Kirjasto
Presidentti Thomas S. Monson


Presidentti Thomas S. Monson

MESTARIN JALANJÄLJISSÄ

Kuva
President Thomas S. Monson

Lukuisten kirkon tehtäviensä myötä presidentti Thomas S. Monson on muuttanut työhuoneesta toiseen, paikasta toiseen. Jokaisen muuton yhteydessä hän on huolehtinut siitä, että eräs tietty taulu on otettu mukaan. Se on ollut hänellä siitä asti kun hän palveli piispana 1950-luvulla. Hän otti sen mukaansa, kun hän johti Kanadan lähetyskenttää, jonka keskuspaikka sijaitsi Torontossa. Nyt se on ripustettu seinälle työhuoneessa, joka kuuluu hänelle kirkon presidenttinä. Tuo taulu on kuuluisan taiteilijan Heinrich Hofmannin vaikuttava maalaus Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta.

Tuo taulu on enemmän kuin koriste työhuoneen seinällä. Se on enemmän kuin muistutus siitä, kuka on ”kulmakivenä” (Ef. 2:20) Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Se on enemmän kuin julistus siitä, että kirkon presidentiksi kutsutun miehen odotetaan olevan johtaja Vapahtajan elävien todistajien joukossa. Tuo taulu edustaa ihannetta – Mestaria, jonka mukaan Thomas Monson on muovannut elämänsä. ”Rakastan tuota taulua”, presidentti Monson sanoi katsellessaan sitä jälleen kerran. ”Saan voimaa siitä, että se on lähelläni. Kuinka ystävälliset nuo silmät ovatkaan. Kuinka lämmin tuo katse onkaan. Kohdatessani vaikeita tilanteita katson sitä usein kysyen itseltäni: ’Mitä Hän tekisi?’ Sitten olen yrittänyt toimia sen mukaisesti.”

Tuo uskollisuus Herralle, tuo jatkuva yhteys Mestarin esimerkkiin, tuo päättäväisyys kulkea Vapahtajan osoittamaa polkua – ne ovat Thomas S. Monsonin elämän ja johtajuuden pääominaisuudet. Monet kertomukset hänen opetuslapseudestaan ovat tunnettuja. Tämä on se poika, joka luopui rakkaasta lelustaan, koska arveli toisen pojan tarvitsevan sitä enemmän, ja joka luopui kahdesta lemmikkikanistaan, jotta hänen ystävänsä perhe saisi jouluaterian. Tämä on se nuori piispa, joka huolehti erinomaisesti 84 seurakuntansa lesken tarpeista – ja piti heidät sydämessään vuosikymmeniä. Tämä on se johtava auktoriteetti, joka kuunteli Pyhän Hengen kuiskauksia niin tarkkaavaisena, että tiesi, milloin kokousaikataulusta piti poiketa, jotta eräs lapsi voisi saada siunauksen.

Ne, jotka tuntevat hänet hyvin, ymmärtävät, ettei hän ole tehnyt näitä asioita vain siitä syystä, että hänen vanhempansa odottivat hänen tekevän niin tai koska nuo lesket olivat hänen, piispan, vastuulla tai koska se oli hänen tehtävänsä apostolina. Hän on palvellut tällä epäitsekkäällä tavalla, koska sellainen hän on. Thomas S. Monson tekee niitä asioita, koska ne ovat sitä, mitä hänen Vapahtajansa olisi tehnyt.

Lyhyesti sanottuna presidentti Monson on sen Jeesus Nasaretilaisen tosi opetuslapsi, joka kulki ympäri maata ja teki hyvää, kuten presidentti Monsonin usein lainaamassa pyhien kirjoitusten kohdassa sanotaan (ks. Ap. t. 10:38). Hänen vastuullaan on niin valtava määrä hallinnollisia päätöksiä ja paperityötä, että se olisi useimmista tyrmistyttävä. Mutta tuo määrä ei ole koskaan kääntänyt hänen huomiotaan pois niistä, joita hänen Esikuvansa palvelisi. Hänen elämänsä on ollut jatkuvaa yksilön huomioivaa kädenojennusta, huono-osaisten kannustamista, niiden muistamista, jotka on niin helppo unohtaa. Ehkei kirkon johdossa ole viime vuosina ollut ketään toista, joka olisi niin suuresti kunnioittanut jumalallista velvoitetta auttaa heikkoja, nostaa hervonneita käsiä ja vahvistaa voimattomia polvia (ks. OL 81:5).

Alku

Jotta voisi tuntea sen miehen, joka Thomas Spencer Monsonista on tullut, on tärkeätä tietää hänen juuristaan ja siitä ympäristöstä, jossa hän varttui.

Hän syntyi elokuun 21. päivänä 1927. Hän oli G. Spencer ja Gladys Condie Monsonin toinen lapsi ja ensimmäinen poika. Hän on isänsä puolelta ruotsalaista ja englantilaista sukujuurta ja äitinsä puolelta skotlantilaista. Hänen isoisänsä isä oli Mons Åkesson, joten hänen isoisänsä oli ruotsalaiseen tapaan Nils Monson. Hänen isästään alkaen perheen sukunimi noudatti tyypillistä amerikkalaista tapaa pysyen Monsonina. Presidentti Monson sai etunimensä äidinpuoleisen isoisänsä Thomas Sharp Condien ja isänsä Spencer Monsonin mukaan.

Presidentti Monson kasvoi Salt Lake Cityn länsipuolella, alueella, joka ei ollut tunnettu varakkaista eikä vaikutusvaltaisista perheistä, mutta hän oli siellä hyväsydämisten, työteliäiden miesten ja naisten ympäröimänä, erityisesti omassa kodissaan. Hänen perheensä asui lähellä ratakiskoja, ja monet kulkijat, jotka matkasivat junalla 1930-luvun lamakaudella, tunsivat hänen kotinsa. Kun nuo kulkijat – jotkut heistä vain teini-ikäisiä nuorukaisia – koputtivat Monsonien takaoveen, perhe tiesi, että Gladys Monson kutsuisi heidät istumaan keittiön pöydän ääreen, kun hän valmistaisi voileivän ja kaataisi lasillisen maitoa palan painikkeeksi. Joskus pienen Tommyn tehtävänä oli kantaa äitinsä valmistama lautasellinen lämmintä ruokaa vanhalle Bobille, yksinäiselle naapurille, joka asui Tomin isoisän tälle järjestämässä talossa. Monsonien naapurusto oli täynnä sellaisia kristillisen rakkauden kohteita.

Nuori Tom oli usein sunnuntai-iltapäiväisin isänsä mukana, kun tämä haki Elias-sedän kaupunkiajelulle. Presidentti Monson muistaa, miten hänen isänsä kantoi hellästi hennon, nivelreuman vammauttaman setänsä autoon nostaen tuon vanhemman miehen etuistuimelle, josta tämä saattoi parhaiten nauttia maisemista. ”Ajelu ei kestänyt kauan, eikä sen aikana puhuttu paljon, mutta voi, mikä rakkauden perintö!” presidentti Monson muistelee. ”Isä ei koskaan lukenut minulle Raamatusta laupiaasta samarialaisesta. Sen sijaan hän vei minut ja Elias-sedän kanssaan siihen vuoden 1928 Oldsmobileen ja antoi elävän oppitunnin, jonka olen aina muistanut.”

Hän muistaa hyvin myös isällisen esimerkin ahkerasta työnteosta. G. Spencer Monson tunnettiin siitä, että hän sai jokaisen aloittamansa työn päätökseen ja teki sen kunnolla. Hän oli kirjapainon johtaja, ja nuori Tom aloitti alan opinnot varhaisella iällä. Painoalan johtotehtävistä oli tuleva hänen työuransa. Suoritettuaan (kunniamaininnoin) liikkeenjohdon tutkinnon Utahin yliopistossa vuonna 1948, hän johti kirkon omistaman Deseret News -lehden ilmoitusmarkkinointia. (Hän uskoi vakaasti elinikäiseen oppimiseen ja suoritti myöhemmin kauppatieteiden maisterin tutkinnon – palvellessaan kahdentoista apostolin koorumissa!) Hän työskenteli sanomalehti- ja painoalalla 11 vuotta, kunnes hänet vuonna 1959 kutsuttiin johtamaan Kanadan lähetyskenttää. Palveltuaan lähetyskentän johtajana hän palasi töihin sanomalehtiyhtiön Deseret Press -kustantamon johtotehtävään. Uransa aikana hän hoiti painoalan tehtävänsä täsmälleen samalla huolella ja tarkkuudella kuin oli nähnyt isänsä tekevän vuosia aiemmin.

Poikavuodet perhepiirissä

Nuoren Tommyn kuvissa näkyy komea poika, jolla on eläväiset, miellyttävät kasvot ja joskus vähän veitikkamainen pilke silmissään. Hän on aina valmis myöntämään, että hän oli aivan tavallinen poika. Hän kertoi eräästä kokemuksestaan Alkeisyhdistyksessä:

”Muistelen, että ollessani Taivaltajissa [10-vuotiaiden luokassa] käyttäytymisemme Alkeisyhdistyksessä ei aina ollut sellaista kuin piti olla. Minulla oli paljon energiaa, ja minusta oli vaikea istua kärsivällisesti luokassa. Seurakuntamme Alkeisyhdistyksen johtaja oli Melissa Georgell. Eräänä päivänä hän pyysi minua juttelemaan kanssaan. Istuuduimme kappelin ensimmäiseen penkkiriviin, ja hän alkoi itkeä. Hän kertoi sitten olevansa surullinen, koska erityisesti pojat eivät käyttäytyneet kunnolla Alkeisyhdistyksen alkuohjelman aikana. Kysyin viattomasti: ’Voinko olla avuksi, sisar Georgell?’

Hymy huulillaan ja pilke silmäkulmassaan hän vastasi: ’Auttaisitko sinä?

Sanoin että auttaisin. Alkeisyhdistyksen kurinpito-ongelmat loppuivat siinä samassa”, hän nauroi.

Salt Lake Cityssä osoitteessa 500 South ja 200 West oli neljä Thomas Condien tyttärilleen ja heidän perheilleen rakentamaa taloa. Tällä alueella, jota alettiin kutsua ”Condien kaduksi”, Tommy Monson oli aina sukulaistensa ympäröimä, ja hän saattoi vapaasti käydä kenen tahansa serkkunsa luona melkein kuin omassa kodissaan. Hän nautti vierailuista Condien perheen maatilalla Grangerissa, joka sijaitsi Suolajärven laaksossa alueella, joka oli tuolloin maaseutua mutta joka on nykyään täynnä tontteja ja ostoskeskuksia. Teini-iän puoliväliin asti, jolloin kesätyöt alkoivat saada tärkeämmän sijan, hän rakasti suuresti oleskelua perheen mökillä Provo Canyonin Vivian Parkissa, joka oli noin 95 kilometrin päässä kotoa. Siellä hän leikki ulkona serkkujensa kanssa, ui joessa (ja pelasti kerran erään hukkumaisillaan olevan nuoren naisen hengen), ja siellä hän oppi rakastamaan kalastamista – harrastusta, josta hän on nauttinut koko ikänsä.

Hän oppi myös nauttimaan sorsan ja muiden riistalintujen metsästyksestä, mutta ajan myötä lintujen hoitamisesta ja suojelusta tuli hänelle luonteenomaisempi tapa. Poikana hän oli hyvin kiinnostunut kyyhkysistä ja aloitti niiden kasvattamisen kotona. Lopulta hänen kasvattamansa linnut voittivat palkintoja. Itse asiassa hänen kyyhkysensä olivat avain joihinkin pysyviin opetuksiin johtajuudesta.

Esimerkiksi silloin kun nuori Tom Monson oli seurakuntansa opettajien koorumin johtaja, hän innostui kovasti, kun koorumin neuvoja kyseli hänen lintujenkasvatusharrastuksestaan. Neuvoja kysyi sitten: ”Mitä pitäisit siitä, jos minä antaisin sinulle parin puhdasrotuisia Birmingham Roller -kyyhkysiä?” Neuvoja selitti, että parin naaras oli erikoinen; sillä oli vain yksi silmä, koska kissa oli vahingoittanut toista. Neuvojansa ohjeiden mukaisesti Tom piti niitä omassa kyyhkyslakassaan kymmenkunta päivää ja päästi ne sitten vapaaksi nähdäkseen, palaisivatko ne. Uros palasi takaisin, mutta naaras lensi pois – takaisin neuvojan kotiin. Kun Tom meni hakemaan sitä, neuvoja puhui hänen kanssaan eräästä koorumin pojasta, joka ei ollut aktiivinen. Tom vastasi: ”Tuon hänet koorumin kokoukseen tällä viikolla.” Hän vei kyyhkysen kotiinsa, mutta kun hän päästi kyyhkysparin taas vapaaksi, naaras lensi jälleen neuvojan kotiin. Tällä kertaa Tomin hakiessa kyyhkystä neuvoja puhui toisesta pojasta, joka ei ollut käynyt koorumin kokouksissa. Joka kerta kun kyyhkynen päästettiin vapaaksi, se palasi neuvojan kotiin, ja joka kerta kun Tom meni hakemaan sitä, seurasi keskustelu jostakusta toisesta pojasta.

Presidentti Monson muisteli: ”Olin jo aikuinen mies, ennen kuin täysin tajusin, että neuvojani Harold oli todellakin antanut minulle erikoisen kyyhkysen; se oli ainoa lintu hänen kyyhkyslakassaan, jonka hän tiesi palaavan takaisin joka kerta, kun se päästettiin vapaaksi. Tämä oli hänen neuvojansa innoitettu tapa suorittaa ihanteellinen henkilökohtainen pappeuspuhuttelu opettajien koorumin johtajalle joka toinen viikko. Noiden puhuttelujen ja tuon yksisilmäisen kyyhkysen ansiosta jokaisesta pojasta siinä opettajien koorumissa tuli aktiivinen.”

Kasvu mieheksi

Tomin vartuttua teini-iän puoleenväliin toinen maailmansota oli väistämätön osa tulevaisuutta hänen ikäiselleen nuorelle miehelle. Tom pääsi lukiosta ja aloitti opinnot Utahin yliopistossa. Kun hänen 18-vuotispäivänsä lähestyi, näytti varmalta, että hänet kutsuttaisiin asepalvelukseen, joten hän päätti värväytyä Yhdysvaltain laivastoon. Päätöksellä, jonka hän teki värväytyessään, oli syvällinen vaikutus hänen tulevaisuuteensa: hän valitsi laivaston reservin. Se merkitsi sitä, että sodan loputtua, kun sotajoukkoja vähennettiin, hänen aktiivipalveluaikansa päättyi. Näin hän pystyi palaamaan kotiinsa ja jatkamaan opiskeluaan – ja jatkamaan myös seurusteluaan Frances Beverly Johnsonin kanssa. (Hän myöntää, että siihen aikaan jälkimmäinen noista pyrkimyksistä oli paljon tärkeämpi kuin edellinen!)

Tom ja Frances olivat tavanneet Tomin ensimmäisenä opiskeluvuotena yliopistossa. Hänen suhteensa Francesin perheeseen lujittui jo ensimmäisellä kerralla, kun hänet esiteltiin perheelle. Kun Tom tuli kylään, Francesin isä näytti kuvan kahdesta myöhempien aikojen pyhien entisaikojen lähetyssaarnaajasta, joilla oli kummallakin silinteri päässään. Hän näytti toista kuvan miehistä ja kysyi, oliko Tom sukua sille Monsonille. Kyllä, Tom vastasi, siinä oli hänen isänsä setä Elias. Francesin isän silmät täyttyivät kyynelistä hänen selittäessään, että vanhin Elias Monson oli vaikuttanut siihen, että hänen perheensä oli kääntynyt evankeliumiin. Tom hymyili sisimmässään tietäen, että seurustelu alkoi erityisen suotuisasti.

Thomas Monson ja Frances Johnson vihittiin Suolajärven temppelissä lokakuun 7. päivänä vuonna 1948.

Sisar Monson ei ole koskaan nähnyt aikaa, jolloin hänen miehensä ei olisi palvellut ahkerasti kirkossa. ”Tom palveli seurakunnan kirjurina, sitten NMVK:n [nuorten miesten järjestön] johtajana kun menimme naimisiin, ja hän on sen jälkeen siirtynyt tehtävästä toiseen”, hän sanoo hymyillen. Hän on ollut huomattavissa kirkon johtotehtävissä jatkuvasti toukokuusta 1950 lähtien, jolloin hänet kutsuttiin seurakuntansa piispaksi 22 vuoden ikäisenä. ”Minusta ei ole milloinkaan ollut uhraus nähdä mieheni tekevän Herran työtä”, sisar Monson sanoo. ”Se on ollut siunaukseksi minulle, ja se on ollut siunaukseksi lapsillemme. Hän on aina tiennyt, että jos hän tekee työtä kirkon hyväksi, minä odotan hänen tekevän, mitä hänen pitää tehdä.”

Presidentti Monson on sanonut, että hänen vaimonsa tuki on ollut välttämätöntä hänen tehtävässään. ”En ole milloinkaan kuullut Francesin valittavan kirkon tehtävistäni”, hän sanoo. ”Olen ollut poissa monet päivät ja monet yöt, ja harvoin olen voinut istua hänen kanssaan yleisön joukossa. Mutta ei ole ketään hänen kaltaistaan – ehdottomasti ei ketään. Hän tukee minua joka tavalla, ja hänellä on levollinen ja syvällisen voimakas usko.”

Presidentti Monson sanoo, että hänen vaimonsa on luonut vahvan kodin heidän kolmelle lapselleen, Thomas Lee, Ann Frances ja Clark Spencer Monsonille. Nämä kolme lasta ja heidän puolisonsa ovat antaneet presidentti ja sisar Monsonille kahdeksan lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta.

Heidän poikansa Clark S. Monson sanoo, että vaikka hänen isänsä täytyi usein matkustaa kirkon tehtävissä ja hän oli poissa monet viikonloput, isällä ”oli aina aikaa lapsilleen, ja niin on tänäkin päivänä. Minusta ei tuntunut koskaan siltä, ettei isällä olisi aikaa minulle. Kun hän oli kotona, hän pelasi meidän kanssamme tai vei meidät jäätelölle. Kesällä hänellä oli enemmän vapaa-aikaa, ja vietimme sen ajan yhdessä perheen mökillä Provo Canyonissa. Poikana kävin usein kalassa isäni kanssa. En keksi parempaa tapaa viettää aikaa isän ja pojan kesken.”

Presidentti ja sisar Monsonin tytär Ann Monson Dibb sanoo aina ymmärtäneensä, että yksi parhaista tavoista palvella ja kunnioittaa isäänsä oli palvella ja kunnioittaa äitiään. Ann sanoo, että hänen isänsä on aina rakastanut ja tukenut lapsiaan ja nyttemmin lapsenlapsiaan. ”Poikani ovat aina mielellään auttaneet isoisää leikkaamaan nurmikon”, hän kertoo. ”He työskentelivät mielellään hänen rinnallaan.” Sitten hän lisää: ”Kaikki perheestämme istuvat mielellään nuotion ääressä perheen mökillä paahtaen vaahtokaramelleja ja kuunnellen isoisän kertomuksia.” Hän sanoo, että hänen isänsä on aina mielellään kertonut muille kaikesta oppimastaan.

Kaikki hänen oppimansa on seurausta ahkerasta työnteosta saaduista kokemuksista aivan varhaisista vuosista alkaen. Esimerkiksi kuka tahansa mies olisi voinut säikähtää piispan tehtävän saamista niin nuorella iällä. Kyseessä oli suuri seurakunta, jossa oli 1 080 jäsentä, ja 84 heistä oli piispan huomiota kaipaavia leskirouvia. Mutta piispa Monson ei tuhlannut aikaansa murehtiakseen taakkaansa; hän rukoili ja ryhtyi työhön. Hän palveli, hän rakasti, hän vahvisti; se oli hänen velvollisuutensa, mutta se oli myös hänen sydämensä sanelema suunta. Hän oli ”Herran asialla”( OL 64:29).

Monet kirkon jäsenet ovat kuulleet hänen kertovan, kuinka hän palveli noita leskiä. Harvat tuntevat tarinan kokonaisuudessaan. Jouluaikaan hän kävi jokaisen lesken luona ja vei tervetulleen ruokalahjan; monena vuotena se oli paistettavaksi valmistettu täytetty kana hänen omasta siipikarjastaan. Alussa siihen, että hän sai käytyä jokaisen luona, meni viikko hänen omasta lomastaan. Kauan senkin jälkeen kun hän ei enää ollut heidän piispansa, nuo lesket odottivat innolla hänen jokavuotista vierailuaan tietäen, että hän tulisi. Hän kävi edelleen heidän luonaan heidän vanhuusvuosinaan, ja on jokseenkin ihmeellistä, että hän on voinut pitää puheen jokaisen hautajaisissa – joka ainoan näistä 84 leskestä! Hän vierailee yhä säännöllisesti paikallisissa vanhainkodeissa ja hoitolaitoksissa tervehtimässä henkilöitä, joita hän tapasi, kun ”hänen” leskensä ja muita ystäviä asui siellä.

”Isäni elää kolmen Jaakobin kirjan kohdan mukaisesti”, sisar Dibb sanoo. ”Ensiksi, Jaak. 1:22: ’Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä.’ Toiseksi, Jaak. 1:25: ’– – tekee sen mukaisesti, ja kerran hän on saava kiitoksen siitä mitä tekee’. Ja kolmanneksi, Jaak. 1:27: ’Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.’” Hän sanoo presidentti Monsonin noudattavan Vapahtajan esimerkkiä sillä hänelle ominaisella tavalla, jolla hän tarjoutuu auttamaan toisia. ”Olipa heidän koettelemuksensa tai murheensa mikä tahansa, hän ojentaa auttavan kätensä. Hän kohottaa heitä, vahvistaa heitä ja tukee heitä, kun he turvaavat uskossa luottaen Vapahtajaansa Jeesukseen Kristukseen.

Uskollisuus ystäviä ja Herraa kohtaan

Hän huolehtii uskollisesti rakkaista ystävistään. Se korostuu siinä, minkä huomaavat helposti ne, jotka hänet parhaiten tuntevat: hänen vilpittömyydessään. Hänen ja hänen ystäviensä välille – ja melkein kaikista hänen tapaamistaan ihmisistä tulee hänen ystäviään – syntyy uskollisuuden side, joka ei koskaan katkea. Hänen kasvinkumppaninsa ovat yhä hyviä ystäviä. Kun hän saa esimerkiksi käyttöönsä aition Utah Jazz -koripallojoukkueen pelissä, hän saattaa kutsua seuraansa kunnallisia tai liike-elämän johtajia tai muita vaikutusvaltaisia tuttaviaan. Mutta yhtä hyvin hän saattaa kutsua joitakin paljon vähemmän tunnettuja entisaikojen ystäviään ja seurata koripallopeliä innokkaana heidän kanssaan. Nekin, jotka eivät tunne näitä tuttavia, voivat nauttia kuunnellessaan presidentti Monsonin muistelevan heidän kanssaan viettämiään menneitä aikoja, jolloin hänen äänensävynsäkin ilmaisee hänen uskollisuutensa heitä kohtaan.

Se tuo mieleen toisenlaisen uskollisuuden, joka on niin luonteenomainen Thomas S. Monsonille – uskollisuuden Hengen ääntä kohtaan. Kun hän oli nuori piispa, hän sai eräänä iltana tietää puhelimitse, että eräs hänen seurakuntansa iäkäs jäsen oli viety hoidettavaksi Salt Lake Cityn sotaveteraanien sairaalaan. Häneltä kysyttiin, voisiko hän tulla antamaan tälle miehelle siunauksen. Piispa Monson selitti olevansa juuri lähdössä vaarnan kokoukseen, mutta että hän kyllä käväisisi sairaalassa heti kokouksen päätyttyä. Siinä johtajien kokouksessa hän tunsi olonsa levottomaksi ja rauhattomaksi. Hän sai voimakkaan tunteen: lähde heti kokouksesta ja mene suoraan sairaalaan. Mutta olisi varmasti epäkohteliasta poistua juuri kun vaarnanjohtaja oli puhumassa, eikö totta? Hän odotti vaarnanjohtajan puheen loppuun ja lähti kulkemaan ovelle päin jo ennen loppurukousta. Sairaalassa hän juoksi pitkin käytävää. Miehen huoneen edessä näkyi olevan kovasti toimintaa, ja sairaanhoitaja pysäytti tulokkaan. ”Oletteko te piispa Monson”, hän kysyi. ”Olen”, kuului hätäinen vastaus. ”Olen pahoillani”, hoitaja sanoi. ”Potilas sanoi nimenne juuri ennen kuolemaansa.”

Kun nuori piispa käveli ulos sairaalasta sinä iltana, hän päätti vakaasti, ettei enää milloinkaan jättäisi toimimatta Herran kuiskauksen mukaan. Kukaan ihminen ei olisi voinut olla uskollisempi tuolle lupaukselle. Hänen elämänsä on todellakin ollut täynnä ihmeitä vastauksena hänen uskollisuudelleen Hengen kuiskauksia kohtaan.

Ehkä tuo kokemus sairaalassa oli hänen mielessään vuosia myöhemmin, kun hän oli kahdentoista apostolin koorumin jäsen ja kun hänen vierailustaan eräässä vaarnakonferenssissa tuli jotakin epätavallista. Hänelle oli alun perin annettu tehtäväksi käydä eräässä toisessa vaarnassa sinä viikonloppuna, mutta tehtäviin tuli muutos. Vanhin Monson ei tiennyt mitään erityistä paikasta, josta presidentti Ezra Taft Benson (1899–1994), silloinen kahdentoista apostolin koorumin presidentti, sanoi: ”Veli Monson, minusta tuntuu, että sinun on mentävä Shreveportin vaarnaan Louisianaan.”

Saavuttuaan Shreveportiin vanhin Monson kuuli 10-vuotiaasta Christal Methvinistä, joka sairasti parantumatonta syöpää. Tyttö halusi saada siunauksen eräältä tietyltä johtavalta auktoriteetilta – häneltä. Vanhin Monson tarkasteli kokousohjelmaa ja havaitsi, ettei sen mukaan ollut aikaa tehdä 130 kilometrin matkaa Christalin kotiin. Hän pyysi vaarnanjohtajalta, että Christalia muistettaisiin vaarnakonferenssin aikana pidettävissä julkisissa rukouksissa. Methvinin perhe ymmärsi matkaongelman, mutta rukoili kuitenkin, että heidän tyttärensä toive voisi toteutua. Vanhin Monson valmistautui puhumaan lauantai-illan johtajiston ohjekokouksessa, kun – hän muistelee: ”Kuulin äänen puhuvan hengelleni. Sanoma oli lyhyt ja sanat tutut: ’Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.’ (Mark. 10:14.)” Vaarnanjohtajan avulla vierailu Methvinien kotiin järjestettiin nopeasti seuraavaksi aamuksi. Se oli vaikuttava ja pyhä kokemus kaikille läsnä olleille. Vain neljä päivää toivomansa siunauksen jälkeen Christal palasi kotiin taivaallisen Isänsä luokse.

Usein tämäntyyppiset tapaukset saivat aikaan hengellisen heijastusvaikutuksen toisten elämässä. Puhuessaan yleiskonferenssissa lokakuussa 1975 vanhin Monson kertoi Christalin tarinan. Nähdessään suunnilleen Christalin ikäisen vaaleatukkaisen tytön tabernaakkelin parvella hän tunsi innoitusta osoittaa sanansa tälle. Kerrottuaan kertomuksen Christalin hartaasta toiveesta, jota taivaallinen Isä rakkaudella kunnioitti, vanhin Monson sanoi lopuksi: ”Sinulle, pieni ystäväni siellä ylhäällä parvella – ja uskoville kaikkialla – todistan, että Jeesus Nasaretilainen todella rakastaa pieniä lapsia, että Hän kuuntelee teidän rukouksianne ja vastaa niihin.”

Kun vanhin Monson palasi työhuoneeseensa tuon konferenssikokouksen jälkeen, hän huomasi parvella olleen pienen vaaleatukkaisen tytön odottavan häntä isoäitinsä kanssa. Tuo pieni tyttö oli yrittänyt päättää, menisikö hän kasteelle; joku hänelle läheinen oli neuvonut häntä odottamaan kunnes täyttäisi 18 vuotta. Hän oli pyytänyt isoäitiään viemään hänet konferenssiin uskoen, että Jeesus auttaisi häntä saamaan vastauksen. Hän otti vanhin Monsonia kädestä ja sanoi: ”Sinä autoit Häntä vastaamaan rukoukseeni. Kiitos.” Hänet kastettiin pian sen jälkeen.

Thomas Monsonilla on koko palvelutyönsä ajan ollut säännöllisiä, toistuvia, dramaattisia kokemuksia vastauksista Hengen kuiskauksiin – saapuminen antamaan toivottu siunaus juuri oikealla hetkellä, vastaus jonkun ääneen lausumattomaan tarpeeseen, avun järjestäminen johtajien ja jäsenten kautta hetkenä, jolloin joku tarvitsi sitä eniten. Presidentti Monsonilla on tapana huomauttaa, että nämä kokemukset ovat tapahtuneet Pyhän Hengen avulla eivätkä jonkin hänellä itsellään olevan erityisen lahjan tai kyvyn kautta. ”Suloisin tunne tässä maailmassa on tuntea Herran käsi harteillaan”, hän sanoo liikuttuneena. ”Poikana saamassani patriarkallisessa siunauksessa minulle luvattiin, että saisin erottamisen lahjan. Minun on myönnettävä, että sellainen julistus on toteutunut elämässäni runsain mitoin.” Nuo opetukset, joiden oppimisen hän aloitti nuorena miehenä, ovat vahvistuneet ja laajentuneet vuosien myötä.

Kutsu elinikäiseen palvelutyöhön

Olemme jo panneet merkille, kuinka nuorena Thomas kutsuttiin johtotehtäviin. 22-vuotiaana hänet kutsuttiin 6. ja 7. seurakunnan piispaksi Salt Lake Cityn Temple View -vaarnassa. 27-vuotiaana hänet kutsuttiin neuvonantajaksi tuon vaarnan johtokuntaan. Hän palveli siinä tehtävässä, kun hänet kutsuttiin 31-vuotiaana Kanadan lähetyskentän johtajaksi. Kun hän palasi takaisin lähetyskentän johtajan tehtävästä, hänet kutsuttiin palvelemaan korkeassa neuvostossa ja kirkon ylimmissä komiteoissa. Vain vähän yli vuotta myöhemmin, kun hän oli 36-vuotias, hän sai kutsun pyhään apostolinvirkaan.

Kun Thomas S. Monson kutsuttiin vuonna 1963 täyttämään vapautunut paikka kahdentoista apostolin koorumissa, hänen taustastaan tietämättömät jäsenet saattoivat ajatella, että hän ilmestyi kuin tyhjästä. Hän oli nuorin siihen virkaan kutsuttu mies vuoden 1910 jälkeen, jolloin Joseph Fielding Smith oli kutsuttu 33-vuotiaana. Mutta vanhin Monsonin tuntevat tiesivät, että häntä oli valmistettu siihen virkaan.

Hänen kanssakäymisensä kirkon johtajien kanssa alkoi varhain hänen elämässään. Presidentti Harold B. Lee (1899– 1973) oli aikoinaan hänen vaarnansa johtaja, ja vuonna 1950 Tom Monson kääntyi ystävänsä, silloin kahdentoista apostolin koorumissa palvelleen vanhin Leen puoleen saadakseen apua äärimmäisen tärkeään päätökseen. Toisen maailmansodan jälkeen Tomin palvellessa kirjurialiupseerina laivaston aktiivireservissä hänelle tarjottiin aliluutnantin – upseerin virkaa. Pitäisikö hänen ottaa se vastaan – mikä tarkoittaisi sitä, että jos hänen yksikkönsä aktivoitaisiin, hänet voitaisiin lähettää kauaksi kotoa? Kun vanhin Lee neuvoi häntä kieltäytymään virasta ja eroamaan laivastosta, Tom kamppaili päätöksen kanssa, koska upseerin virka merkitsi juuri sellaista ylennystä, jota hän oli innokkaasti tavoitellut. Hän kuitenkin noudatti neuvoa. Kun Tom pian sen jälkeen kutsuttiin piispaksi, hänet tehtävään erottanut vanhin Lee tähdensi, että jos Tom olisi sitoutunut laivastopalvelukseen, häntä tuskin olisi kutsuttu piispaksi, ja oletamme, että tuskin myöskään sitä seuranneisiin merkittäviin virkoihin.

Thomas Monsonin vanhin poika Tom sai keskimmäisen nimensä juuri vanhin Leen mukaan. Monsonien toinen poika Clark nimettiin erään toisen perheystävän mukaan: presidentti J. Reuben Clarkin (1871–1961), joka oli neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa. Työssään painajana Tom Monson työskenteli tämän kirkon johtohenkilön – presidentti Clarkin – kanssa monien tämän kirjoittamien kirjojen parissa; mukaan lukien merkittävä teos Our Lord of the Gospels [Evankeliumien Herramme]. Nämä kaksi miestä olivat toisilleen kuin isä ja poika.

Työssään Tom Monson oppi tuntemaan myös kahdentoista apostolin koorumissa palvelleen vanhin LeGrand Richardsin (1886– 1983) ja ihailemaan häntä. Johtaessaan lähetyskenttää Torontossa presidentti Monson tutustui kanadalaiseen liike-elämän ja hallinnon johtajaan Nathan Eldon Tanneriin (1898– 1982). Paikka, jonka Thomas Monson täytti kahdentoista apostolin koorumissa vuonna 1963, oli itse asiassa vapautunut siksi, että siinä koorumissa palvellut presidentti Tanner kutsuttiin ensimmäiseen presidenttikuntaan presidentti David O. McKayn (1873–1970) neuvonantajaksi.

Kun veli Monson palasi Salt Lake Cityyn tehtävästään lähetysjohtajana, hänet kutsuttiin kirkon pappeuden lähetystyökomiteaan, jota johti silloinen vanhin Spencer W. Kimball (1895–1985) kahdentoista apostolin koorumista. Thomas Monson palveli pappeuden sukututkimuskomiteassa vanhin Tannerin alaisena. Myöhemmin hän palveli aikuiskorrelaatiokomiteassa ja pappeuden kotiopetuskomiteassa vanhin Marion G. Romneyn (1897–1988) alaisena, joka oli silloin kahdentoista apostolin koorumin jäsen ja myöhemmin neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa. Veli Monson oli niin sitoutunut työhön kirkon komiteoissa, että päivänä, jolloin hänet kutsuttiin palvelemaan kahdentoista apostolin koorumissa, hän oli arvellut, että hänet oli kutsuttu presidentti McKayn työhuoneeseen keskustelemaan jostakin komiteatehtävästään.

Oppija ja opettaja

Vanhin Monson joutui jo varhain tekemisiin kirkon johtajien kanssa ja oli innokas ja nopea oppimaan. Veljet hänen koorumissaan tulivat pian tuntemaan hänen taitonsa ja kykynsä palvella. Presidentti Kimball sanoi häntä ”todelliseksi ’tee se’ -mieheksi”, sellaiseksi, joka ”toimii heti ja päättäväisesti”. Vanhin Bruce R. McConkie (1915–1985) kahdentoista apostolin koorumista kutsui häntä kerran ”neroksi kirkon hallinnossa”. Puhuessaan vanhin Monsonin suuresta uskollisuudesta toisia kohtaan silloinen vanhin James E. Faust (1920–2007), joka myöhemmin palveli hänen kanssaan ensimmäisessä presidenttikunnassa, sanoi: ”Hän mielensä muistaa kaiken, samoin hänen sydämensä – etenkin ihmiset.” Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista sanoi Thomas Monsonista, että hänen hallinnolliset ja päätöksentekokykynsä ovat ”jotakin myötäsyntyistä ja luontaista. Hän ei tarvitse kahtakymmentä vuotta jonkin asian parissa ymmärtääkseen sen tärkeyden ja muistaakseen sen merkityksen. Hän on jo ahminut useimpien asioiden sisällön samalla kun kaikki muut vielä yrittävät avata käärepaperia.” Presidentti Boyd K. Packer, joka istui presidentti Monsonin vieressä kaikkina heidän yhteisinä vuosinaan kahdentoista apostolin koorumissa, on sanonut: ”Jos tarvitsisin jonkun luotsaamaan jonkin herkän asian kirkon neuvostojen läpi, valitsisin tehtävään Thomas S. Monsonin.”

Palvellessaan kahdentoista apostolin koorumissa presidentti Monson johti aikuiskorrelaatiokomiteaa, lähetystyön toimeenpanevaa komiteaa ja kirkon toimeenpanevaa huoltokomiteaa. Hän on tunnettu osallistumisestaan huoltotyöhön; hän on ollut liikkeellepanevana voimana, kun kirkko on pyrkinyt vastaamaan yhteiskunnan tarpeisiin sekä Suolajärven laaksossa että maailmanlaajuisesti. Hänen osallistumisensa ei ole vain teoreettista. Hänen tiedetään antaneen kirjaimellisesti vaatteita päältään tarvitseville jäsenille, joilla ei ollut mahdollisuutta ostaa uusia vaatteita. Hän palvelee usein piilossa julkisuudelta. ”Niin paljon on tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa”, hänen tyttärensä Ann sanoo. Usein ihmiset kertovat noista kokemuksistaan hänen pojilleen tai tyttärelleen. ”Me lapsetkaan emme tiedä kaikkea, mitä hän on tehnyt”, hänen tyttärensä sanoo.

Kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä vanhin Monson johti myös johtajakomiteaa, joka oli vastuussa siitä, että johtavat auktoriteetit saavat kirkon ohjelmia koskevaa koulutusta, niin että he voivat vuorostaan siirtää oppimaansa eteenpäin vaarnakonferensseissa. Aivan samalla tavalla kuin vanhin Monson oli niiden suurten johtajien innokas ja lahjakas oppilas, jotka edelsivät häntä Herran Jeesuksen Kristuksen erityisten todistajien viroissa, samoin hän on ollut avulias ja kykenevä opettaja niille meistä, jotka olemme seuranneet häntä. Yhtenä kahdentoista apostolin koorumin uusimmista jäsenistä minä (yhdessä kaikkien näiden veljien kanssa) olen saanut syvällisesti kokea presidentti Monsonin vaikutuksen. Hänen intonsa, hänen yksityiskohtiin menevä huomiokykynsä, hänen elinikäisestä kokemuksesta ammentamansa henkilökohtaiset opetukset – näillä ja hyvin monilla muilla tekijöillä on ollut suuri vaikutus, etenkin kun ne kattavat niin monen vuoden ajan ja tulevat henkilöltä, joka on kutsuttu apostoliksi niin nuorena. Olemme tunteneet hänen uskollisuutensa meitä kohtaan sellaisissa asioissa, aivan samoin kuin nuo ensimmäiset ystävät Salt Lake Cityn länsipuolella tunsivat.

Presidentti Monson on osallistunut kirkon nuorten palvelemiseen ja vahvistamiseen vähän yli kaksikymmenvuotiaasta alkaen. Hänen huolenpitonsa nuorten hengellisestä hyvinvoinnista on ollut ilmeistä hänen henkilökohtaisessa toiminnassaan. Hän on esimerkiksi palvellut Amerikan partiopoikajärjestön valtakunnallisessa toimeenpanevassa neuvostossa vuodesta 1969 alkaen, ja hän on saanut palvelustaan partiojärjestön korkeimmat kansalliset ja kansainväliset ansiomerkit.

Hänen palvelunsa kirkon tehtävissä on tehnyt hänet tutuksi valtiovallan, liike-elämän ja yhteiskunnallisten asioiden johtajille kautta maailman. Heidän kunnioituksensa häntä kohtaan on tehnyt hänestä kirkon vaikutusvaltaisen äänitorven. Yksi hänen erityisistä saavutuksistaan oli luvan hankkiminen temppelin rakentamiseksi entiseen Saksan demokraattiseen tasavaltaan, kun se oli vielä rautaesiripun takana. Hän menestyi samoin saadessaan maan hallituksen myöntämään myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajille luvan kulkea vapaasti maan rajojen yli ennen Berliinin muurin kaatumista.

Presidentti Monsonin palvelutyö on tunnettu tosiasia – ja se ilahduttaa uskollisia myöhempien aikojen pyhiä, olivatpa he nuoria tai vanhoja. Hänen puheidensa ja kirjoitustensa kohottavat kertomukset kestävät aikaa, koska ne ovat kuin nykyaikaisia vertauksia. Monet noista kertomuksista on koottu vuonna 1994 julkaistuun kirjaan ”Inspiring Experiences That Build Faith: From the Life and Ministry of Thomas S. Monson” [Uskoa lisääviä innoittavia kokemuksia: Thomas S. Monsonin elämästä ja palvelutyöstä]. Sisällysluetteloa seuraavalla sivulla on tämä otsikko: ”Toisten palveleminen.” Tämän otsikon alla on tuttu pyhien kirjoitusten kohta, Moosia 2:17: ”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa.” Se on sopiva pyhien kirjoitusten neuvo liitettäväksi Thomas S. Monsonin elämän yhteyteen, sillä hän on omaksunut sen syvälle sydämeensä. Hän elää sen mukaan.

Elinikäinen sitoumus

Monina palveluvuosinaan presidentti Monson on pitänyt sitoumuksen, jonka hän teki lokakuun 4. päivänä 1963, jolloin hänet hyväksyttiin kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi. Puhuessaan tabernaakkelissa ensimmäistä kertaa johtavana auktoriteettina hän sanoi:

”Presidentti McKay, vilpitön rukoukseni tänä päivänä on, että voisin aina olla kuuliainen sinulle ja näille veljilleni. Sitoudun antamaan tähän työhön elämäni, kaiken mitä minulla on. Pyrin parhaan kykyni mukaan olemaan sitä mitä haluatte minun olevan. Olen kiitollinen seuraavista Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sanoista:

’Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen.’ (Ilm. 3:20.)

Rukoilen vilpittömästi, veljeni ja sisareni, että elämäni voisi olla tämän Vapahtajamme lupauksen arvoinen.”

Johtaessaan nyt kirkkoa presidentti Monson voisi ehkä sanoa meille kaikille sen, mitä hän sanoi sisarille yleisessä Apuyhdistyksen kokouksessa syyskuussa vuonna 2007:

”Älkää rukoilko sellaisia tehtäviä, jotka vastaavat kykyjänne, vaan rukoilkaa sellaisia kykyjä, jotka vastaavat tehtäviänne. Silloin tehtävienne suorittaminen ei ole mikään ihme, vaan ihme olette te.” Niille, jotka saattaisivat vedota puutteelliseen pätevyyteensä tai riittämättömyyteensä, hän voisi lisätä sen, mitä hän opetti yleiskonferenssissa huhtikuussa vuonna 1996: ”Muistakaa, että tämä työ ei ole pelkästään teidän työtänne eikä minun. Tämä on Herran työtä, ja kun me olemme Herran asialla, meillä on oikeus Herran apuun. Muistakaa, että kenet Herra kutsuu, Hän myös valmistaa.” Kaikille, jotka tuntevat presidentti Thomas S. Monsonin, on ilmiselvää, että Herra on valmistanut hänet nykyiseen tehtäväänsä.

Vuonna 1985, jolloin hänet kutsuttiin ensimmäiseen presidenttikuntaan, hän antoi perheenjäsenille henkilökohtaiset muistelmansa. Hän kirjoitti siihen: ”Kun tarkastelen mennyttä elämääni, tunnustan mielihyvin rakastavan taivaallisen Isän ohjaavan vaikutuksen. Todistan, että Hänen valpas huolenpitonsa ja luvatut siunauksensa ovat olleet minulle tervetulleita lahjoja. Hänen sanansa ovat olleet elävinä elämässäni: ’Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.’ (OL 84:88.)”

Ilmaistuaan kiitollisuutensa rakkaasta Francesistaan ja heidän lapsistaan ja lastenlapsistaan hän päätti sanoihin: ”Toivon, että voin aina olla ’Herran asialla’”.

Tuosta hurskaasta toiveesta, joka esitettiin 23 vuotta sitten, on nyt tullut totta. Thomas Spencer Monson tulee Jumalan kutsusta käyttämään loppuelämänsä ”kulkien ympäri maata tehden hyvää”, kuten Vapahtaja, jota hän niin paljon rakastaa, teki ennen häntä. Hän tulee kulkemaan Herran jalanjäljissä, ja hän tekee sen lempitaulunsa innoittamana, joka johdattaa häntä joka päivä tässä pyhässä tehtävässä.