Vapahtajan todellisia opetuslapsia
Voimme tuntea kestävää iloa, kun Vapahtajastamme ja Hänen evankeliumistaan tulee se perusta, jonka pohjalle rakennamme elämämme.
Vanhan testamentin Haggain kirjassa on hieman piilossa kuvaus ihmisryhmästä, joille vanhin Hollandin neuvoista olisi ollut hyötyä. He toimivat väärin, kun eivät asettaneet Kristusta elämänsä ja palvelemisensa keskipisteeksi. Haggai maalaa sanoillaan muutamia ajatuksia herättäviä kuvia, kun hän nuhtelee näitä ihmisiä siitä, että nämä pysyvät mukavissa taloissaan sen sijaan että rakentaisivat Herran temppeliä:
”Onko teidän itsenne aika asua ylellisissä taloissa, kun minun huoneeni on raunioina?
Näin sanoo nyt Herra Sebaot: – Katsokaa, miten teidän on käynyt:
Te kylvätte paljon mutta leikkaatte vähän. Te syötte, mutta jäätte nälkäisiksi, te juotte, mutta janonne ei sammu. Te puette vaatteet yllenne, mutta teidän ei tule lämmin. Ja palkkalaisen ansio hupenee,
kuin hänellä olisi reikä kukkarossa. Näin sanoo Herra Sebaot: – Katsokaa, miten teidän on käynyt!”1
Eivätkö nämä olekin hienoja kuvauksia siitä, miten hyödytöntä on asettaa iankaikkisesti merkityksettömiä asioita Jumalan käskyjen edelle?
Äskettäisessä sakramenttikokouksessa, johon osallistuin, eräs kotiin palannut lähetyssaarnaaja lainasi erästä isää, joka tiivisti tämän ajatuksen täydellisesti sanoessaan lapsilleen: ”Täällä tarvitaan vähemmän wifiä ja enemmän Nefiä!”
Kun asuin Länsi-Afrikassa viisi vuotta, näin runsaasti esimerkkejä ihmisistä, jotka asettivat evankeliumin etusijalle luontevasti ja häpeilemättä. Yksi sellainen esimerkki on eräs rengashuoltoliike Ghanassa. Omistaja on antanut yritykselle nimeksi ”Thy Will Alignment” [Tasapainotus taivaan tahtoon].
Voimme tuntea kestävää iloa2, kun Vapahtajastamme ja Hänen evankeliumistaan tulee se perusta, jonka pohjalle rakennamme elämämme. Hyvin helposti käy kuitenkin niin, että perustaksi tuleekin se, mikä on maailmasta, ja evankeliumi jää valinnaiseksi lisäosaksi eli pelkästään kahden tunnin läsnäoloksi kirkossa sunnuntaisin. Kun niin käy, se on käytännössä samaa kuin meillä olisi ”reikä kukkarossa”.
Haggai kehottaa meitä olemaan sitoutuneita, kun elämme evankeliumin mukaan – eli kuten Australiassa sanotaan, ”fair dinkum”. Ihmiset ovat fair dinkum, kun he ovat sitä, mitä he sanovat olevansa.
Opin vähän siitä, mitä on olla fair dinkum ja sitoutua rugbyn pelaamiseen. Opin, että kun pelasin täysillä, kun annoin kaikkeni, niin nautin pelistä eniten.
Paras vuoteni rugbyssa oli lukion jälkeinen vuosi. Joukkue, johon kuuluin, oli sekä lahjakas että sitoutunut. Olimme sen vuoden mestarijoukkue. Yhtenä päivänä meidän oli kuitenkin määrä pelata erästä heikosti menestynyttä joukkuetta vastaan, ja pelin jälkeen me kaikki olimme menossa treffikaverin kanssa yliopiston isoihin vuosittaisiin tanssiaisiin. Ajattelin, että koska pelistä tulisi helppo, niin minun pitäisi varoa loukkaamasta itseäni, jotta voisin nauttia tanssiaisista täysin siemauksin. Siinä pelissä me emme olleet kovissa kontaktitilanteissa niin täysillä mukana kuin olisimme voineet olla, ja me hävisimme. Tilannetta pahensi se, että pelin päättyessä huuleni oli hyvin paksu ja turvoksissa, mikä ei parantanut ulkonäköäni tärkeille treffeille lähtiessäni. Kenties minun piti oppia jotakin.
Eräässä myöhemmässä pelissä, jossa olin täysillä mukana, minulla oli aivan erilainen kokemus. Yhdessä vaiheessa juoksin täyttä vauhtia kontaktitilanteeseen. Tunsin heti kipua kasvoissani. Koska isäni oli opettanut, ettei minun pidä koskaan antaa vastapuolen huomata, että olen loukkaantunut, jatkoin pelaamista. Kun sinä iltana yritin syödä, huomasin, etten pystynyt puremaan. Seuraavana aamuna menin sairaalaan, jossa röntgenkuva vahvisti, että leukani oli murtunut. Suuni sidottiin metallilangoilla kiinni seuraavien kuuden viikon ajaksi.
Tämä turvonneen huulen ja murtuneen leuan vertaus on antanut minulle tärkeitä opetuksia. Vaikka muistankin kaivanneeni kyltymättömästi kiinteää ruokaa niinä kuutena viikkona, jolloin sain syödä vain nestemäistä ravintoa, en harmittele leukamurtumaani, koska se oli seurausta kaikkeni antamisesta. Mutta harmittelen kylläkin sitä turvonnutta huulta, koska se oli vertauskuvana voimieni säästelemisestä.
Kaiken antaminen ei tarkoita sitä, että olemme jatkuvasti siunausten ympäröimiä tai että meillä on aina menestystä. Mutta se tarkoittaa sitä, että tunnemme iloa. Ilo ei ole hetkellistä mielihyvää tai edes väliaikaista onnea. Ilo on kestävää ja perustuu siihen, että Herra hyväksyy ponnistelumme.3
Esimerkki sellaisesta hyväksymisestä on kertomus Oliver Grangerista. Kuten presidentti Boyd K. Packer on kertonut: ”Kun pyhät karkotettiin – – Kirtlandista – –, Oliver sai jäädä myydäkseen heidän omaisuuttaan siitä vähästä, minkä hän saattoi siitä saada. Hänellä ei ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta menestyä. Eikä hän tosiasiassa menestynytkään!”4 Ensimmäinen presidenttikunta oli antanut hänelle tehtävän, joka oli vaikea, ellei mahdoton. Mutta Herra kiitti häntä hänen ilmeisen epäonnistuneista ponnisteluistaan näillä sanoilla:
”Minä muistan palvelijaani Oliver Grangeria; katso, totisesti minä sanon hänelle, että hänen nimensä pidetään pyhänä muistossa polvesta polveen aina ja ikuisesti, sanoo Herra.
Ja nyt, hän kamppailkoon vakavasti kirkkoni ensimmäisen presidenttikunnan lunastukseksi – –; ja kun hän lankeaa, hän nousee uudestaan, sillä hänen uhrinsa on minulle pyhempi kuin hänen menestyksensä, sanoo Herra.”5
Näin voi olla meidän kaikkien kohdalla – tärkeintä Herralle ei ole meidän menestyksemme vaan ennemminkin meidän uhrauksemme ja ponnistelumme.
Toinen esimerkki Jeesuksen Kristuksen todellisesta opetuslapsesta on eräs rakas ystävämme Norsunluurannikolla Länsi-Afrikassa. Tämä suurenmoinen, uskollinen sisar kärsi pitkän aikaa hirvittävää emotionaalista ja myös fyysistä pahoinpitelyä aviomiehensä taholta, ja lopulta he erosivat. Tämä sisar ei koskaan horjunut uskossaan ja hyvyydessään, mutta aviomiehen julmuus häntä kohtaan aiheutti hänessä kauan syvää tuskaa. Hän kuvailee omin sanoin, mitä tapahtui:
”Vaikka sanoin antaneeni hänelle anteeksi, se haava tuntui aina nukkuessani. Se haava tuntui hereillä ollessani. Se oli kuin palovamma sydämessäni. Monta kertaa rukoilin Herraa ottamaan sen minulta pois, mutta se teki niin kipeää, että uskoin vahvasti, että se olisi minulla koko loppuelämäni. Se teki kipeämpää kuin se, kun menetin pienenä äitini. Se teki kipeämpää kuin se, kun menetin isäni ja jopa poikani. Se tuntui laajenevan ja peittävän sydämeni saaden minut tuntemaan, että kuolisin minä hetkenä hyvänsä.
Toisinaan kyselin itseltäni, mitä Vapahtaja olisi tehnyt tilanteessani, ja sanoin mieluummin: ’Tämä on liian paljon, Herra.’
Sitten yhtenä aamuna etsin kaiken tämän tuomaa tuskaa sydämestäni. Ja etsin syvemmältä, etsin sitä sielustani. Sitä ei löytynyt mistään. Kävin mielessäni nopeasti läpi kaikki ne syyt, joita minulla [oli] tuskan tuntemiseen, mutta en tuntenut tuskaa. Odotin koko päivän nähdäkseni, tuntisinko tuskaa sydämessäni. En tuntenut sitä. Silloin polvistuin ja kiitin Jumalaa siitä, että Hän sai Herran sovitusuhrin toimimaan kohdallani.”6
Tämä sisar on nyt onnellisesti sinetöity suurenmoiseen, uskolliseen mieheen, joka rakastaa häntä syvästi.
Millainen meidän asenteemme siis tulee olla, jos olemme Kristuksen todellisia opetuslapsia? Ja mikä on evankeliumin arvo meille, kun me ”katsomme, miten meidän on käynyt”, kuten Haggai ehdottaa?
Pidän kovasti esimerkistä, jonka kuningas Lamonin isä antaa oikeasta asenteesta. Muistatte, miten hän ensin suuttui huomatessaan poikansa olevan nefiläisen Ammonin seurassa, sillä lamanilaiset vihasivat nefiläisiä. Hän veti esiin miekkansa taistellakseen Ammonia vastaan, mutta pian hän huomasi Ammonin miekan omalla kurkullaan. ”Nyt kuningas, peläten menettävänsä henkensä, sanoi: Jos säästät minut, suon sinulle kaiken, mitä vain pyydät, jopa puolet valtakunnasta.”7
Huomatkaa hänen tarjouksensa – puolet hänen valtakunnastaan vastineena hänen hengestään.
Mutta myöhemmin – ymmärrettyään evankeliumin – hän teki toisen tarjouksen. ”[Kuningas] sanoi: Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin tämän iankaikkisen elämän, josta olet puhunut? Niin, mitä minun pitää tehdä, jotta syntyisin Jumalasta ja saisin tämän jumalattoman hengen kitketyksi juurineen rinnastani ja saisin hänen Henkensä, jotta täyttyisin ilosta eikä minua hylättäisi viimeisenä päivänä? Katso, hän sanoi, minä jätän kaiken, mitä omistan, niin, minä luovun kuninkuudestani, jotta saisin tämän suuren ilon.”8
Tällä kertaa hän oli valmis luopumaan koko valtakunnastaan, koska evankeliumi oli arvokkaampaa kuin kaikki, mitä hänellä oli! Hänen suhtautumisensa evankeliumiin oli fair dinkum.
Niinpä meidän jokaisen pitää kysyä itseltämme: Onko meidänkin suhtautumisemme evankeliumiin fair dinkum? Koska välinpitämätön asenne ei ole samaa kuin fair dinkum! Eikä Jumalan tiedetä vuodattaneen ylistystä niille, jotka ovat haaleita.9
Ei mikään aarre, ei mikään harrastus, ei mikään asema, ei mikään sosiaalinen media, ei mikään videopeli, ei mikään urheilulaji, ei mikään yhteys julkisuuden henkilöihin eikä mikään maan päällä ole arvokkaampaa kuin iankaikkinen elämä. Niinpä Herran neuvo jokaiselle on: ”Katsokaa, miten teidän on käynyt!”
Omat tunteeni käyvät parhaiten ilmi Nefin sanoista: ”Minä riemuitsen selkeydestä; minä riemuitsen totuudesta; minä riemuitsen Jeesuksestani, sillä hän on lunastanut minun sieluni helvetistä.”10
Olemmeko me Jeesuksen Kristuksen todellisia seuraajia – Hänen, joka antoi kaikkensa meidän hyväksemme? Hänen, joka on meidän Lunastajamme ja meidän Puolustajamme Isän luona? Hänen, joka itse oli ehdottoman sitoutunut sovitusuhrissaan ja on sitä nyt rakkaudessaan, armossaan ja toiveessaan suoda meille iankaikkinen ilo? Vetoan kaikkiin, jotka kuuntelevat ja lukevat näitä sanoja: pyydän, älkää säästäkö täydellistä sitoutumistanne johonkin tulevaan aikaan, jota ei tule. Olkaa fair dinkum nyt ja tuntekaa iloa! Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.