Meidän pitää rukoilla – nyt!
Jeffery R. McMahon, Alberta, Kanada
Perheemme oli palaamassa viikonloppulomalta Kanadan Albertassa sijaitsevasta Peace Riverin kaupungista, joka on noin viiden tunnin ajomatkan päässä Edmontonissa sijaitsevasta kodistamme pohjoiseen. Pimeys oli laskeutunut pohjoisen maiseman ylle jo aikaa sitten, ja vaikka tuuli puhalsi lunta villisti tien yli edessämme, kaikki tuntui rauhalliselta ja levolliselta sisällä autossamme.
Äkkiä kojelautaan ilmaantui pahaenteinen varoitusvalo. Olin nähnyt sen vain kerran aiemmin, vuosia sitten, ja nyt pelkäsin, mitä oli tulossa. Suljin nopeasti kaiken tarpeettoman virrankulutuksen, mutta pian moottori sammui. Tiesin, että olimme ajaneet useita kilometrejä sen jälkeen kun olimme ohittaneet edellisen kaupungin, ja matkaa oli vielä monta kilometriä, ennen kuin saapuisimme seuraavaan kaupunkiin. En edes muistanut, milloin olimme viimeksi kohdanneet jompaankumpaan suuntaan kulkevan ajoneuvon.
Kun epätoivoisesti harkitsimme vaihtoehtojamme, 11-vuotias poikamme Casson sanoi: ”Meidän pitää rukoilla – heti!” Casson oli ollut murheen murtama, kun hänen pikkuveljensä oli kuollut syöpään vain kolme kuukautta aiemmin. Kuinkahan monta rukousta Casson oli lähettänyt taivaaseen yrittäessään ymmärtää, miksi hän oli menettänyt ainoan veljensä?
Vaimoni ja minä emme olleet varmoja, oliko hän ymmärtänyt täysin selityksemme siitä, että rukoustemme pitää olla taivaallisen Isän tahdon eivätkä välttämättä omien halujemme mukaisia. Silti hän nyt näytti meille, että meidän piti kääntyä taivaallisen Isän puoleen ja osoittaa jatkuvasti uskoa Häneen.
Pian sen jälkeen kun olimme lopettaneet rukouksen, taustapeilissämme alkoivat loistaa lähestyvän ajoneuvon valot. Muutamassa sekunnissa Edmontoniin matkalla oleva pitkä avolavakuorma-auto pysähtyi eteemme.
Kun kuljettaja ja minä lähestyimme toisiamme, hän kysyi voimakkaalla kanadanranskan murteella: ”Onko teillä lapsia tuossa autossa?” Kun vastasin myöntävästi, hän sanoi ohittaneensa toisen pysähtyneen ajoneuvon muutamia kilometrejä aiemmin mutta ei ollut huonon sään vuoksi pysähtynyt. Mutta lähestyessään meitä hän oli saanut selkeän tunteen, että meillä oli lapsia, jotka tarvitsivat hänen apuaan. Siksi hän oli pysähtynyt.
Muutamassa minuutissa hän oli saanut nostettua automme kuorma-autonsa lavalle ja olimme matkalla Edmontoniin. Paluumatka oli kylmä, mutta meitä lämmitti suloinen varmuus siitä, että taivaallinen Isä todella kuulee rukoukset. Joskus vastaukset tulevat tavoilla, joita emme osaa aavistaa, ja joskus vastaukset ovat voimakkaampia ja suorempia kuin voimme ikinä kuvitella. Meillä pitää vain olla uskoa ja luottamusta Herraan.