Antakaamme henkemme hallita ruumistamme
Yksi tärkeimpiä asioita, mitä voimme tässä elämässä oppia, on se, kuinka tähdentää iankaikkista hengellistä luontoamme ja hallita haitallisia halujamme.
Rakkaat veljeni ja sisareni, kun viime vuonna lokakuun yleiskonferenssi lähestyi, valmistelin konferenssipuheeni juhlistamaan presidentti Joseph F. Smithille 3. lokakuuta 1918 annetun henkimaailmaa koskevan näyn 100. vuosipäivää.
Muutama päivä sen jälkeen kun olin antanut puheeni käännettäväksi, rakkaan iankaikkisen kumppanini Barbaran kuolevaisuuden koetusaika päättyi ja hän siirtyi henkimaailmaan.
Kun päivät ovat muuttuneet viikoiksi, sitten kuukausiksi, ja kun nyt on kulunut vuosi Barbaran poismenosta, huomaan arvostavani täydellisemmin tätä pyhien kirjoitusten kohtaa: ”Eläkää keskenänne rakkaudessa, niin että itkette kuolevien menetystä.”1 Barbaraa ja minua siunattiin, kun saimme elää keskenämme rakkaudessa 67 vuoden ajan. Mutta olen oppinut hyvin todellisella tavalla, mitä tarkoittaa se, että itkee niiden kuolevien menetystä, joita rakastamme. Voi, miten rakastan ja kaipaankaan häntä!
Luullakseni useimmat meistä eivät täysin arvosta sitä, mitä muut tekevät meidän hyväksemme, ennen kuin he ovat poissa. Tiesin, että Barbaralla oli aina kiireitä, mutta en täysin ymmärtänyt sitä, miten perhe, kirkko ja yhteiskunta jatkuvasti vaativat hänen aikaansa. Päivittäiset omistautuneet pyrkimykset, jotka pitivät perheemme toimintakykyisenä, toistuivat vuosien varrella tuhansia kertoja. Ja kaiken sen keskellä yksikään perheessämme ei koskaan kuullut Barbaran korottavan ääntään tai sanovan epäystävällistä sanaa.
Muistojen tulvat ovat vyöryneet mieleeni tänä menneenä vuonna. Olen miettinyt sitä fyysisesti vaativaa valintaa, jonka hän teki ollakseen äiti seitsemälle lapselle. Kotiäitinä oleminen oli ainoa ura, jonka hän koskaan halusi, ja siinä hän oli joka suhteessa täydellinen ammattilainen.
Olen usein ihmetellyt, kuinka hän piti lukua lapsistamme ja minusta. Pelkästään aterioiden valmistaminen oli todella valtava tehtävä, puhumattakaan muista toimista kuten perheemme viikoittaisten pyykkivuorien peseminen sekä sopivan kokoisten kenkien ja vaatteiden järjestäminen lapsille. Me kaikki käännyimme hänen puoleensa lukuisissa muissa asioissa, jotka olivat meille tärkeitä. Ja koska ne olivat tärkeitä meille, ne olivat tärkeitä myös hänelle. Hän oli sanalla sanoen suurenmoinen – vaimona, äitinä, ystävänä, lähimmäisenä ja Jumalan tyttärenä.
Nyt kun hän on siirtynyt eteenpäin, olen onnellinen siitä, että hänen elämänsä muutamina viimeisinä kuukausina tultuani toimistolta kotiin päätin aina istua hänen vieressään ja pidellä häntä kädestä, kun katsoimme muutamien hänen suosikkimusikaaliensa loppuhetkiä – yhä uudelleen ja uudelleen, koska Alzheimerin taudin vuoksi hän ei muistanut nähneensä ne juuri edellisenä iltapäivänä. Muistot niistä erityisistä käsi kädessä vietetyistä hetkistä ovat nyt minulle hyvin, hyvin kallisarvoisia.
Veljet ja sisaret, älkää jättäkö käyttämättä tilaisuutta katsoa perheenne jäseniä silmiin rakkautta osoittaen. Lapset ja vanhemmat, kääntykää toistenne puoleen ja ilmaiskaa rakkautenne ja kiitollisuutenne. Minun laillani jotkut teistä saattavat jonakin päivänä herätessään huomata, että tämän tärkeän yhteydenpidon aika on mennyt. Eläkää jokainen päivä yhdessä sydän täynnä kiitollisuutta, hyviä muistoja, palvelemista ja suurta rakkautta.
Tämän menneen vuoden aikana olen pohtinut taivaallisen Isämme suunnitelmaa tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Opettaessaan poikaansa Koriantonia Alma käytti siitä nimitystä ”suuri onnensuunnitelma”2.
Kun nyt ajattelen tätä suunnitelmaa, mieleeni tulee jatkuvasti sana ”jälleennäkeminen”. Se on rakastavan taivaallisen Isämme laatima suunnitelma, jonka keskiössä ovat suurenmoiset ja loistavat mahdollisuudet perheiden jälleennäkemisestä – aviomiehen ja vaimon, vanhempien ja lasten, sukupolvien toisensa jälkeen yhdistämisestä iankaikkisesti Jumalan perheeseen.
Tämä ajatus tuo minulle lohtua ja varmuuden siitä, että tulen olemaan jälleen yhdessä Barbaran kanssa. Vaikka elämänsä loppupuolella hän kärsi fyysisesti, niin hänen henkensä oli vahva, jalo ja puhdas. Hän oli valmistautunut kaikessa niin, että kun se päivä koittaa, hän voi seisoa ”Jumalan mieluisan tuomioistuimen edessä”3 täynnä luottamusta ja tyyntä varmuutta. Mutta minä, joka täytän parin päivän päästä 91 vuotta, mietin yhä: ”Olenko valmis? Teenkö kaikkea sitä, mitä minun pitää tehdä, voidakseni jälleen kerran pitää häntä kädestä?”
Elämän yksinkertaisin, perustavinta laatua oleva selviö on tämä: me kaikki kuolemme. Kuolimmepa me vanhoina tai nuorina, yhtäkkiä tai pitkällisen kärsimisen jälkeen, varakkaina tai vähävaraisina, rakastettuina tai yksinäisinä, niin yksikään meistä ei välty kuolemalta.
Muutama vuosi sitten presidentti Gordon B. Hinckley sanoi tästä aiheesta jotakin erityisen merkityksellistä: ”Miten suloinen onkaan varmuus, miten lohdullinen onkaan rauha, jotka tulevat tiedosta, että jos solmimme avioliiton oikealla tavalla ja elämme oikein, meidän suhteemme jatkuu kuoleman ja ajan kulumisen väistämättömyydestä huolimatta.”4
Olen epäilemättä solminut avioliiton oikealla tavalla. Siitä ei voi olla epäilystäkään. Mutta presidentti Hinckleyn mukaan se ei riitä. Minun on myös elettävä oikein.5
Nykyään ”oikein eläminen” voi olla aika hämmentävä käsite, etenkin jos viettää paljon aikaa sosiaalisessa mediassa, missä kuka tahansa voi julistaa todenperäisiä totuuksia tai vääriä käsityksiä Jumalasta ja Hänen suunnitelmastaan lapsiaan varten. Onneksi kirkon jäsenillä on iankaikkisesti todet evankeliumin periaatteet osataksemme elää niin, että voimme olla paremmin valmistautuneita, kun meidän täytyy kuolla.
Vain muutama kuukausi ennen syntymääni apostoli-isoisäni, vanhin Melvin J. Ballard, piti puheen, joka joidenkin mielestä ilmaisi ytimekkäästi sen, mitä oikein eläminen tarkoittaa. Hänen puheensa ”Taistelu sielusta” keskittyi fyysisen ruumiimme ja iankaikkisen henkemme väliseen jatkuvaan taisteluun.
Hän sanoi: ”Suurin taistelu, mitä kenelläkään miehellä tai naisella ikinä on – –, on se taistelu, jonka he käyvät itsensä kanssa”, ja hän selitti, että Saatana, ”sielumme vihollinen”, hyökkää meitä vastaan käyttäen ”himoja, haluja ja lihan pyrkimyksiä”.6 Niinpä ensisijainen taistelu käydään jumalallisen, hengellisen luontomme ja lihallisen, luonnollisen ihmisen välillä. Veljet ja sisaret, muistakaa, että me voimme saada hengellistä apua Pyhän Hengen vaikutuksesta, Hänen, joka voi ”opettaa teille kaiken”7. Voimme saada apua myös pappeuden voiman ja siunausten kautta.
Nyt kysyn: kuinka taistelu teidän kunkin kohdalla sujuu?
Presidentti David O. McKay sanoi: ”Ihmisen maanpäällinen olemassaolo on vain koe siitä, keskittääkö hän pyrkimyksensä, mielensä ja sielunsa sellaisiin asioihin, jotka edistävät hänen fyysisen luontonsa mukavuutta ja tyydyttämistä, vai tekeekö hän elämänsä tarkoitukseksi ja päämääräksi hengellisten ominaisuuksien saavuttamisen.”8
Tämä meidän lihallisen luontomme ja hengellisen luontomme välinen taistelu ei ole mikään uusi asia. Viimeisessä puheessaan kansalleen kuningas Benjamin opetti: ”Luonnollinen ihminen on Jumalan vihollinen ja on ollut Aadamin lankeemuksesta asti ja on oleva aina ja ikuisesti, ellei hän taivu Pyhän Hengen kutsuun ja riisu päältään luonnollista ihmistä ja tule pyhäksi Kristuksen, Herran sovituksen kautta.”9
Apostoli Paavali opetti: ”Lihan mukaan elävillä on lihan mukaiset pyrkimykset, Hengen mukaan elävillä Hengen mukaiset.
Lihan pyrkimykset tuottavat kuoleman, Hengen pyrkimykset elämän ja rauhan.”10
Minusta näyttää selvältä, että yksi tärkeimpiä asioita, mitä voimme tässä elämässä oppia, on se, kuinka tähdentää iankaikkista hengellistä luontoamme ja hallita haitallisia halujamme. Sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa. Onhan meidän henkemme, joka on ollut olemassa paljon kauemmin kuin fyysinen ruumiimme, jo toiminut menestyksekkäästi valitessaan kuolevaisuutta edeltävässä maailmassa pahuuden sijaan vanhurskauden. Ennen kuin tämä maapallo muovattiin, me elimme henkimaailmassa taivaallisten vanhempien poikina ja tyttärinä. He rakastivat meitä ja rakastavat meitä yhä edelleen.
Ja kyllä, meidän oli tehtävä elämää mullistavia päätöksiä ja valintoja siinä kuolevaisuutta edeltävässä maailmassa. Jokainen ihminen, joka on koskaan elänyt tai tulee koskaan elämään tämän maan päällä, on tehnyt tärkeän valinnan hyväksyä taivaallisen Isän suunnitelma meidän pelastukseksemme. Niinpä me kaikki olemme tulleet maan päälle niin, että meillä on aikaisempaa näyttöä menestyksellisestä hengellisestä luonnosta ja iankaikkisesta päämäärästä.
Ajatelkaapa tätä hetken. Tämä on se, mitä te ja minä todella olemme ja mitä te olette aina olleet: Jumalan poikia ja tyttäriä, joilla on hengelliset juuret iankaikkisuudessa ja joiden tulevaisuus on täynnä äärettömiä mahdollisuuksia. Te olette – ensiksi, ennen kaikkea ja aina – hengellisiä olentoja. Kun siis teemme valinnan asettaa lihallinen luontomme hengellisen luontomme edelle, me valitsemme jotakin, mikä on vastoin todellista, aitoa, totuudenmukaista, hengellistä itseämme.
Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö liha ja maalliset mielihalut hankaloittaisi päätöksentekoa. Kun kuolevaisuutta edeltävän henkimaailman ja tämän kuolevaisen maailman väliin on vedetty unohduksen verho, niin me saatamme unohtaa suhteemme Jumalaan ja hengellisen luontomme, ja lihallinen luontomme voi asettaa etusijalle sen, mitä haluamme juuri nyt. Yksi tärkeimpiä syitä siihen, miksi tämä maanpäällinen kokemus on osa taivaallisen Isän suunnitelmaa, on se, että opimme valitsemaan Hengen mukaiset pyrkimykset lihan mukaisten pyrkimysten sijaan. Tästä syystä tämä suunnitelma myös rakentuu Herran ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen sovituksen lujalle, varmalle perustalle, niin että meidän syntimme – mukaan lukien virheet, joita teemme, kun annamme periksi lihalle – voidaan voittaa jatkuvan parannuksen avulla ja voimme elää keskittyneinä siihen, mikä on hengellistä. Nyt on aika hallita ruumiimme haluja ja mukautua Kristuksen hengelliseen oppiin. Siksi emme saa lykätä parannuksemme päivää.11
Sen vuoksi parannuksesta tulee korvaamaton ase taistelussa itsemme kanssa. Juuri viime yleiskonferenssissa presidentti Russell M. Nelson viittasi tähän taisteluun ja muistutti meitä: ”Kun päätämme tehdä parannuksen, me päätämme muuttua! Annamme Vapahtajan muovata meistä parhaan version itsestämme. Teemme valinnan kasvaa hengellisesti ja saada iloa – iloa lunastuksesta Hänessä. Kun teemme valinnan tehdä parannuksen, me teemme valinnan tulla enemmän Jeesuksen Kristuksen kaltaisiksi!”12
Joka ilta, kun käyn läpi päivääni rukouksessa taivaallisen Isäni kanssa, pyydän anteeksiantoa, jos olen tehnyt jotakin väärää, ja lupaan yrittää olla parempi huomenna. Uskon, että tämä säännöllinen päivittäinen parannuksen tekeminen auttaa henkeäni muistuttamaan ruumiilleni, kuka minua hallitsee.
Toinen apukeino on viikoittainen mahdollisuus, joka meillä kaikilla on virkistää itseämme hengellisesti nauttimalla sakramentti Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sovituksen ja Hänen meitä kohtaan tuntemansa täydellisen rakkauden muistoksi.
Veljet ja sisaret, kannustan teitä hidastamaan vähän vauhtia ja ajattelemaan, missä vaiheessa olette tällä hetkellä lihallisen luontonne alistamista ja jumalallisen, hengellisen luontonne voimaannuttamista, niin että kun aika koittaa, voitte siirtyä henkimaailmaan ja kokea iloisen jälleennäkemisen rakkaidenne kanssa. Tästä todistan ja tätä rukoilen nöyrästi. Herran Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.