2013
Totuuden ja suvaitsevaisuuden tasapainottamista
Helmikuu 2013


Totuuden ja suvaitsevaisuuden tasapainottamista

Kirkon koululaitoksen hartaustilaisuudessa 11. syyskuuta 2011 pidetystä puheesta. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa mormonnewsroom.org/article/-truth-and-tolerance-elder-dallin-h-oaks.

Kuva
Vanhin Dallin H. Oaks

Totuuden olemassaolo ja luonne on yksi kuolevaisen elämän perustavaa laatua olevia kysymyksiä. Jeesus sanoi roomalaiselle maaherra Pilatukselle, että Hän tuli maailmaan todistaakseen totuuden puolesta. Tuo epäuskoinen vastasi: ”Mikä on totuus?” (Joh. 18:37–38.) Aiemmin Vapahtaja oli julistanut: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Nykyajan ilmoituksessa Hän julisti: ”Totuus on tieto asioista sellaisina kuin ne ovat ja kuin ne ovat olleet ja kuin ne tulevat olemaan” (OL 93:24).

Me uskomme ehdottomaan totuuteen, kuten Jumalan olemassaoloon sekä Hänen käskyjensä säätämään oikeaan ja väärään. Me tiedämme, että Jumalan olemassaolo ja ehdottoman totuuden olemassaolo ovat tämän maanpäällisen elämän kannalta perustavanlaatuisia seikkoja, uskottiinpa niihin tai ei. Tiedämme myös, että paha on olemassa ja että jotkin asiat ovat yksinkertaisesti, vakavasti ja ikuisesti väärin.

Järkyttävät reportaasit laajamittaisesta varastelemisesta ja valehtelemisesta sivistyneissä yhteiskunnissa viittaavat moraaliseen tyhjiöön, jossa monilla ei ole juurikaan käsitystä oikeasta ja väärästä. Laajalle levinnyt mellakointi, ryöstely ja huijaaminen on saanut monet miettimään, onko meiltä katoamassa se moraalinen perusta, jonka länsimaat ovat saaneet juutalaiskristillisenä perintönä.1

On hyvä kantaa huolta moraalisesta perustastamme. Me elämme maailmassa, missä yhä useammat vaikutusvaltaiset henkilöt opettavat ja toimivat sen käsityksen pohjalta, ettei ole mitään ehdotonta oikeaa ja väärää – että kaikki auktoriteetti ja kaikki käyttäytymissäännöt ovat ihmislähtöisiä päätöksiä, jotka voivat mennä Jumalan käskyjen edelle. Monet jopa kyseenalaistavat sen, onko olemassa Jumalaa.

Moraalisen relativismin filosofia, joka tarkoittaa, että jokainen ihminen on vapaa päättämään itse, mikä on oikein ja väärin, on muodostumassa epäviralliseksi uskonnoksi monille Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa. Äärimmäistapauksissa ne pahat teot, joita aiemmin rajoitettiin ja joita peiteltiin kuin mätäpaisetta, ovat nyt laillisia ja niitä esitellään kuin banderollia. Tämän filosofian houkuttelemina monet nousevasta sukupolvesta intoutuvat itsekkäisiin nautintoihin, pornografiaan, epärehellisyyteen, karkeaan kielenkäyttöön, paljastaviin asuihin, pakanamaalauksiin ja kehon osien lävistyksiin sekä antavat periksi halventaville seksuaalisille haluille.

Monet uskonnolliset johtajat opettavat, että on olemassa Jumala, joka on ylin lainantaja ja jonka määräyksestä tietty käyttäytyminen on ehdottoman oikein ja totuuden mukaista ja että toisenlainen käyttäytyminen on ehdottoman väärin ja vastoin totuutta.2 Raamatun ja Mormonin kirjan profeetat ovat nähneet ennalta tämän ajan, jolloin ihmiset rakastaisivat ”enemmän nautintoja kuin Jumalaa” (2. Tim. 3:4) ja tosiaankin kieltäisivät Jumalan (ks. Juud. 4; 2. Nefi 28:5; Moroni 7:17; OL 29:22).

Tässä vaikeassa tilanteessa meidän haasteenamme, jotka uskomme Jumalaan ja sen myötä ehdottoman oikean ja väärän totuuteen, on elää jumalattomassa ja yhä moraalittomammassa maailmassa. Tässä tilanteessa meillä kaikilla – ja varsinkin nousevalla sukupolvella – on velvollisuus nousta esiin todistamaan, että Jumala elää ja että on olemassa ehdottomia totuuksia, jotka perustuvat Hänen käskyihinsä.

Monet opettajat kouluissa, korkeakouluissa ja yliopistoissa opettavat suhteellista moraalisuutta ja toimivat sen mukaan. Tämä muovaa niiden monien nuorten asenteita, jotka siirtyvät heidän paikalleen opettamaan lapsiamme ja muovaamaan yleisiä asenteita median ja viihdeteollisuuden välityksellä. Tämä moraalisen relativismin filosofia kieltää sen, mitä miljoonat uskovat kristityt, juutalaiset ja islaminuskoiset pitävät perustavanlaatuisena, ja tuo kieltäminen luo vakavan ongelman meille kaikille. Se, mitä uskovien tulisi tehdä tämän asian suhteen, johdattaa aihekaksikkoni toiseen osaan, suvaitsevaisuuteen.

Suvaitsevaisuuden määritellään tarkoittavan ystävällistä ja oikeudenmukaista suhtautumista vieraisiin tai erilaisiin mielipiteisiin ja käytäntöihin tai niitä kannattaviin tai harjoittaviin henkilöihin. Koska nykyajan liikenne- ja kommunikointivälineet ovat tuoneet meidät kaikki lähemmäksi erilaisia kansoja ja erilaisia käsityksiä, me tarvitsemme enemmän suvaitsevaisuutta.

Tämä suurempi erilaisuuden kohtaaminen sekä rikastaa elämäämme että mutkistaa sitä. Kanssakäymisemme eri kansoihin kuuluvien ihmisten kanssa monipuolistaa elämäämme, mikä muistuttaa meitä Jumalan lasten suurenmoisesta erilaisuudesta. Mutta kulttuurien ja arvojen erilaisuus tuo meille myös haasteen nähdä, mikä on sopusoinnussa evankeliumin kulttuurimme ja arvojemme kanssa ja mikä voidaan ottaa vastaan ja mitä ei. Tällä tavoin erilaisuus lisää ristiriitojen mahdollisuutta ja vaatii meitä pohtimaan enemmän suvaitsevaisuuden luonnetta. Mitä suvaitsevaisuus on, mihin se soveltuu ja mihin se ei sovellu?

Nämä ovat vaikeampia kysymyksiä niille, jotka vahvistavat Jumalan ja ehdottoman totuuden olemassaolon, kuin niille, jotka uskovat moraaliseen relativismiin. Mitä heikompi ihmisen usko Jumalaan on ja mitä vähemmän hänellä on ehdottomia moraalisia periaatteita, sitä harvemmin tulee tilanteita, jolloin muiden käsitykset tai käytännöt asettavat hänelle haasteen olla suvaitsevainen. Esimerkiksi ateistin ei tarvitse päättää, millaista kielenkäytön karkeutta tai jumalanpilkkaa voidaan suvaita ja millaista tulee vastustaa. Ihmiset, jotka eivät usko Jumalaan eivätkä ehdottomaan totuuteen moraalia koskevissa asioissa, voivat pitää itseään kaikkein suvaitsevaisimpina. Heille käy miltei mikä tahansa. Tällainen uskonkäsitys pystyy suvaitsemaan lähes minkälaista käyttäytymistä tahansa ja lähes ketä tahansa. Valitettavasti joillakuilla, jotka uskovat moraaliseen relativismiin, näyttää olevan vaikeuksia suvaita niitä, jotka väittävät, että on olemassa Jumala, jota tulee kunnioittaa, ja että on tiettyjä ehdottomia moraalisia periaatteita, joita tulee noudattaa.

Kolme ehdotonta totuutta

Mitä siis suvaitsevaisuus merkitsee meille ja muille uskoville, ja mitä erityisiä haasteita meillä on sen soveltamisessa? Aloitan kolmesta ehdottomasta totuudesta. Esitän ne Herran Jeesuksen Kristuksen apostolina, mutta uskon, että uskovat ihmiset yleensä ottaen yhtyvät useimpiin näistä ajatuksista.

Ensimmäiseksi, kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsina veljiä ja sisaria, ja heitä opetetaan oman uskontonsa piirissä rakastamaan toisiaan ja tekemään hyvää toisilleen. Presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) ilmaisi tämän ajatuksen myöhempien aikojen pyhille: ”Jokainen meistä [erilaisissa uskontokunnissa] uskoo siihen, että Jumala on Isä, vaikka meidän tulkintamme Hänestä saattavatkin erota. Jokainen meistä kuuluu suureen perheeseen, ihmiskunnan perheeseen, Jumalan poikiin ja tyttäriin, ja olemme siten veljiä ja sisaria. Meidän on tehtävä ahkerammin työtä rakentaaksemme keskinäistä kunnioitusta, kärsivällisyyden asennetta, suvaitsevaisuutta toisiamme kohtaan mahdollisesti omaksumistamme opeista ja filosofioista riippumatta.”3

Huomatkaa, että presidentti Hinckley puhui sekä keskinäisestä kunnioituksesta että suvaitsevaisuudesta. Yhdessä eläminen toinen toisensa eroja kunnioittaen on haaste nykyajan maailmassa. Kuitenkin – ja tässä yhteydessä lausun julki toisen ehdottoman totuuden – tämä eroavuuksien kanssa eläminen on sitä, mitä Jeesuksen Kristuksen evankeliumi opettaa meitä tekemään.

Jeesus opetti, että Jumalan valtakunta on kuin hapate (ks. Matt. 13:33). Hapate – hiiva – laitetaan ison massan sekaan, niin että koko massa hapattuu eli kohoaa hapatteen vaikutuksesta. Vapahtajamme opetti myös, että Hänen seuraajansa ovat ahtaalla maailmassa (ks. Joh. 16:33), että heidän joukkonsa ja valtapiirinsä on vähäinen (ks. 1. Nefi 14:12) ja että heitä vihataan, koska he eivät kuulu maailmaan (ks. Joh. 17:14). Se on kuitenkin meidän tehtävämme. Meidät kutsutaan elämään muiden Jumalan lasten kanssa, jotka eivät yhdy uskoomme eivätkä arvoihimme ja joilla ei ole niitä liiton mukaisia velvollisuuksia, jotka me olemme ottaneet vastaan. Meidän on määrä olla maailmassa mutta ei maailmasta.

Koska Jeesuksen Kristuksen seuraajia käsketään olemaan kuin hapate, meidän täytyy yrittää saada osaksemme suvaitsevaisuutta niiltä, jotka vihaavat meitä sen vuoksi, ettemme ole maailmasta. Tähän liittyen meidän on toisinaan tarpeen kyseenalaistaa lakeja, jotka pyrkivät rajoittamaan vapauttamme harjoittaa uskoamme, ja teemme sen turvautuen perustuslaillisiin oikeuksiimme harjoittaa vapaasti uskontoa. Suurena huolenaiheena on ”kaikkiin uskontokuntiin kuuluvien ihmisten kyky rakentaa suhteensa Jumalaan ja toisiin ihmisiin ilman että valtiovalta seuraa heitä heidän olkansa yli”4. Siksi me tarvitsemme ymmärtämystä ja tukea, kun meidän täytyy kamppailla uskonnonvapauden puolesta.

Myös meidän täytyy osoittaa suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta muita kohtaan. Kuten apostoli Paavali opetti, kristittyjen tulee rakentaa rauhaa (ks. Room. 14:19) ja mahdollisuuksiensa mukaan elää rauhassa kaikkien kanssa (ks. Room. 12:18). Näin ollen meidän tulee olla valppaita kunnioittamaan sitä hyvää, jota meidän pitäisi nähdä kaikissa ihmisissä ja monissa mielipiteissä ja käytännöissä, jotka eroavat omistamme. Kuten Mormonin kirjassa opetetaan:

”Kaikki, mikä on hyvää, tulee Jumalasta – –.

Sen tähden kaikki, mikä kutsuu ja kannustaa tekemään hyvää ja rakastamaan Jumalaa ja häntä palvelemaan, on Jumalan innoittamaa.

Ja nyt, varokaa – –, ettette katso – – sellaisen, mikä on hyvää ja Jumalasta, olevan Perkeleestä.” (Moroni 7:12–14.)

Tällainen suhtautuminen erilaisuuteen johtaa suvaitsevaisuuteen ja myös kunnioitukseen meitä kohtaan.

Suvaitsevaisuutemme ja kunnioituksemme muita ja heidän uskonkäsityksiään kohtaan ei saa meitä hylkäämään omaa sitoutumistamme ymmärtämiimme totuuksiin ja tekemiimme liittoihin. Se on kolmas ehdoton totuus. Meidät lähetetään taistelemaan totuuden ja erheen välillä käytävässä sodassa. Ei ole mitään välimaastoa. Meidän täytyy puolustaa totuutta silloinkin kun osoitamme suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta erilaisia uskonkäsityksiä ja ajatuksia sekä niitä kannattavia ihmisiä kohtaan.

Suvaitsevaisuus käytöstä kohtaan

Samalla kun meidän tulee osoittaa suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta muita ja heidän uskonkäsityksiään kohtaan, kuten heidän oikeuttaan selittää ja puolustaa kantaansa, meitä ei vaadita kunnioittamaan ja suvaitsemaan väärää käytöstä. Meidän velvollisuutemme totuutta kohtaan vaatii meitä pyrkimään siihen, ettei meidän tarvitse kärsiä käytöksestä, joka on väärin. Tämä on helppoa äärimmäisten käyttäytymistapojen kohdalla, joita useimmat uskovat ja epäuskoiset pitävät väärinä tai mahdottomina hyväksyä.

Mitä tulee käyttäytymistapoihin, jotka eivät ole niin äärimmäisiä ja joiden suhteen uskovatkaan eivät ole yhtä mieltä siitä, ovatko ne vääriä, on paljon vaikeampi määritellä sitä, millaista käytöstä ja missä määrin meidän tulisi suvaita. Niinpä eräs pohdiskeleva myöhempien aikojen pyhiin kuuluva nainen kirjoitti minulle kantavansa huolta siitä, että ”maailman määritelmää ’suvaitsevaisuudesta’ näyttää käytettävän yhä kasvavassa määrin viitattaessa jumalattomien elämäntapojen suvaitsemiseen”. Hän kysyi, kuinka Herra määrittelisi suvaitsevaisuuden.5

Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on sanonut: ”Sana suvaitsevaisuus ei esiinny yksin. Se vaatii kohteen ja vastareaktion täyttääkseen hyveen vaatimukset. – – Suvaitsevaisuutta usein vaaditaan mutta harvoin osoitetaan. Varokaa sanaa suvaitsevaisuus. Se on hyvin epävarma hyve.”6

Tämä innoitettu varoitus muistuttaa meitä siitä, että ihmisille, jotka uskovat ehdottomaan totuuteen, jonkin käytöksen suvaitseminen on kuin kolikko, jolla on kaksi puolta. Kolikon toisella puolella on suvaitsevaisuus tai kunnioitus, mutta toisella puolella on aina totuus. Teillä ei voi olla tai te ette voi käyttää suvaitsevaisuuden kolikkoa ilman että tiedostatte sen kummankin puolen.

Vapahtajamme noudatti tätä periaatetta. Kun Jeesus kohtasi aviorikoksesta kiinni jääneen naisen, Hän puhui suvaitsevaisuuden lohdullisia sanoja: ”En tuomitse minäkään.” Kun Hän sitten lähetti naisen pois, Hän puhui käskeviä totuuden sanoja: ”Mene, äläkä enää tee syntiä” (Joh. 8:11). Tämän esimerkin sekä suvaitsevaisuuden että totuuden sanojen puhumisesta tulisi valistaa ja vahvistaa meitä kaikkia: ystävällisyyttä kommunikoinnissa mutta päättäväisyyttä totuudessa.

Eräs toinen pohdiskeleva myöhempien aikojen pyhä kirjoitti: ”Kuulen usein Herran nimeä lausuttavan turhaan, ja minulla on myös tuttuja, jotka kertovat asuvansa yhdessä poikaystävänsä kanssa. Olen huomannut, että lepopäivän pyhittäminen on lähestulkoon vanhentunut käytäntö. Kuinka voin pitää liittoni olla todistajana loukkaamatta näitä ihmisiä?”7

Aloitan henkilökohtaisesta käyttäytymisestämme. Kun sovellamme näitä totuuden ja suvaitsevaisuuden toisinaan kilpailevia vaatimuksia näiden kolmen käyttäytymistavan – karkean kielenkäytön, avoliiton ja lepopäivän rikkomisen – sekä monien muiden kohdalla, meidän ei pidä soveltaa suvaitsevaisuutta itseemme. Totuuden vaatimusten tulee ohjata meitä. Meidän tulee olla lujia käskyjen ja liittojemme pitämisessä, ja kun emme onnistu siinä, meidän tulee tehdä parannus ja edistyä.

Presidentti Thomas S. Monson on opettanut: ”Tänä päivänä synti verhotaan usein suvaitsevuuden naamiolla. Älkää antako pettää itseänne, sillä sen julkisivun takana on syvää surua, murhetta ja tuskaa. – – Jos niin kutsutut ystävänne yllyttävät teitä tekemään jotakin sellaista, minkä tiedätte vääräksi, te olette niitä, jotka puolustavat päättäväisesti sitä, mikä on oikein, siinäkin tapauksessa että jäisitte yksin.”8

Samalla tavoin lastemme ja muiden kohdalla, joita meillä on velvollisuus opettaa, velvollisuutemme totuutta kohtaan on tärkein. Opettamispyrkimyksemme kantavat hedelmää tietenkin vasta muiden käyttäessä tahdonvapauttaan, joten meidän tulee aina opettaa rakastavasti, kärsivällisesti ja taivuttelemalla.

Siirryn nyt totuutta ja suvaitsevaisuutta koskeviin velvollisuuksiin henkilökohtaisissa suhteissamme niihin läpiirissämme oleviin, jotka käyttävät karkeaa kieltä meidän läsnä ollessamme, jotka asuvat avoliitossa tai jotka eivät pyhitä lepopäivää asianmukaisella tavalla.

Velvollisuutemme suvaitsevaisuutta kohtaan tarkoittaa sitä, ettei minkään näistä käyttäytymistavoista – tai muista, joita pidämme totuudesta poikkeamisina – pitäisi koskaan saada meitä sanomaan mitään vihaisena tai tekemään mitään epäystävällistä. Mutta velvollisuudellamme totuutta kohtaan on omat vaatimuksensa ja omat siunauksensa. Kun puhumme toinen toisellemme totta ja kun noudatamme totuutta ja rakkautta (ks. Ef. 4:15, 25), me toimimme Herran Jeesuksen Kristuksen palvelijoina tehden Hänen työtään. Enkelit seisovat rinnallamme, ja Hän lähettää Pyhän Henkensä johdattamaan meitä.

Tässä arkaluonteisessa asiassa meidän tulee ensiksi miettiä, tuleeko meidän – ja missä määrin – puhua ihmisille heidän käytöstään koskevista asioista, jotka tiedämme tosiksi. Useimmissa tapauksissa tämä päätös voi riippua siitä, kuinka suoraan se vaikuttaa meihin henkilökohtaisesti.

Karkea kieli, jota käytetään jatkuvasti meidän läsnä ollessamme, antaa meille sopivan syyn ilmaista se tosiasia, että se loukkaa meitä. Karkea kieli, jota epäuskoiset käyttävät muualla kuin meidän läsnä ollessamme, ei todennäköisesti antaisi meille aihetta asettua vastustamaan rikkojia.

Me tiedämme avoliiton olevan vakava synti, johon myöhempien aikojen pyhät eivät saa ryhtyä. Kun ympärillämme on niitä, jotka elävät avoliitossa, se voi olla yksityistä käyttäytymistä tai sellaista, mitä meitä pyydetään suvaitsemaan, kannattamaan tai helpottamaan. Tasapainoillessamme totuuden ja suvaitsevaisuuden kanssa suvaitsevaisuus voi olla hallitseva periaate silloin kun käyttäytyminen ei koske meitä henkilökohtaisesti. Jos yhdessä asuminen kuitenkin koskettaa meitä henkilökohtaisesti, silloin hallitsevana periaatteenamme tulee olla velvollisuutemme totuutta kohtaan. Esimerkiksi se, että on piittaamatta vakavista synneistä, kun ne ovat yksityisasioita, on aivan eri asia kuin se, että pyydetään kannattamaan tai epäsuorasti tukemaan niitä, kuten sallimalla yhdessä asuminen omassa kodissamme.

Lepopäivän pyhittämisessä meidän tulisi kenties selittää uskonkäsitystämme, jonka mukaan lepopäivän pyhittämisemme, johon sisältyy sakramentin nauttimisemme, uudistaa meitä hengellisesti ja tekee meistä parempia ihmisiä tuleviksi arkipäiviksi. Sitten voisimme ilmaista muille uskoville arvostavamme sitä seikkaa, että meille on yhteistä se, mikä on kaikkein tärkeintä: me jokainen uskomme Jumalaan ja ehdottoman totuuden olemassaoloon, vaikka näitä perusasioita koskevat määritelmämme eroavatkin toisistaan. Sen lisäksi meidän tulee muistaa Vapahtajan opetus siitä, että meidän tulee välttää kiistelyä (ks. 3. Nefi 11:29–30) ja että meidän esimerkkimme ja meidän saarnaamisemme tulee olla ”varoittavana äänenä, jokaisen lähimmäiselleen lempeydessä ja sävyisyydessä” (OL 38:41).

Kaikessa tässä meidän ei pidä ryhtyä tuomitsemaan lähimmäisiämme tai työtovereitamme heidän käyttäytymistapansa lopullisten seurausten pohjalta. Se tuomio kuuluu Herralle, ei meille.

Periaatteet julkisella areenalla

Kun uskovat astuvat julkiselle areenalle ja pyrkivät vaikuttamaan uskonkäsitystensä mukaisten lakien laatimiseen tai säätämiseen, heidän tulee noudattaa joitakin eri periaatteita.

Ensimmäiseksi, heidän täytyy etsiä Herran innoitusta päättääkseen harkitsevasti ja viisaasti, mitä tosia periaatteita he pyrkivät edistämään lain tai säädöksen kautta. Yleensä heidän tulisi pidättäytyä tavoittelemasta sellaisia lakeja tai hallinnollisia toimia, jotka helpottavat uskoville ominaisten uskonkäsitysten harjoittamista edes epäsuorasti, esimerkiksi erilaisten palvontamenojen toimeenpanoa. Uskovat voivat vapaammin tavoitella valtion toimia silloin kun se palvelisi periaatteita laajemmin kuin vain helpottaisi heidän omien uskonkäsitystensä harjoittamista, kuten lakeja, jotka koskevat kansanterveyttä, turvallisuutta ja moraalia.

Uskovat voivat ja heidän täytyykin tavoitella lakeja, jotka säilyttävät uskonnonvapauden. Moraalisen relativismin kasvun lisäksi yleinen arvostus uskontoa kohtaan Yhdysvalloissa ja muissa kansakunnissa on levottomuutta herättävällä tavalla vähenemässä. Uskonto, joka aiemmin oli hyväksytty osa amerikkalaista elämää, herättää nykyään monien mielessä epäilyksiä. Jotkin vaikutusvaltaiset tahot jopa kyseenalaistavat sen, missä määrin perustuslakiemme tulisi suojella vapaata uskonnon harjoittamista, esimerkiksi oikeutta noudattaa ja saarnata uskonnollisia periaatteita.

Tämä on tärkeä asia, jossa meidän, jotka uskomme Korkeimpaan Olentoon, joka on säätänyt ehdottoman oikean ja väärän ihmisen käyttäytymisessä, täytyy yhdessä vaatia perinteisiä oikeuksia harjoittaa uskontoamme, äänestää omantuntomme mukaan julkisissa kysymyksissä ja osallistua vaaleihin ja väittelyihin julkisissa paikoissa ja oikeussaleissa. Meidän tulee seistä rinta rinnan muiden uskovien kanssa suojellaksemme ja vahvistaaksemme vapautta puolustaa uskonkäsityksiämme ja elää niiden mukaan, olivatpa ne mitä tahansa. Tästä syystä meidän tulee kulkea yhdessä samaa polkua, jotta takaisimme vapautemme kulkea eri teitämme silloin, kun eri uskonkäsityksemme niin vaativat.

Toiseksi, kun uskovat edistävät kantaansa julkisuudessa, heidän tulee aina olla suvaitsevaisia niiden kantoja ja mielipiteitä kohtaan, jotka eivät yhdy heidän uskonkäsityksiinsä. Uskovien tulee aina puhua rakastavasti ja osoittaa kärsivällisyyttä, ymmärtämystä ja myötätuntoa vastustajiaan kohtaan. Kristittyjä uskovia on käsketty rakastamaan lähimmäisiään (ks. Luuk. 10:27) ja antamaan anteeksi (ks. Matt. 18:21–35). Heidän tulee myös muistaa Vapahtajan opetus siunata niitä, jotka heitä kiroavat, tehdä hyvää niille, jotka heitä vihaavat, ja rukoilla niiden puolesta, jotka vahingoittavat heitä ja vainoavat heitä (ks. Matt. 5:44, englanninkielinen kuningas Jaakon raamatunkäännös; ks. myös 3. Nefi 12:44).

Kolmanneksi, uskovien ei pidä antaa sen tutun syytteen olla esteenä, jonka mukaan he pyrkivät säätämään moraalisuutta lailla. Monet lainsäädännön alueet perustuvat juutalaiskristilliseen moraaliin, ja niin on ollut vuosisatojen ajan. Länsimainen sivilisaatio perustuu moraaliin eikä voi olla olemassa ilman sitä. Kuten Yhdysvaltain toinen presidentti John Adams julisti: ”Meidän perustuslakimme on säädetty vain moraaliselle ja uskonnolliselle kansalle. Se on täysin riittämätön minkään muun kansan hallinnolle.”9

Neljänneksi, uskovien ei pidä epäröidä tavoitella lakeja sellaisten julkisten olosuhteiden tai käytäntöjen ylläpitämiseksi, jotka auttavat heitä toimimaan uskonsa vaatimusten mukaan, sikäli kuin nuo olosuhteet tai käytännöt ovat suotuisia myös kansanterveydelle, turvallisuudelle tai moraalille. Esimerkiksi vaikka monien rikoslakien sekä joidenkin perhettä koskevien lakien pohjana on uskonnollisia käsityksiä, näillä laeilla on pitkällinen tarkoituksenmukaisuuden historia demokraattisissa yhteiskunnissa. Mutta silloin kun uskovat muodostavat enemmistön, heidän tulee aina ottaa huomioon vähemmistön näkemykset.

Lopuksi, totuuden ja suvaitsevaisuuden välisen tasapainomme henki tulee esiin näistä presidentti Hinckleyn sanoista: ”Auttakaamme niitä yhteiskuntaamme kuuluvia, jotka eivät ole meidän uskoamme. Olkaamme hyviä lähimmäisiä, ystävällisiä, anteliaita ja armeliaita. Olkaamme mukana hyvissä yhteiskunnallisissa hankkeissa. Saattaa olla tilanteita, jolloin on kyse vakavista moraaliin liittyvistä kysymyksistä emmekä voi taipua periaatetta koskevissa asioissa. Mutta sellaisissa tilanteissa voimme kohteliaasti olla eri mieltä olematta töykeitä. Voimme tunnustaa niiden vilpittömyyden, joiden kantaa emme voi hyväksyä. Voimme puhua mieluummin periaatteista kuin persoonallisuuksista.”10

Vartiomies tornissa

Raamattu opettaa, että yksi profeetan tehtävistä on olla vartijana varoittamassa Israelia (ks. Hes. 3:17; 33:7). Ilmoituksessa Herra lisäsi tämän nykypäivän Siionia koskevan neuvon: ”Asettakaa [torniin vartija]”, joka näkee ”vihollisen tämän ollessa vielä kaukana” ja varoittaa, jotta viinitarha pelastuisi ”tuhoojan käsiltä” (ks. OL 101:45, 54).

Puhun yhtenä sellaisena vartijana. Vakuutan teille, että sanomani on totta. Julistan tietäväni, että Jumala elää! Todistan, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika, joka ristiinnaulittiin maailman syntien tähden, ja että Hän esittää meille jokaiselle ajattoman kutsun vastaanottaa Hänen rauhansa ottamalla vastaan oppia Häneltä ja vaeltamalla Hänen tietään (ks. OL 19:23).

Viitteet

  1. ”Is US a Nation of Liars? Casey Anthony Isn’t the Only One”, The Christian Science Monitor, 19. heinäkuuta 2011, s. 20; ”Anarchy in the UK”, The Economist, 13. elokuuta 2011, s. 144.

  2. Ks. esim. John Paul II: The Encyclicals in Everyday Language, toim. Joseph G. Donders, 2005, s. 212–213; ks. myös rabbi Harold Kushner, Who Needs God, 2002, s. 78.

  3. Teachings of Gordon B. Hinckley, 1997, s. 665.

  4. Eric Rassbach, lainattu artikkelissa William McGurn, ”Religion and the Cult of Tolerance”, Wall Street Journal, 16. elokuuta 2011, s. A11.

  5. Kirje Dallin H. Oaksille, 14. toukokuuta 1998.

  6. ”Be Not Afraid”, puhe Ogdenin uskontoinstituutissa, 16. marraskuuta 2008, s. 5; ks. myös Bruce D. Porter, ”Defending the Family in a Troubled World”, Ensign, kesäkuu 2011, s. 12–18.

  7. Kirje Dallin H. Oaksille, 22. joulukuuta 1987.

  8. ”Vanhurskauden esimerkkejä”, Liahona, toukokuu 2008, s. 65.

  9. Julkaisussa The Works of John Adams, Second President of the United States, toim. Charles Francis Adams, 10 osaa, 1850–1856, osa 9, s. 229.

  10. Teachings of Gordon B. Hinckley, s. 131.

Valokuvakuvitus Welden C. Andersen

Walter Ranen teos Nämä kaksitoista Jeesus lähetti matkaan © IRI

Jeff Wardin teos Apostoli Paavali

Harry Andersonin teos Aviorikoksesta tavattu nainen © Pacific Press Publishing Association