2012
Olemme yhdessä Kristuksen asialla
Elokuu 2012


Olemme yhdessä Kristuksen asialla

Tämä artikkeli on ote puheesta, joka pidettiin Salt Lake Cityssä 10. maaliskuuta 2011 ryhmälle yhdysvaltalaisia kristittyjen johtajia.

Kuva
Vanhin Jeffrey R. Holland

Ihmisille, joilla on hyvää tahtoa, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka ovat ottaneet päälleen Kristuksen nimen, on varmasti olemassa keino olla yhdessä Kristuksen asialla ja synnin voimia vastaan.

Ystävät, te tiedätte sen, mitä minäkin – että nykyajan maailmassa on niin paljon syntiä ja moraalin rappiota, että se vaikuttaa jokaiseen, etenkin nuoriin, ja tilanne näyttää pahenevan päivä päivältä. Teillä ja minulla on hyvin monia huolenaiheita pornografian ja köyhyyden, pahoinpitelyn ja abortin, lainvastaisten (sekä hetero- että homoseksuaalisten) seksuaalirikkomusten, väkivallan, raakuuden, julmuuden ja viettelyksen leviämisestä, jotka kaikki ovat niinkin lähellä kuin tunkeutumassa tyttärenne matkapuhelimeen tai poikanne iPadiin.

Ihmisille, joilla on hyvää tahtoa, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka ovat ottaneet päälleen Kristuksen nimen, on varmasti olemassa keino olla yhdessä Kristuksen asialla ja synnin voimia vastaan. Tässä meillä on täysi oikeus olla rohkeita ja uskovia, sillä ”jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31.)

Te palvelette ja saarnaatte, opetatte ja uurastatte tuon luottamuksen turvin, ja niin teen minäkin. Ja niin tehdessämme uskon meidän voivan luottaa myös seuraavaan Roomalaiskirjeen jakeeseen: ”Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?” Uskon todella, että jos me kaikki ympäri maailman yrittäisimme kovemmin olla erottamatta toisiamme Kristuksen rakkaudesta, niin ”meille [antaisi] riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut”. (Room. 8:32, 35, 37.)

Teologista dialogia

Evankelisen suunnan kannattajat ja myöhempien aikojen pyhät eivät ole aina kohdanneet toisiaan rauhallisissa merkeissä. 1800-luvun alkupuolelta alkaen, jolloin nuori Joseph Smith sai valaisevan ilmestyksen ja esitti sitä koskevan rohkean julistuksensa, sananvaihtomme on ollut liian usein kaikkea muuta kuin sydämellistä.

Ja silti kumma kyllä – enkä voi muuta kuin uskoa sen kuuluvan osana tapahtumien jumalalliseen suunnitelmaan näinä vaikeina aikoina – myöhempien aikojen pyhien ja evankelisen suunnan oppineet ja kirkkojen johtohahmot ovat lähentyneet 1990-luvun lopusta lähtien tavalla, josta on mielestäni tullut ajatuksia herättävää ja rakentavaa teologista dialogia. Se on ollut vilpitöntä pyrkimystä ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, yritystä hälventää harhaluuloja ja väärinkäsityksiä molemmin puolin – rakkauden työtä, jossa osanottajat ovat tunteneet, että heitä motivoi ja heihin vaikuttaa hiljainen voima, joka on syvällisempää ja sisällökkäämpää kuin tyypillinen uskontojen välinen vuoropuhelu.

Ensimmäinen noista virallisista dialogeista käytiin keväällä vuonna 2000 Brigham Youngin yliopistossa. Kun dialogi alkoi saada muotoaan, oli ilmeistä, että osallistujat etsivät jonkinlaista paradigmaa, mallia, kiintopistettä. Olisiko dialogi vastakkainasetteluja, kiistoja, väittelyitä? Oliko tarkoitus saada aikaan voittaja ja häviäjä? Kuinka avointa ja vilpitöntä sen odotettiin olevan? Jotkut myöhempien aikojen pyhät miettivät: Näkevätkö ”ne toiset” nämä keskustelut ”karsintana” paikkaan kristittyjen joukkueessa? Onko se suuren tyylin yritys ”korjata” mormonismia, tehdä siitä perinteisempää kristillisyyttä, hyväksyttävämpää skeptisille sivustakatsojille?

Jotkut evankelisen suunnan edustajat vuorostaan miettivät: Ovatko ”nuo toiset” tosissaan vai onko tämä vain yksi muoto heidän käännytystyötään? Voiko ihminen olla Uuden testamentin mukainen kristitty ja olla silti hyväksymättä myöhempiä uskontunnustuksia, jotka suurin osa perinteisestä kristikunnasta on omaksunut? Kysymys, joka tuli jatkuvasti esiin kummallakin puolella, oli se, kuinka paljon ”huonoa teologiaa” Jumalan armo voi korvata. Ennen pitkää sellaisista aiheista tuli osa itse dialogia, ja samalla molemminpuolinen kireys alkoi hälvetä.

Alun virallinen ilmapiiri on antanut tilaa paljon miellyttävämmälle epävirallisuudelle, todelliselle veljeydelle ja sisaruudelle, jossa ollaan ystävällisiä erimielisyyksissä, kunnioitetaan vastakkaisia näkemyksiä, tunnetaan vastuuta todella ymmärtää muihin uskontoihin kuuluvia (vaikka ei välttämättä olla samaa mieltä heidän kanssaan) – vastuuta esittää omat opit ja käytännöt täsmällisesti oikein ja oivaltaa muiden vastaavat samalla tavoin. Dialogissa alettiin nauttia ”vakaumuksellisesta huomaavaisuudesta”.1

Koska myöhempien aikojen pyhillä on melko erilainen hierarkkinen ja organisatorinen rakenne kuin laajalla evankelisella maailmalla, kirkolla ei ole ollut virallista edustajaa näissä keskusteluissa eikä niiden taustalla ole ollut mitään kirkollisia syitä. Meillä ei ole – kuten ei teilläkään – halua tehdä kompromisseja opillisesti erottavissa piirteissämme eikä luopua uskonkäsityksistä, jotka tekevät meistä sitä, mitä olemme. Emme kuitenkaan missään nimessä halua, että meidät ymmärretään väärin, että meitä syytetään uskonkäsityksistä, joita meillä ei ole, ja että sitoutumisemme Kristukseen ja Hänen evankeliumiinsa sivuutetaan suoralta kädeltä puhumattakaan siitä, että meitä siinä samalla demonisoidaan.

Lisäksi etsimme aina yhteistä maaperää ja yhteisiä kumppaneita hengelliseen käytännön työhön. Olisimme innokkaita tekemään yhteistyötä evankelisten ystäviemme kanssa yhteisessä kristillisessä pyrkimyksessä vahvistaa perheitä ja avioliittoja, vaatia lisää moraalia mediaan, tehdä humaania avustustyötä luonnonkatastrofien aikoina, vastata köyhien alituiseen ahdinkoon ja varmistaa uskonnonvapaus, joka sallii meidän kaikkien puhua suoraan kristillisen omantunnon asioista, jotka liittyvät aikamme sosiaalisiin kysymyksiin. Tässä viimeisessä asiassa ei saa koskaan tulla sitä päivää, jolloin teitä tai minua tai jotakuta toista vastuullista hengen miestä tässä kansakunnassa kielletään julistamasta saarnatuolistaan oppia, jota hän pitää totena. Mutta äskeisten sosiopoliittisten tapahtumien ja niistä johtuneiden lakiin kohdistuvien – etenkin avioliiton pyhyyttä koskevien – nykyisten haasteiden valossa tuo päivä voisi tulla, ellemme me toimi päättäväisesti estääksemme sen.2

Mitä laajempi ja yhtenäisempi kristillinen ääni on, sitä todennäköisemmin me kuljemme näissä asioissa voittoon. Tässä suhteessa meidän tulee muistaa Vapahtajan varoitus valtakunnasta, joka ”jakautuu ja taistelee itseään vastaan” – valtakunnasta, joka huomaa, ettei se pysy pystyssä yhtenäisempiä vihollisia vastaan, joilla on usein ohjenuoranaan jokin jumalaton toimintasuunnitelma (ks. Luuk. 11:17).

Kristus, jota syvästi kunnioitamme

Rakentaen osalle tätä historiaa ja toivoen, ettemme ole eri mieltä asioista, joista meidän ei tarvitse olla eri mieltä, haluan todistaa teille, ystävämme, Kristuksesta, jota syvästi kunnioitamme ja palvelemme Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Me uskomme historian mukaiseen Jeesukseen, joka kulki pyhän maan pölyisillä poluilla ja julisti, että Hän on se yksi ja sama Jumala kuin Vanhan testamentin jumalallinen Jehova. Me julistamme Hänen olevan sekä täysin jumalallinen jumaluudessaan että täysin inhimillinen kuolevaisuuden kokemuksessaan – Poika, joka on Jumala, ja Jumala, joka on Poika – että Hän on Mormonin kirjan kielellä ”iankaikkinen Jumala” (Mormonin kirjan nimisivu).

Me todistamme, että Hän on yhtä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, jotka kolme ovat yhtä: yhtä hengessä, yhtä voimassa, yhtä tarkoituksessa, yhtä äänessä, yhtä kirkkaudessa, yhtä tahdossa, yhtä hyvyydessä ja yhtä armossa – yhtä kaikissa mahdollisissa ykseyden muodoissa ja keinoissa paitsi että fyysiseltä olemukseltaan He ovat erillisiä (ks. 3. Nefi 11:36). Me todistamme, että Kristus syntyi jumalallisesta Isästään ja neitsytäidistä, että 12-vuotiaasta lähtien Hän oli todellisen Isänsä asialla, että niin tehdessään Hän eli täydellisen, synnittömän elämän ja antoi siten mallin kaikille, jotka tulevat Hänen luokseen saadakseen pelastuksen.

Me todistamme aivan jokaisesta Hänen pitämästään saarnasta, aivan jokaisesta Hänen lausumastaan rukouksesta, aivan jokaisesta Hänen taivaasta kutsumastaan ihmeestä ja aivan jokaisesta Hänen suorittamastaan lunastavasta teosta. Tätä viimeistä koskien me todistamme, että täyttäessään jumalallisen suunnitelman pelastukseksemme Hän otti päälleen kaikki maailman synnit, murheet ja sairaudet vuotaen verta jokaisesta huokosestaan sen kaiken tuskassa, mikä alkoi Getsemanessa ja johti kuolemaan Golgatan ristillä, sijaisuhrina noiden syntien ja synnintekijöiden, myös meidän jokaisen, edestä.

Mormonin kirjan alkupuolella eräs nefiläinen profeetta näki, että Jeesus ”korotettiin ristille ja surmattiin maailman syntien tähden” (1. Nefi 11:33). Myöhemmin tuo sama Herra vahvisti: ”Katso, minä olen antanut teille evankeliumini, ja tämä on evankeliumi, jonka minä olen antanut teille – että minä tulin maailmaan tekemään Isäni tahdon, koska minun Isäni lähetti minut. Ja minun Isäni lähetti minut, jotta minut korotettaisiin ristille.” (3. Nefi 27:13–14; ks. myös OL 76:40–42.) On todellakin Hengen lahja ”tietää, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika ja että hänet ristiinnaulittiin maailman syntien tähden” (OL 46:13).

Me julistamme, että kolme päivää ristiinnaulitsemisen jälkeen Hän nousi haudasta loistavassa kuolemattomuudessa, ylösnousemuksen ensi hedelmänä, katkaisten näin kuoleman fyysiset siteet ja helvetin hengelliset siteet tarjoten kuolemattoman tulevaisuuden sekä ruumiille että hengelle – tulevaisuuden, joka voi toteutua täydessä kirkkaudessaan ja suuruudessaan vain, kun ottaa vastaan Hänet ja Hänen nimensä, joka on koko taivaankannen alla ainoa nimi, joka meidät pelastaisi. Eikä kukaan muu pelasta eikä voi koskaan pelastaa kuin Hän. (Ks. Ap. t. 4:12.)

Me julistamme, että Hän tulee jälleen maan päälle ja tällä kertaa väkevyydessä, ylhäisyydessä ja kirkkaudessa hallitsemaan kuninkaiden Kuninkaana ja herrojen Herrana. Tämä on Kristus, jota me ylistämme, jonka armoon me turvaamme täysin ja kokonaan ja joka on sielumme paimen ja kaitsija (ks. 1. Piet. 2:25).

Joseph Smithille esitettiin kerran tämä kysymys: ”Mitkä ovat uskontonne perusperiaatteet?” Hän vastasi: ”Uskontomme perusperiaatteet ovat apostolien ja profeettojen todistus Jeesuksesta Kristuksesta, että Hän kuoli, Hänet haudattiin ja Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja astui taivaaseen. Kaikki muu uskontoomme liittyvä on vain tämän lisänä.”3

Yleisesti ottaen myöhempien aikojen pyhät tunnetaan ahkerina ihmisinä, työstään tietoisina ihmisinä. Meille vanhurskauden teot – vanhurskauden, jota voisimme kutsua ”omistautuneeksi opetuslapseudeksi” – ovat pettämätön mitta siitä, millainen on uskomme. Me uskomme Jeesuksen veljen Jaakobin tavoin, että todellinen usko ilmenee aina uskollisuutena (ks. Jaak. 2). Me opetamme, että puritaanit olivat lähempänä totuutta kuin ymmärsivätkään odottaessaan liiton solmineilta ”jumalista vaellusta” (OL 20:69).

Pelastus ja iankaikkinen elämä ovat vapaita (ks. 2. Nefi 2:4). Ne ovat todellakin suurin kaikista Jumalan lahjoista (ks. OL 6:13; 14:7). Siitä huolimatta me opetamme, että ihmisen täytyy valmistautua ottamaan vastaan nuo lahjat julistamalla ja osoittamalla uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen (ks. UK 4) – turvaamalla ja luottamalla pyhän Messiaan ansioihin ja laupeuteen ja armoon (ks. 2. Nefi 2:8; ks. myös 2. Nefi 31:19; Moroni 6:4). Meille tuon uskon hedelmiin kuuluu parannus, evankeliumin liittojen ja toimitusten (mukaan lukien kaste) vastaanottaminen sekä kiitollinen sydän, joka motivoi meitä kieltämään itseltämme kaiken jumalattomuuden, ottamaan joka päivä ristimme (ks. Luuk. 9:23) ja pitämään Hänen käskynsä – kaikki Hänen käskynsä (ks. Joh. 14:15). Me riemuitsemme apostoli Paavalin kanssa: ”Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” (1. Kor. 15:57.) Tuossa hengessä eräs Mormonin kirjan profeetta kirjoitti: ”Me puhumme Kristuksesta, me riemuitsemme Kristuksessa, me saarnaamme Kristuksesta, me profetoimme Kristuksesta – –, jotta lapsemme tietäisivät, mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa – – [ja] odottaisivat sitä elämää, joka on Kristuksessa” (2. Nefi 25:26–27).

Toivon, että tämä todistus, jonka esitän teille ja maailmalle, auttaa teitä ymmärtämään jotakin siitä sanoin kuvaamattomasta rakkaudesta, jota tunnemme Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa maailman Vapahtajaa kohtaan.

Kutsu toimia kristillisen omantunnon mukaan

Yhteisen omistautumisemme vuoksi Herralle Jeesukselle Kristukselle ja yhteiskunnassa kohtaamiemme haasteiden vuoksi voimme varmastikin löytää keinon esittää yhteisen kansallisen – tai kansainvälisen – kutsun toimia kristillisen omantunnon mukaan. Tim LaHaye kirjoitti joitakin vuosia sitten:

”Jos uskonnolliset amerikkalaiset tekisivät yhdessä työtä meidän yhteisesti hyväksymiemme moraalia koskevien huolenaiheiden nimissä, me saattaisimme juuri ja juuri onnistua asettamaan uudelleen kansalaisia koskevat moraalin mittapuut, jotka esivanhempamme ajattelivat [Yhdysvaltain] perustuslain takaavan. – –

Kansakuntamme kaikkien uskonnollisten kansalaisten ei tarvitse muuta kuin oppia kunnioittamaan muihin uskontoihin kuuluvia ja heidän uskonkäsityksiään. Meidän ei tarvitse omaksua heidän uskonkäsityksiään, mutta me voimme kunnioittaa ihmisiä ja ymmärtää, että meillä on enemmän yhteistä toistemme kanssa kuin meillä on ikinä niiden kanssa tässä maassa, jotka haluavat poistaa uskonnon. Kaikkien uskonnollisesti sitoutuneiden kansalaisten on aika yhdistyä yhteistä vihollistamme vastaan.”4

On totta, että siihen, että oppii jotakin uutta jostakusta toisesta, sisältyy riski. Uudet oivallukset vaikuttavat aina vanhoihin käsityksiin, ja siten on väistämätöntä, että maailmankatsomuksessamme tapahtuu hieman uudelleen pohtimista, uudelleen järjestämistä ja uudelleen muokkaamista. Kun katsomme yli ihmisten ihonvärin, etnisen ryhmän, sosiaaliryhmän, kirkon, synagogan, moskeijan, uskontunnustuksen ja -kappaleen ja kun yritämme parhaamme nähdäksemme heidät sellaisina kuin he ovat – saman Jumalan lapsina – meidän sisimmässämme tapahtuu jotakin hyvää ja arvokasta ja me pääsemme siten lähempään yhteyteen sen Jumalan kanssa, joka on meidän kaikkien Isä.

Tässä jännitteisessä ja sekavassa maailmassa tarvitaan harvoja asioita enemmän kuin kristillistä vakaumusta, kristillistä myötätuntoa ja kristillistä ymmärtämystä. Joseph Smith huomautti vuonna 1843, vajaa vuosi ennen kuolemaansa: ”Jos ihmiskunta on mielestäni erheen vallassa, niin pitäisikö minun lannistaa sitä? Ei. Minä kohotan sitä ja vieläpä sen omalla tavalla, ellen voi saada sitä vakuuttuneeksi siitä, että minun tapani on parempi. Enkä yritä pakottaa ketään uskomaan kuten minä uskon; teen sen vain järkeilyn voimalla, sillä totuus puhuu puolestaan. Uskotteko Jeesukseen Kristukseen ja pelastuksen evankeliumiin, jonka Hän ilmoitti? Niin minäkin. Kristittyjen tulee lakata kiistelemästä ja riitelemästä toistensa kanssa ja vaalia keskuudessaan ykseyden ja ystävyyden periaatteita, ja he tulevat tekemään niin ennen kuin tuhatvuotinen valtakunta voi alkaa ja Kristus ottaa valtakuntansa hallintaansa.”5

Päätän ilmaisemalla rakkauteni teitä kohtaan kaksilla jäähyväissanoilla pyhistä kirjoituksistamme. Ensimmäinen on Uudesta testamentista heprealaiskirjeen kirjoittajalta:

”Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen,

varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.” (Hepr. 13:20–21.)

Ja tämä Mormonin kirjasta, erään isän kirjoituksista pojalleen:

”Ole uskollinen Kristuksessa – – [ja] nostakoon [Hän] sinua, ja pysykööt hänen kärsimyksensä ja kuolemansa – – ja hänen armonsa ja pitkämielisyytensä ja hänen kirkkautensa ja iankaikkisen elämän toivo mielessäsi ikuisesti.

Ja Isän Jumalan, jonka valtaistuin on korkealla taivaissa, ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka istuu hänen voimansa oikealla puolella, kunnes kaikki tulee hänen alamaisekseen, armo olkoon ja pysyköön sinun kanssasi ikuisesti. Aamen.” (Moroni 9:25–26.)

Viitteet

  1. Termi, joka esiteltiin julkaisussa Richard J. Mouw, Uncommon Decency: Christian Civility in an Uncivil World, 1992.

  2. Ks. Dallin H. Oaks, ”Preserving Religious Freedom” (puhe Chapmanin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, 4. helmikuuta 2011), newsroom.lds.org/article/elder-oaks-religious-freedom-Chapman-University.

  3. Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 51.

  4. Tim LaHaye, The Race for the 21st Century, 1986, s. 109.

  5. Julkaisussa History of the Church, osa 5, s. 499.

Heinrich Hofmannin teos Kristuksen kuva, C. Harrison Conroy Co:n luvalla

Valokuvakuvitus Howard Collett © IRI ja Ruth Sipus © IRI

Harry Andersonin teos Ristiinnaulitseminen © IRI; Del Parsonin teos Hän on noussut