityistä merkitystä ennen kuin syntyi Hän, joka tultaisiin tuntemaan elämän leipänä.
Betlehemiä ympäröivillä niityillä oli lukuisia lammaslaumoja, ja varhainen kevät oli perinteisesti karitsoiden syntymisen aikaa. Paimenet olivat valveilla useimpina öinä hoitaen lampaitaan kristallinkirkkaan yötaivaan alla. Siksi Vapahtajan syntymästä ilmoittaneiden enkeleiden ei tarvinnut herättää heitä.
Jumalan Karitsa
Poikalapsi, joka syntyi tuohon karitsoiden syntymisen aikaan, tunnetaan nimellä ”Jumalan Karitsa” (Joh. 1:29; 1. Nefi 11:31; OL 88:106). Tällä nimellä on syvällinen merkitys, sillä Hän saapui yhdessä karitsoiden kanssa ja jonakin päivänä Hänet ”kuin karitsa, [vietäisiin] teuraaksi” (Jes. 53:7). Paradoksaalista on, että Hän oli myös hyvä Paimen (ks. Joh. 10:11), joka pitää huolta karitsoista. Siten nämä kaksi Hänen elämänsä vertauskuvaa kuvaavat sekä niitä, jotka palvelevat, että niitä, joita palvellaan. Oli aivan oikein, että Kristuksella on kumpikin rooli, sillä eläessään maan päällä Hän ”laskeutui kaiken alapuolelle” (OL 88:6), ja iankaikkisuudessa Hän ”nousi ylös korkeuteen” ja kaikki on hänen kauttaan ja hänestä ja Hän on ”kaiken ympärillä” (OL 88:6, 41). Hän tunsi elämän kaikin puolin, sekä ylhäältä että alhaalta käsin. Hän, joka on suurin, teki itsestään vähäisimmän – taivaallisesta Paimenesta tuli Karitsa.
Hänen tulemisensa merkitsi enemmän kuin vain suuren profeetan syntymää, kuninkaallisen valtaistuimen luvatun perijän tuloa tai edes sen ainoan täydellisen ihmisen saapumista, joka on koskaan kävellyt maan päällä. Se tarkoitti sitä, että taivaan Jumala tuli ”ihmislasten joukkoon maan päälle kuolemaan”3.
Jeesus Kristus on maailman Luoja ja Vanhan testamentin suuri Jehova. Juuri Hänen äänensä kaikui Siinainvuorella, Hänen voimansa ylläpiti valittua Israelia sen vaeltaessa erämaassa, ja Hän itse ilmoitti Henokille, Jesajalle ja kaikille profeetoille tulevasta kirkkaudesta. Ja siinä on Kristuksen syntymän suurin ihme: kun Jumala ja taivaan ja maan Luoja ensimmäisen kerran näytti itsensä maailmalle, Hän päätti tehdä sen vastasyntyneenä – avuttomana ja muista riippuvaisena.
Muinaisen heprealaisen perinteen mukaan Messias syntyisi juutalaisena pääsiäisenä. Me tiedämme, että ajan keskipäivänä juutalaisen pääsiäisjuhlan viikko osui tosiaan huhtikuulle. Silloin vietettiin pyhää juutalaista juhlaa sen muistoksi, että Israel pelastui tuhon enkeliltä, joka toi kuoleman egyptiläisille esikoispojille. Jokainen israelilaisperhe, joka uhrasi karitsan ja siveli sen verta asumuksensa puisiin ovenpieliin, säästettiin (ks. 2. Moos. 12:3–30). Kolmekymmentäkolme vuotta Kristuksen syntymästä, joka tapahtui juutalaisen pääsiäisjuhlan aikaan, puinen risti tahrautui Hänen verestään, jotta Hänen kansansa pelastuisi kuoleman ja synnin tuhon enkeleiltä.
Juutalaisen pääsiäisen vietto saattoi olla syy siihen, miksi majatalossa ei ollut tilaa Marialle ja Joosefille. Pääsiäisjuhlien aikaan Jerusalemin väkiluku kasvoi kymmenillä tuhansilla, minkä vuoksi matkalaisten täytyi etsiä majapaikkaa sen ulkopuolella olevista kaupungeista. Maria ja Joosef menivät Betlehemiin, Joosefin esivanhempien kaupunkiin, täyttääkseen keisari Augustuksen väestönlaskentaa koskevat määräykset. Vaatimus väestönlaskennasta salli heidän mennä Betlehemiin milloin tahansa vuoden aikana, mutta todennäköisesti he valitsivat pääsiäisajankohdan, koska Mooseksen laki edellytti kaikkien miespuolisten olevan Jerusalemissa pääsiäisenä.4 Koska Betlehem oli käytännöllisesti katsoen pyhän kaupungin naapurissa, nasaretilaisaviopari saattoi hoitaa kaksi velvollisuutta samanaikaisesti.
Sikäläinen majatalonpitäjä on aikojen kuluessa saanut jokseenkin huonon maineen. Mutta kun ottaa huomioon pääsiäisenä sillä alueella olleen ihmismäärän, voimme tuskin syyttää häntä siitä, ettei hänellä ollut huonetta tarjolla nasaretilaisavioparille. Vaikka suurin osa pääsiäisajan pyhiinvaeltajista leiriytyi Jerusalemia ympäröiville tasangoille pystytettyihin tuhansiin telttoihin, tuhannet muut etsivät turvapaikkaa paikallisista majataloista, joita sanottiin karavaaniseraljeiksi tai khaneiksi. Betlehemin majatalo oli epäilemättä ääriään myöten täynnä, ja majatalonpitäjän tarjoama talli oli todennäköisesti osoitus aidosta ystävällisyydestä.
Vaikka aviopari olisikin saanut sijan majatalosta, olosuhteet olisivat olleet varsin alkeelliset. Tyypillinen sen ajan khan oli kivirakennus, joka muodostui sarjasta pieniä huoneita, joista kussakin oli vain kolme seinää. Puuttuva seinä tarkoitti avointa näkymää huoneeseen. Talli oli kuitenkin todennäköisesti seinien suojaama piha tai jopa kalkkikiviluola, jossa vieraiden eläimiä pidettiin.5 Tapahtuipa se pihalla, luolassa tai muunlaisessa turvapaikassa, Kristuksen syntymä eläinten keskellä tarjosi yhden selkeän edun täpötäyteen majataloon verrattuna: ainakin siellä oli rauhaa ja yksityisyyttä. Tässä mielessä tallin tarjoaminen majapaikaksi oli siunaus. Se mahdollisti sen, että ihmiskunnan historian kaikkein pyhin syntymä saattoi tapahtua kunnioittavassa yksityisyydessä.
Vangituille vapautus
Seitsemänsataa vuotta ennen tuota ensimmäistä joulupäivää profeetta Jesaja kirjoitti messiaanisen profetian, jonka Vapahtaja myöhemmin luki muille nasaretilaisille: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleiden kirpoamista” (Jes. 61:1; ks. myös Luuk. 4:18–19).
Kun luemme Kristuksen tehtävästä julistaa vangituille vapautusta ja kahlituille kahleiden kirpoamista, ajattelemme todennäköisesti ensiksi Hänen tehtäväänsä henkimaailmassa kuolleiden luona. Mutta me olemme kaikki vangittuja – kuolevaisen ruumiimme rappeutumisen ja heikkouden vankeja, alttiita lihan houkutuksille, sairauksille ja lopulta kuolemalle – ja me kaikki tarvitsemme vapautusta.
Mikä hyvänsä meitä sitookin – synnit, olosuhteet tai menneisyyden tapahtumat – Herra Jeesus Kristus, suuri Immanuel, tuli vapauttamaan meidät. Hän julistaa vapautusta vangituille ja vapautta kuoleman siteistä ja synnin vankilasta, tietämättömyydestä, ylpeydestä ja erheestä. Oli profetoitu, että Hän sanoisi vangituille: ”Lähtekää” (Jes. 49:9). Ainoa ehto vapaudellemme on se, että me tulemme Hänen luokseen särkynein sydämin ja murtunein mielin, teemme parannuksen ja pyrimme tekemään Hänen tahtonsa.
Noin kolmekymmentä vuotta sitten tapasin miehen, jota kutsun tässä nimellä Thomas. Hän oli 45-vuotias, kun tapasin hänet. Hänen vanhempansa olivat liittyneet kirkkoon kaksikymmentä vuotta aiemmin. Thomas ei ollut lainkaan kiinnostunut vanhempiensa uudesta uskonnosta. Hänen vanhempansa kuitenkin rakastivat häntä ja vaalivat toivoa siitä, että jonakin päivänä heidän poikansa tulisi tietämään totuuden palautetusta evankeliumista. Vuosien vieriessä he yrittivät monta kertaa suostutella häntä edes tapaamaan lähetyssaarnaajat ja kuulemaan heidän sanomansa. Hän kieltäytyi kerta toisensa jälkeen ja pilkkasi vanhempiaan näiden uskon tähden.
Eräänä päivänä hänen äitinsä sanoi epätoivoisena: ”Thomas, jos käyt lähetystyökeskustelut kerran, en enää koskaan puhu sinulle kirkosta.” Thomas piti sitä hyvänä kauppana ja suostui tapaamaan lähetyssaarnaajat. Kolmen ensimmäisen keskustelun ajan hän vain istui paikallaan täynnä ylpeyttä tehden toisinaan pilaa siitä, mitä vanhimmat opettivat.
Kun neljännessä keskustelussa käsiteltiin Jeesuksen Kristuksen sovitusta ja evankeliumin ensimmäisiä periaatteita, Thomas ei sanonut mitään, mutta hän kävi epätavallisen vaitonaiseksi ja kuunteli tarkkaavaisena. Oppiaiheen lopuksi vanhimmat esittivät todistuksensa Vapahtajasta. Toinen lähetyssaarnaajista tunsi sitten innoitusta ottaa Raamatustaan esiin seuraavan kohdan ja lukea nämä sanat:
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:28–29.)
Thomas puhkesi yhtäkkiä kyyneliin. ”Yritättekö te kertoa, että Kristus voi antaa anteeksi minun syntini?” hän kysyi. ”Olen viettänyt kamalaa elämää. Tekemieni syntien muisto vainoaa minua. Tekisin mitä tahansa, että vapautuisin tuntemastani syyllisyydestä.”
Hänen ylpeytensä oli ollut vain kulissi, joka peitti hänen synnin ja syyllisyyden vangitseman sielunsa. Vanhimmat vakuuttivat Thomasille, että Kristus antaisi hänelle anteeksi ja vapauttaisi hänet syyllisyyden taakasta, jos hän vain tekee parannuksen ja jos hänet kastetaan ja konfirmoidaan. Sitten he todistivat sovituksen voimasta. Siitä hetkestä alkaen kaikki Thomasin elämässä muuttui. Hänen piti tehdä paljon parannusta ja voittaa paljon esteitä, mutta Herran siunausten avulla hänestä tuli kelvollinen menemään kasteelle.
Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun istuin Frankfurtin temppelialueella olevassa kappelissa Saksassa, edessäni oleva harmaatukkainen mies kääntyi puoleeni ja kysyi: ”Etkö olekin vanhin Porter?” Suureksi riemukseni tunnistin Thomasin – miehen, jonka Jeesuksen Kristuksen voima oli vapauttanut orjuudesta ja joka oli yhä uskollinen Herran kirkossa.
Ehkä tänä joulunaikana voimme kukin päättää lähestyä taivaallista Isäämme nöyrässä rukouksessa ja pyytää Hänen rakkaan Poikansa voimaa olemaan kanssamme päivittäisessä elämässämme ja vapauttamaan meidät siitä suuresta tai pienestä vankeudesta, jossa olemme.
Oi jouluyö
Joulukuussa vuonna 1987, noin kaksi viikkoa ennen joulua, matkustin työmatkalle Israeliin. Valitettavasti Pyhässä maassa ei vallinnut rauha. Länsirannalla oli mielenosoituksia, Jerusalemin vanhankaupungin kadut olivat autioina ja kaupat oli laudoitettu umpeen. Ilmassa vallitsi poliittinen jännitys, ja tilannetta pahensi kylmä sade, jota tihuutteli suurimman osan viikosta. Väkivaltaisuuksia pelkäävät turistijoukot pysyttelivät muualla. Silti kävellessäni Jerusalemin halki sydämeni täytti rauha tietäessäni, että se oli kaupunki, jota Lunastaja rakasti hyvin paljon.
Palasin Yhdysvaltoihin myöhään joulua edeltävänä perjantaina. Sapatinpäivän alkaessa kaksi päivää myöhemmin heräsin herätyskelloni soittoääneen. Musiikkina soi ”Oi jouluyö”:
Näin syntyy rauhan, riemun valtakunta
ja uudet kukat puhkee alta jään.6
Musiikki ja sanoma tunkeutuivat sisimpääni, ja vuodatin kyyneleitä pohtiessani Israelin Lunastajan suurta uhrausta ja täydellistä elämää. Hän syntyi ystäväksi alhaisille ja toivoksi nöyrille. Ajattelin kokemustani Jerusalemissa, ja koko olemukseni täyttyi rakkaudella Häntä kohtaan, joka oli tullut maan päälle ja ottanut päälleen meidän kaikkien taakat. Oli aivan ihmeellistä ajatella, että Hän piti minua ystävänään. En ole koskaan unohtanut tuona varhaisena sunnuntaiaamuna kokemiani herkkiä tuntemuksia. Se oli selvin todistus, mitä olen koskaan saanut.
Minä todistan maailman Vapahtajasta. Tiedän, että Hän elää. Tiedän, että hänet oli ennalta asetettu ennen maailman luomista julistamaan vapautusta vangituille. Ajatellessani Hänen syntymäänsä ja elämäänsä sanon: ”Oi, Sua kumarramme”.7