Hallitse sä tunteitasi, veli
Jos me haluamme, että meillä on aina oikea henki, meidän täytyy päättää välttää suuttumista.
Veljet, olemme kokoontuneet valtavana pappeuden joukkona sekä tänne konferenssikeskukseen että eri paikkoihin kautta maailman. Olemme tänä iltana kuulleet innoitettuja puheita, ja lausun kiitokseni niille veljille, jotka ovat puhuneet meille. Etuoikeus puhua teille on minulle kunnia, mutta se tekee minut nöyräksi, ja rukoilen, että Herran innoitus voi olla kanssani.
Hiljattain kun katsoin televisiosta uutisia, huomasin, että monet pääuutisista olivat luonteeltaan samanlaisia siinä mielessä, että kaikkien niiden murhenäytelmien taustalla, joista kerrottiin, oli pohjimmiltaan yksi tunne: viha. Pienen vauvan isä oli pidätetty lapsen fyysisestä pahoinpitelystä. Väitettiin, että vauvan itku oli saanut hänet niin raivoihinsa, että hän oli murtanut yhden lapsen raajoista ja useita kylkiluita. Hälyttävä oli raportti lisääntyvästä jengiväkivallasta sekä jengien välisiin kahakoihin liittyvien surmien jyrkästä kasvusta. Yhdessä sen illan uutisessa kerrottiin, että asumuserossa asuva mies oli mustasukkaisuuden vimmassa ampunut vaimoaan tavattuaan hänet toisen miehen seurasta. Sitten tietenkin tavanomaiseen tapaan kerrottiin sodista ja konflikteista eri puolilla maailmaa.
Ajattelin psalminkirjoittajan sanoja: ”Malta mielesi, hillitse vihasi!”1
Monia vuosia sitten eräs nuori pari soitti toimistooni ja kysyi, voisivatko he tulla saamaan neuvoa. He antoivat ymmärtää, että he olivat kärsineet elämässään murhenäytelmän ja että heidän avioliittonsa oli vakavasti uhattuna. Tapaaminen järjestettiin.
Jännitys tämän miehen ja vaimon välillä oli ilmeinen heidän astuessaan toimistooni. Heidän kertomuksensa eteni aluksi hitaasti, sillä mies puhui katkonaisesti ja vaimo itki hiljaa ja osallistui hyvin vähän keskusteluun.
Tämä nuori mies oli palannut lähetystyöstä, ja hänet oli hyväksytty arvovaltaiseen yliopistoon Yhdysvaltain itäosissa. Siellä yliopistoseurakunnassa hän oli tavannut tulevan vaimonsa. Myös tämä opiskeli yliopistossa. Seurusteltuaan vuoden he matkustivat Utahiin ja solmivat avioliittonsa Suolajärven temppelissä ja palasivat pian sen jälkeen itään päättämään opintonsa.
Siinä vaiheessa kun he valmistuivat ja palasivat kotiosavaltioonsa, he odottivat ensimmäistä lastaan ja mies oli saanut työpaikan valitsemaltaan alalta. Vaimo synnytti poikavauvan. Elämä sujui hyvin.
Kun heidän poikansa oli noin puolitoistavuotias, he päättivät ottaa vähän lomaa ja käydä tapaamassa sukulaisiaan, jotka asuivat muutaman sadan kilometrin päässä. Tämä tapahtui siihen aikaan, kun lasten turvaistuimista tai aikuisten turvavöistä oli tuskin kuultukaan, saati sitten että niitä olisi käytetty. Perheen kolme jäsentä matkustivat kaikki etupenkillä, lapsi keskellä.
Jossakin vaiheessa matkaa miehelle ja vaimolle tuli erimielisyyttä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen en muista, mikä sen aiheutti. Mutta sen muistan, että heidän riitansa yltyi ja kävi niin kiihkeäksi, että lopulta he huusivat toisilleen. Tämä sai ymmärrettävästi heidän pienen poikansa purskahtamaan itkuun, mikä miehen mukaan vain lisäsi hänen raivoaan. Menetettyään täysin malttinsa mies otti lelun, jonka lapsi oli pudottanut autonpenkille, ja paiskasi sen vaimoaan kohti.
Hän ei osunut vaimoonsa. Sen sijaan lelu iskeytyi heidän poikaansa sillä seurauksella, että tämä sai aivovaurion ja olisi loppuelämänsä vammainen.
Tämä oli yksi traagisimmista tilanteista, mitä oli koskaan tullut vastaani. Neuvoin ja rohkaisin heitä. Puhuimme sitoutumisesta ja vastuusta, hyväksymisestä ja anteeksiannosta. Puhuimme siitä kiintymyksestä ja kunnioituksesta, jota heidän perheeseensä taas kaivattiin. Luimme lohdun sanoja pyhistä kirjoituksista. Rukoilimme yhdessä. Vaikken olekaan kuullut heistä sen päivän jälkeen niin kauan sitten, niin lähtiessään toimistostani he hymyilivät kyyneltensä läpi. Kaikki nämä vuodet olen toivonut, että he päättivät pysyä yhdessä Jeesuksen Kristuksen evankeliumin lohduttamina ja siunaamina.
Ajattelen heitä aina kun luen sanat: ”Viha ei ratkaise mitään. Se ei rakenna mitään, mutta se voi tuhota kaiken.”2
Me kaikki olemme tunteneet vihaa. Sitä voi ilmaantua, kun asiat eivät suju haluamallamme tavalla. Se saattaa olla reaktio siihen, mitä meistä sanotaan tai meille sanotaan. Saatamme kokea sitä, kun ihmiset eivät käyttäydy haluamallamme tavalla. Kenties sitä syntyy, kun joudumme odottamaan jotakin pidempään kuin olimme arvanneet. Saatamme tuntea suuttumusta, kun toiset eivät näe asioita meidän näkökulmastamme. Vihaan tuntuu olevan lukemattomia mahdollisia syitä.
On hetkiä, jolloin saatamme kiivastua kuvitelluista loukkauksista tai havaituista vääryyksistä. Presidentti Heber J. Grant, kirkon seitsemäs presidentti, kertoi, kuinka hän oli kerran nuorena aikuisena tehnyt työtä eräälle miehelle, joka sitten lähetti hänelle 500 dollarin sekin sekä kirjeen, jossa pyysi anteeksi sitä, ettei pystynyt maksamaan hänelle enempää. Sitten presidentti Grant teki töitä eräälle toiselle miehelle – työtä, joka oli hänen mukaansa 10 kertaa vaikeampaa, vaati 10 kertaa enemmän vaivaa ja paljon enemmän aikaa. Tämä toinen mies lähetti hänelle 150 dollarin sekin. Nuori Heber tunsi tulleensa kohdelluksi mitä epäoikeudenmukaisimmin. Aluksi hän loukkaantui ja sitten raivostui.
Hän kertoi kokemuksesta eräälle vanhemmalle ystävälle, joka kysyi: ”Tarkoittiko se mies loukata sinua?”
Presidentti Grant vastasi: ”Ei. Mies kertoi ystävilleni, että hän oli maksanut minulle hyvän palkan.”
Tähän vanhempi ystävä vastasi: ”Tyhmä on se, joka loukkaantuu sellaisesta, mitä ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi.”3
Apostoli Paavali kysyy kirjeessä efesolaisille, luvussa 4, jakeessa 26 Joseph Smithin raamatunkäännöksen mukaan: ”Voitteko olla vihaisia tekemättä syntiä? Lakatkaa vihaamasta, ennen kuin aurinko laskee.” Minä kysyn, onko mahdollista tuntea taivaallisen Isämme Henkeä, kun olemme vihaisia. En tiedä yhtäkään tilannetta, jolloin niin olisi käynyt.
Mormonin kirjan Kolmannessa Nefin kirjassa sanotaan:
”Eikä teidän keskuudessanne pidä olla kiistoja – –.
Sillä totisesti, totisesti minä sanon teille, että se, jossa on kiistelyn henki, ei ole minusta vaan on Perkeleestä, joka on kiistelyn isä, ja hän yllyttää ihmisten sydämet kiistelemään vihaisina keskenään.
Katso, minun oppini ei ole yllyttää ihmisten sydämiä vihaisina toisiaan vastaan, vaan minun oppini on, että sellaisen on loputtava.”4
Vihaisena oleminen on antamista periksi Saatanan vaikutukselle. Kukaan ei voi tehdä meistä vihaisia. Se on meidän valintamme. Jos me haluamme, että meillä on aina oikea henki, meidän täytyy päättää välttää suuttumista. Todistan, että se on mahdollista.
Viha, joka on Saatanan ase, on monin tavoin tuhoisa.
Uskon, että useimmat meistä tuntevat Thomas B. Marshin ja hänen vaimonsa Elizabethin surullisen tarinan. Veli Marsh oli yksi ensimmäisistä nykyajan apostoleista, jotka kutsuttiin sen jälkeen kun kirkko oli palautettu maan päälle. Hänestä tuli lopulta kahdentoista apostolin koorumin presidentti.
Kun pyhät olivat Far Westissä Missourissa, Thomasin vaimo Elizabeth Marsh ja hänen ystävänsä sisar Harris päättivät, että he antaisivat vuorotellen maitoa toisilleen valmistaakseen enemmän juustoa kuin he muutoin pystyisivät. Varmistuakseen että kaikki tapahtui reilusti, he sopivat, että he eivät säästäisi niin kutsuttua jälkimaitoa, vaan että varsinainen maito ja jälkimaito kerättäisiin kaikki yhteen. Jälkimaito saatiin lypsämisen loppuvaiheessa ja sen rasvapitoisuus oli suurempi.
Sisar Harris noudatti uskollisesti sopimusta, mutta sisar Marsh, joka halusi valmistaa erityisen herkullista juustoa, säästi joka lehmästä puoli litraa jälkimaitoa ja lähetti sisar Harrisille maidon ilman jälkimaitoa. Tämä sai nämä kaksi naista riitoihin. Kun he eivät pystyneet ratkaisemaan erimielisyyksiään, asia vietiin kotiopettajien ratkaistavaksi. Kotiopettajat tulivat siihen tulokseen, että Elizabeth Marsh ei ollut pitänyt omaa osuuttaan sopimuksesta. Sisar Marsh ja hänen miehensä eivät olleet tyytyväisiä päätökseen, ja asia vietiin sitten piispan eteen kirkon oikeudenkäyntiin. Piispanoikeus päätti, että jälkimaitoa oli säästetty sopimuksen vastaisesti ja että sisar Marsh oli rikkonut sisar Harrisin kanssa tekemänsä sopimuksen.
Thomas Marsh vetosi korkeaan neuvostoon, ja tämän neuvoston muodostavat miehet vahvistivat piispan antaman päätöksen. Sitten hän vetosi kirkon ensimmäiseen presidenttikuntaan. Joseph Smith ja hänen neuvonantajansa harkitsivat asiaa ja pysyttivät voimassa korkean neuvoston tekemän päätöksen.
Vanhin Thomas B. Marsh, joka piti vaimonsa puolta koko tämän ajan, tuli jokaisen toistaan seuraavan päätöksen myötä entistä vihaisemmaksi – itse asiassa niin vihaiseksi, että hän meni rauhantuomarin luo ja vannoi mormonien olevan vihamielisiä Missourin osavaltiota kohtaan. Hänen valaehtoinen todistuksensa johti – tai ainakin oli osatekijänä – kuvernööri Lilburn Boggsin julmaan hävityskäskyyn, jonka vuoksi yli 15 000 pyhää ajettiin pois kodeistaan, ja lisäksi kaikkiin sitä seuranneisiin kauheisiin kärsimyksiin ja kuolemiin. Kaikki tämä tapahtui maidon ja kerman vaihtamiseen liittyvän erimielisyyden takia.5
Yhdeksäntoista vuoden katkeruuden ja menetyksen jälkeen Thomas B. Marsh meni Suolajärven laaksoon ja pyysi presidentti Brigham Youngilta anteeksiantoa. Myös Heber C. Kimballille, joka oli ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, veli Marsh kirjoitti oppimastaan läksystä. Veli Marsh kertoi: ”Herra tuli oikein hyvin toimeen ilman minua eikä Hän – – menettänyt mitään minun jätettyäni kirkon ja veljet. Mutta mitä minä olenkaan menettänyt! Rikkauksia, suurempia rikkauksia kuin koko tämä maailma tai monet tämän kaltaiset planeetat kykenisivät antamaan.”6
Sopivia ovat runoilija John Greenleaf Whittierin sanat: ”Lause murheisin milloinkaan ilmoille soinut on tämä: ’Niin olisi olla voinut.’”7
Veljeni, me olemme kaikki alttiita noille tunteille, jotka – ellei niitä hillitä – voivat johtaa vihaan. Me koemme tyytymättömyyttä tai ärtymystä tai vihamielisyyttä, ja jos niin päätämme, menetämme malttimme ja suutumme toisille. On kohtalon ivaa, että ne toiset ovat usein oman perheemme jäseniä – niitä, joita todellisuudessa rakastamme eniten.
Monia vuosia sitten luin sanomalehdestä seuraavan Associated Pressin uutissähkeen: ”Iäkäs mies kertoi veljensä hautajaisissa, jonka kanssa hän oli asunut nuoresta miehestä lähtien pienessä yksihuoneisessa mökissä lähellä Canisteota New Yorkin osavaltiossa, että kerran riideltyään he olivat jakaneet huoneen kahtia liituviivalla, eikä kumpainenkaan ollut astunut viivan yli eikä puhunut sanaakaan toiselle sen päivän jälkeen – 62 vuoteen!” Miettikääpä vain sen suuttumisen seurauksia. Millainen murhenäytelmä!
Tehkäämme tietoinen päätös – joka kerta kun meidän täytyy valita – että hillitsemme vihan ja jätämme sanomatta ne tylyt ja loukkaavat asiat, joita meillä on ehkä kiusaus sanoa.
Vanhin Charles W. Penrose palveli kahdentoista koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa 1900-luvun alkuvuosina. Rakastan hänen kirjoittamansa kirkon laulun sanoja:
Hallitse sä tunteitasi,
Veli, sielus lämmin on,
Vaali mietteit rinnassasi,
Elos olkoon moitteeton.
Kouluta sä tunteitasi
Mieli tyynnä, rauhaisna,
Kiihko jäytää järkeäsi,
Aatos liikkuu alhaalla.8
Meillä jokaisella on Jumalan pappeus. Pappeuden vala ja liitto koskee meitä kaikkia. Melkisedekin pappeuden haltijoille se on julistus meitä koskevasta vaatimuksesta olla uskollisia ja kuuliaisia Jumalan laeille sekä pitää saamamme kutsumukset kunniassa. Aaronin pappeuden haltijoille se on tulevaa tehtävää ja vastuuta koskeva julistus, niin että te voitte valmistautua tässä ja nyt.
Tämän valan ja liiton Herra esitti näillä sanoilla:
”Sillä ne, jotka ovat uskollisia, niin että saavat nämä kaksi pappeutta, joista minä olen puhunut, ja pitävät kunniassa kutsumuksensa, Henki pyhittää heidän ruumiinsa uudistamiseksi.
Heistä tulee Mooseksen ja Aaronin poikia ja Abrahamin jälkeläisiä ja Jumalan kirkko ja valtakunta ja valitut.
Ja myös kaikki ne, jotka ottavat vastaan tämän pappeuden, ottavat vastaan minut, sanoo Herra;
sillä se, joka ottaa vastaan minun palvelijani, ottaa vastaan minut;
ja se, joka ottaa vastaan minut, ottaa vastaan minun Isäni;
ja se, joka ottaa vastaan minun Isäni, ottaa vastaan minun Isäni valtakunnan; sen tähden kaikki, mitä minun Isälläni on, annetaan hänelle.”9
Veljet, meitä odottavat suurenmoiset lupaukset, jos olemme vilpittömiä ja uskollisia tämän meillä olevan kallisarvoisen pappeuden valalle ja liitolle. Olkaamme taivaallisen Isämme kelvollisia poikia. Olkaamme aina esimerkillisiä kodeissamme ja uskollisia kaikkien käskyjen pitämisessä, ettemme hautoisi mielessämme mitään vihamielisyyttä ketään kohtaan vaan olisimme sen sijaan rauhantekijöitä muistaen aina Vapahtajan kehotuksen: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”10 Tämä on pyyntöni tänä iltana tämän suurenmoisen pappeuskokouksen päättyessä, ja se on myös nöyrä ja vilpitön rukoukseni, sillä rakastan teitä, veljet, koko sydämestäni ja sielustani. Ja rukoilen, että taivaallisen Isämme siunaus olisi jokaisen teidän kanssanne teidän elämässänne, kodissanne, sydämessänne, sielussanne. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.