2010–2019
Sovinnonteon palvelutehtävä
Alaviitteet
Aihe

Sovinnonteon palvelutehtävä

Todistan sielulle koituvasta levollisuudesta, jonka sovinnonteko Jumalan ja toistemme kanssa tuo, jos olemme riittävän sävyisiä ja rohkeita tavoittelemaan sitä.

Viime huhtikuussa, kun presidentti Russell M. Nelson esitteli käsitteen palvelutyö, hän painotti, että se oli keino pitää nämä suuret käskyt rakastaa Jumalaa ja rakastaa toisiamme.1 Me kirkon virkailijat ilmaisemme avoimen kiitoksemme ja onnittelumme teille siitä, miten upeasti olette alkaneet siihen vastata. Kiitämme teitä siitä, että seuraatte rakasta profeettaamme tässä suurenmoisessa hankkeessa, ja ehdotamme, ettette odota monia lisäohjeita. Hypätkää vain altaaseen ja uikaa. Suunnatkaa niitä kohti, jotka tarvitsevat apua. Älkää jääkö toimettomina miettimään, pitäisikö teidän uida selkää vai koiraa. Jos noudatamme niitä perusperiaatteita, jotka meille on opetettu, jos pysymme sopusoinnussa pappeuden avainten kanssa ja tavoittelemme Pyhää Henkeä oppaaksemme, niin me emme voi epäonnistua.

Tänä aamuna haluan puhua vieläkin henkilökohtaisemmasta palvelutyön osa-alueesta, josta ei anneta toimeksiantoa, johon ei sisälly kalenteriin merkittyä keskustelua ja jota ei raportoida muualla kuin taivaassa. Saanen kertoa vain yhden kotikutoisen esimerkin senkaltaisesta palvelemisesta.

Grant Morrell Bowen oli työteliäs, uskollinen aviomies ja isä, joka monien muiden maasta elantonsa saavien tavoin koki taloudellisen takaiskun, kun paikallinen perunasato oli surkea. Hän ja hänen vaimonsa Norma hankkivat muuta työtä ja muuttivat viimein toiseen kaupunkiin alkaen kiivetä takaisin taloudellisesti vakaaseen asemaan. Erittäin valitettavassa tilanteessa veli Bowen kuitenkin loukkaantui syvästi, kun temppelisuosituspuhuttelussa piispa hieman epäili Morrellin ilmoitusta, että hän maksaa täydet kymmenykset.

En tiedä, kummalla näistä miehistä oli sinä päivänä täsmällisemmät tiedot, mutta sen tiedän, että sisar Bowen lähti tuosta puhuttelusta kädessään uusittu temppelisuositus, kun taas veli Bowen lähti sieltä niin vihoissaan, että se vei hänet pois kirkosta 15 vuodeksi.

Riippumatta siitä, kumpi oli oikeassa kymmenysten suhteen, ilmiselvästi sekä Morrell että piispa olivat unohtaneet Vapahtajan käskyn ”tarjoa vastapuolellesi sovintoa [nopeasti]”2 ja Paavalin neuvon ”sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee”3. Tosiasia on, että he eivät sopineet ja aurinko ehti laskea veli Bowenin ollessa vihainen päiviä, sitten viikkoja, sitten vuosia. Tämä osoitti oikeaksi sen, mitä yksi viisaimmista muinaisista roomalaisista sanoi: ”Viha, ellei sitä hillitä, on usein [tuhoisampaa] kuin loukkaus, joka sen saa aikaan.”4 Mutta sovinnonteon ihme on aina ulottuvillamme, ja rakkaudesta perhettään ja kirkkoa kohtaan, jonka hän tiesi olevan tosi, Morrell Bowen tuli jälleen täysin aktiiviseksi kirkossa. Saanen kertoa lyhyesti, kuinka se tapahtui.

Veli Bowenin poika Brad on perheemme hyvä ystävä ja omistautunut vyöhykeseitsenkymmen, joka palvelee eteläisessä Idahossa. Brad oli 11-vuotias tämän tapauksen aikaan, ja 15 vuoden ajan hän seurasi, kuinka hänen isänsä uskonnollinen omistautuminen hiipui. Hän näki sitä kauheaa satoa, jota korjattiin vihalla ja väärinymmärryksellä kylvetystä maasta. Jotakin oli tehtävä. Niinpä kiitospäivän lähestyessä vuonna 1977 Brad, tuolloin 26-vuotias Brigham Youngin yliopiston opiskelija, hänen vaimonsa Valerie ja heidän vastasyntynyt poikavauvansa Mic pakkautuivat vaatimattomaan menopeliinsä ja lähtivät matkaan ajaen huonosta säästä huolimatta Billingsiin Montanan osavaltioon. Edes törmääminen lumipenkkaan lähellä Länsi-Yellowstonea ei pystynyt estämään tätä kolmikkoa menemästä palvelutyökäynnille veli Bowen vanhemman luo.

Heidän saavuttuaan perille Brad ja hänen siskonsa Pam pyysivät saada puhua isänsä kanssa kolmisin. ”Sinä olet ollut loistava isä”, Brad aloitti hieman liikuttuneena, ”ja olemme aina tienneet, kuinka paljon sinä rakastat meitä. Mutta jotakin on pielessä ja on ollut pitkän aikaa. Koska sinua satutettiin kerran, tämä koko perhe on kärsinyt vuosien ajan. Me olemme rikki, ja sinä olet ainoa, joka pystyy korjaamaan meidät. Voisitko mitenkään kaikkien näiden vuosien jälkeen löytää sydämestäsi halun jättää taaksesi sen valitettavan tapauksen sen piispan kanssa ja johtaa jälleen tätä perhettä evankeliumissa kuten aiemmin teit?”

Seurasi kuolemanhiljaisuus. Sitten veli Bowen kohotti katseensa näihin kahteen lapseensa, jotka olivat luu hänen luustaan ja liha hänen lihastaan5, ja sanoi hyvin hiljaa: ”Kyllä. Kyllä minä voin.”

Innoissaan mutta ällistyneinä odottamattomasta vastauksesta Brad Bowen ja hänen perheensä seurasivat, kuinka tämä aviomies ja isä meni silloisen piispansa luo sovinnonteon hengessä saattaakseen asiat kuntoon elämässään. Täydellisenä vastauksena tähän rohkeaan mutta aivan odottamattomaan käyntiin piispa, joka oli toistuvasti kutsunut veli Bowenia tulemaan takaisin, kietoi kätensä Morrellin ympärille ja vain halasi häntä – halasi häntä hyvin, hyvin pitkään.

Vain muutamassa viikossa – se ei vie pitkään – veli Bowen oli täysin mukana kirkon toiminnassa ja oli tehnyt itsestään kelvollisen palaamaan temppeliin. Pian hän otti vastaan kutsun johtaa vaikeuksissa kamppailevaa pientä 25 jäsenen seurakuntaa ja kasvatti sen kukoistavaksi paljon yli 100 jäsenen seurakunnaksi. Kaikki tämä tapahtui lähes puoli vuosisataa sitten, mutta seuraukset siitä, että poika ja tytär esittivät palvelutyöpyynnön omalle isälleen ja että isä oli halukas antamaan anteeksi ja menemään eteenpäin muiden epätäydellisyydestä huolimatta, ovat tuoneet siunauksia, joita koituu Bowenin perheelle yhä edelleen – ja on koituva iäti.

Veljet ja sisaret, Jeesus on pyytänyt, että me ”[elämme keskenämme] rakkaudessa”6 ”eikä [meidän keskuudessamme] pidä olla kiistoja”7. ”Se, jossa on kiistelyn henki, ei ole minusta”, Hän varoitti nefiläisiä.8 Todellakin suhteemme Kristukseen määräytyy hyvin suuressa määrin sen perusteella, millainen suhde meillä on toisiimme – tai ainakin se vaikuttaa siihen.

”Jos – – haluat tulla minun luokseni ja muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan –

mene veljesi luo ja tee ensin sovinto veljesi kanssa ja tule sitten minun luokseni täysin vilpittömin sydämin, niin minä otan sinut vastaan.”9

Varmasti jokainen meistä voisi mainita lukemattoman määrän vanhoja arpia, murheita ja tuskallisia muistoja, jotka yhä tälläkin hetkellä kalvavat rauhaa jonkun sydämessä tai perheessä tai naapurustossa. Olimmepa me aiheuttaneet tuon tuskan tai saaneet tuskaa osaksemme, noiden haavojen pitää parantua, jotta elämä voi olla yhtä palkitsevaa kuin Jumala on tarkoittanut sen olevan. Aivan kuten jääkaapissa oleva ruoka, jonka lapsenlapsenne huolellisesti tarkistavat puolestanne, nuo vanhat vääryydet ovat kauan sitten ylittäneet viimeisen käyttöpäivänsä. Ettehän anna niille kallisarvoista tilaa sielussanne yhtään kauemmin. Kuten Prospero sanoi katuvalle Alonzolle näytelmässä Myrsky: ”Ei menneet mielipahat muistojamme saa raskauttaa.”10

”Antakaa [anteeksi], niin teille annetaan”11, Kristus opetti Uuden testamentin aikoina. Ja meidän aikanamme: ”Minä, Herra, annan anteeksi kenelle tahdon, mutta teiltä vaaditaan, että annatte anteeksi kaikille ihmisille.”12 Niiden teistä, jotka elävät todellisessa ahdistuksessa, on kuitenkin tärkeää huomata, mitä Herra ei sanonut. Hän ei sanonut: ”Teillä ei ole lupa tuntea todellista tuskaa tai aitoa surua niistä järkyttävistä kokemuksista, joihin olette joutuneet toisen taholta.” Eikä Hän sanonut: ”Antaaksenne täysin anteeksi teidän täytyy palata myrkylliseen suhteeseen tai väkivaltaisiin, repiviin olosuhteisiin.” Mutta huolimatta jopa kauheimmista loukkauksista, mitä saatamme saada osaksemme, me voimme kohota tuskamme yläpuolelle ainoastaan, kun laskemme jalkamme todellisen parantumisen polulle. Se polku on anteeksiannon polku, jota Jeesus Nasaretilainen kulki, Hän, joka kutsuu meitä jokaista: ”Tule – – ja seuraa minua.”13

Kun Jeesus esittää tämän kutsun olla Hänen opetuslapsensa ja pyrkiä toimimaan niin kuin Hän toimi, Hän pyytää meitä olemaan Hänen armonsa välikappaleita – olemaan ”Kristuksen lähettiläitä” sovinnonteon virassa, kuten Paavali kuvaili korinttilaisille14. Jokaisen haavan Parantaja, joka oikaisee kaikki vääryydet, pyytää meitä työskentelemään kanssaan pelottavassa tehtävässä rakentaa rauhaa maailmassa, joka ei löydä sitä millään muulla tavalla.

Niinpä, kuten Phillips Brooks kirjoitti: ”Te, jotka annatte kurjien väärinkäsitysten jatkua vuodesta toiseen ajatellen selvittävänne ne jonakin päivänä; te, jotka pidätte elossa viheliäisiä riitoja, koska ette saa mielessänne päätettyä, että nyt on oikea hetki uhrata ylpeytenne ja [sopia] ne; te, jotka kuljette yrmeinä ihmisten ohi kadulla puhumatta heille jonkin typerän kaunan vuoksi – –; te, jotka annatte – – [jonkun] sydäntä kivistää hänen odottaessaan arvostuksen tai myötätunnon sanaa, jonka aiotte suoda – – jonakin päivänä, – – menkää heti ja tehkää se, mitä teillä ei kenties koskaan ole toista mahdollisuutta tehdä.”15

Rakkaat veljeni ja sisareni, todistan, että anteeksi antaminen ja vanhojen tai tuoreiden loukkausten unohtaminen on keskeisellä sijalla Jeesuksen Kristuksen sovituksen suuruudessa. Todistan, että viime kädessä voimme korjaantua sellaisesta hengellisesti vain jumalallisen Lunastajamme kautta, joka kiiruhtaa avuksemme ”parantaminen siivissään”16. Me kiitämme Häntä ja taivaallista Isäämme, joka Hänet lähetti, siitä, että uudistuminen ja uudestisyntyminen, vanhoista suruista ja menneistä virheistä vapaa tulevaisuus, ovat paitsi mahdollisia, niin ne on myös jo ostettu, maksettu tuskallisella hinnalla, jonka vertauskuvana on Karitsan vuodattama veri.

Maailman Vapahtajan minulle suomalla apostolisella valtuudella todistan sielulle koituvasta levollisuudesta, jonka sovinnonteko Jumalan ja toistemme kanssa tuo, jos olemme riittävän sävyisiä ja rohkeita tavoittelemaan sitä. ”Lakatkaa kiistelemästä keskenänne”, Vapahtaja pyysi.17 Jos tiedätte vanhasta loukkauksesta, korjatkaa se. Huolehtikaa toisistanne rakkaudessa.

Rakkaat ystäväni, yhteisessä sovinnonteon palvelutyössämme pyydän teitä olemaan rauhantekijöitä – rakastamaan rauhaa, tavoittelemaan rauhaa, luomaan rauhaa, vaalimaan rauhaa. Esitän tämän vetoomuksen Rauhan Ruhtinaan nimessä, Hänen, joka tietää kaiken siitä, mitä on tulla lyödyksi ystäviensä luona18, mutta joka silti löysi voimaa antaa anteeksi ja unohtaa – ja parantaa – ja olla onnellinen. Sitä rukoilen teille ja minulle Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.