Kyyti kirkkoon
Kun olin seitsemänvuotias, äitini ja isäni ystävystyivät erääseen seurakuntamme vähemmän aktiiviseen perheeseen, johon kuului yksinhuoltajaäiti ja hänen kaksi poikaansa. Isoveljeni John ja minä olimme samanikäisiä kuin perheen kaksi poikaa Robin ja Shannon, joten tuntui sopivalta, että tarjouduimme olemaan heidän ystäviään.
Perheellä ei ollut autoa, joten isäni tarjoutui hakemaan heidät kotoa läheisestä kaupungista ja antamaan heille kyydin kirkkoon ja takaisin. Muistan ne kerrat, kun isä kutsui veljeni ja minut mukaansa heitä hakemaan. Olin silloin vastahakoinen, mutta mutinoistani huolimatta isä jatkoi kyytien antamista perheelle, kunnes he kävivät kirkossa aktiivisesti ja heillä oli oma auto. Pian Robin ja Shannon kastettiin ja konfirmoitiin, ja heidän äitinsä alkoi osallistua Apuyhdistykseen. En siihen aikaan käsittänyt, mitä myönteisiä jälkivaikutuksia tästä palvelemisesta seuraisi.
Muutamia kuukausia ennen kuin menin kahdeksannelle luokalle, isäni kuoli. Syvää suruani pahensi se, että tunsin epävarmuutta omasta fyysisestä olemuksestani ja ystävien puutteesta. Aloin antaa periksi epätoivon tunteille, ja vietin ruokatuntini kävellen kotiini ja takaisin, koska en pystynyt kestämään yksin istumista.
Sinä samana vuonna perhe, jonka ystäviä olimme olleet, muutti koulupiirimme alueelle, ja Shannon alkoi käydä samaa koulua kuin minä. Meistä tuli heti ystävykset. Tunsin itseni hyväksytyksi, enkä ollut enää niin surullinen. Tieto siitä, että joku nautti saadessaan olla ystäväni, tuki itseluottamustani ja itsetuntoani. Minun ei tarvinnut enää viettää ruokatuntiani yksin.
Lukion aikana ystävyytemme syveni. Kun isoveljemme lähtivät opiskelemaan ja lähetystyöhön, Shannon ja minä korvasimme toisillemme veljien paikan. Saimme kotkapartiolaisen merkin samassa tilaisuudessa, menimme opiskelemaan samaan yliopistoon, lähdimme lähetystyöhön samana kesänä, ja jälkeenpäin meistä tuli huonetoverit. Solmimme kumpikin avioliiton Suolajärven temppelissä viehättävän naisen kanssa, ja esikoisemme syntyivät kolmen kuukauden välein toisistaan.
Eräänä iltana vähän ennen Shannonin häitä aloimme puhua lapsuudestamme. Kerroin hänelle, kuinka hän oli auttanut minua voittamaan epävarmuuteni ja selviytymään isäni kuolemasta. Lisäsin, että juuri hänen ystävyytensä oli auttanut minua kääntämään elämäni suunnan. Silloin Shannon kertoi minulle, että ellei isäni olisi kuljettanut hänen perhettään kirkkoon, niin hän ei olisi käynyt kirkossa, palvellut lähetystyössä eikä häntä sinetöitäisi temppelissä.
Sen keskustelun aikana Henki kosketti minua voimallisesti ymmärtäessäni ne siunaukset, joita yksinkertainen kyyti kirkkoon sai aikaan elämässämme. Kun ajattelin Shannonin ystävyyttä, käsitin, ettei isäni ollut auttanut pelastamaan vain Shannonin perhettä. Hän oli myös valmistanut ystävää, joka auttoi pelastamaan hänen oman poikansa.