Iloa epäitsekkäästä palvelemisesta
Olemme luvanneet Isällemme taivaassa, että palvelemme Häntä ja muita rakkautta osoittaen ja teemme Hänen tahtonsa kaikessa.
Viime yleiskonferenssin jälkeen moni tuli luokseni ja esitti saman kysymyksen: ”Ovatko ne tuolit mukavia?” Vastaukseni oli joka kerta sama: ”Ne tuolit ovat hyvin mukavia, ellei tarvitse puhua.” Sehän on totta, eikö niin? Tässä konferenssissa minun tuolini ei ole ollut yhtä mukava, mutta olen vilpittömän kiitollinen siunauksesta ja kunniasta puhua teille tänä iltana.
Kun palvelemme, me saamme toisinaan istua erilaisilla istuimilla. Toiset ovat varsin mukavia ja toiset puolestaan eivät ole, mutta olemme luvanneet Isällemme taivaassa, että palvelemme Häntä ja muita rakkautta osoittaen ja teemme Hänen tahtonsa kaikessa.
Muutama vuosi sitten kirkon nuoret oppivat, että ”kun ryhdyt palvelemaan Jumalaa [ks. OL 4:2], liityt kaikista hankkeista suurimpaan. Autat Jumalaa jouduttamaan työtään, ja se on suurenmoinen, riemullinen ja ihmeellinen kokemus.”1 Se hanke on tarjolla meille kaikille – kaikenikäisille – ja se on myös hanke, joka ohjaa meitä kulkemaan pitkin sitä, mitä rakas profeettamme nimitti ”liittopoluksi”2.
Valitettavasti me kuitenkin elämme itsekkäässä maailmassa, missä ihmiset kysyvät jatkuvasti ”Mitä minä siitä hyödyn?” sen sijaan että kysyisivät ”Ketä minä voin auttaa tänään?” tai ”Kuinka voin paremmin palvella Herraa tehtävässäni?” tai ”Annanko Herralle kaikkeni?”
Yksi suurenmoinen esimerkki omassa elämässäni epäitsekkäästä palvelemisesta on sisar Victoria Antonietti. Victoria oli seurakunnassamme yksi Alkeisyhdistyksen opettajista kasvuvuosinani Argentiinassa. Joka tiistai-iltapäivä, kun kokoonnuimme Alkeisyhdistykseen, hän toi meille suklaakakun. Kaikki rakastivat sitä kakkua – no, kaikki paitsi minä. Inhosin suklaakakkua! Ja vaikka hän kuinka yritti tarjota minulle kakkua, en koskaan maistanut sitä.
Eräänä päivänä kun hän oli tarjonnut suklaakakkua muille lapsille, kysyin häneltä: ”Mikset sinä tuo jotakin muuta makua – vaikka appelsiini- tai vaniljakakkua?”
Naurahdettuaan hieman hän kysyi minulta: ”Mikset sinä maista pientä palaa? Tässä kakussa on käytetty erästä erityistä ainesosaa, ja lupaan, että jos maistat kakkua, pidät siitä!”
Katsoin ympärilleni ja yllätyksekseni kaikki muut näyttivät nauttivan kakusta. Päätin maistaa sitä. Arvaatteko, mitä tapahtui? Pidin siitä! Se oli aivan ensimmäinen kerta, kun pidin suklaakakusta.
Vasta monia vuosia myöhemmin sain selville, mikä sisar Antoniettin suklaakakussa käyttämä salainen ainesosa oli. Lapseni ja minä kävimme äitini luona joka viikko. Yhdellä näistä käynneistä äiti ja minä söimme suklaakakkua, ja kerroin hänelle, kuinka opin pitämään siitä kakusta aivan ensimmäisen kerran. Silloin hän kertoi minulle tarinaan jatkoa.
”Tiedätkö, Cris”, äiti sanoi, ”Victorialla ja hänen perheellään ei ollut paljon varallisuutta, ja joka viikko hänen piti valita, käyttääkö hän rahaa bussiin, joka veisi hänet ja hänen neljä lastaan Alkeisyhdistykseen, vai ostaisiko hän ainekset, joista leipoa suklaakakku omaa Alkeisyhdistyksen luokkaansa varten. Hän valitsi bussin sijaan aina suklaakakun, ja hän ja hänen lapsensa kävelivät yli kolme kilometriä kumpaankin suuntaan säästä riippumatta.”
Sinä päivänä osasin paremmin arvostaa hänen suklaakakkuaan. Mikä tärkeämpää, opin, että Victorian kakun salainen ainesosa oli rakkaus, jota hän tunsi palvelemiaan ihmisiä kohtaan, ja hänen epäitsekäs uhrautumisensa meidän hyväksemme.
Victorian leipoman kakun muisteleminen auttaa minua muistamaan erään epäitsekkään uhrauksen niissä ajattomissa opetuksissa, joita Herra antoi opetuslapsilleen, kun Hän kulki kohti temppelin uhriarkkua. Tunnette kertomuksen. Vanhin James E. Talmage opetti, että siellä oli kolmetoista arkkua, ”ja näihin ihmiset pudottivat lahjoituksensa niitä eri tarkoituksia varten, jotka kävivät ilmi lippaissa olevista päällekirjoituksista”. Jeesus katseli lahjoittajien jonoja, joissa oli kaikenlaisia ihmisiä. Jotkut antoivat lahjansa ”ilmeisen hartaina ja vilpittöminä”, kun taas toiset pudottivat ”suuria hopea- ja kultamääriä” toivoen tulevansa lahjoituksineen nähdyiksi, huomatuiksi ja ylistetyiksi.
”Joukossa oli köyhä leski, joka – – pudotti yhteen uhriarkuista kaksi pientä pronssikolikkoa, joita nimitettiin rovoiksi. Herra kutsui opetuslapset ympärilleen, kiinnitti heidän huomionsa tuohon köyhään leskeen ja hänen tekoonsa ja sanoi: ’Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.’ [Mark. 12:43–44.]”3
Leskellä ei näyttänyt olevan huomattavaa asemaa oman aikansa yhteiskunnassa. Hänellä oli itse asiassa jotakin tärkeämpää: hänellä oli puhtaat aikeet, ja hän antoi kaiken, mitä hänellä oli annettavana. Kenties hän antoi vähemmän kuin muut, huomaamattomammin kuin muut, eri tavalla kuin muut. Joidenkin silmissä se, mitä hän antoi, oli vähäpätöistä, mutta Vapahtajan silmissä – Hänen, joka ”paljastaa sydämen ajatukset ja aikeet”4 – hän antoi kaikkensa.
Sisaret, annammeko me kaikkemme Herralle ilman varauksia? Uhraammeko me ajastamme ja kyvyistämme, jotta nouseva sukupolvi voi oppia rakastamaan Herraa ja pitämään Hänen käskynsä? Palvelemmeko me huolehtien ja uutteruudella sekä lähipiirissämme olevia että niitä, jotka on uskottu tehtäväksemme – uhraten aikaa ja voimavaroja, joita voisi käyttää muilla tavoin? Elämmekö me kahden suurimman käskyn mukaisesti – rakastaen Jumalaa ja rakastaen Hänen lapsiaan?5 Usein tämä rakkaus ilmenee palvelemalla.
Presidentti Dallin H. Oaks on opettanut: ”Vapahtajamme antoi itsensä epäitsekkääseen palvelemiseen. Hän opetti, että jokaisen meistä tulee seurata Häntä kieltäytymällä itsekkäistä pyrkimyksistä palvellaksemme toisia.”
Hän jatkoi:
”Tuttu esimerkki itsemme kadottamisesta toisten palveluksessa – – on uhraus, jonka vanhemmat tekevät lastensa hyväksi. Äidit kokevat tuskaa sekä itselle tärkeiden asioiden ja mukavuuksien menetystä synnyttäessään ja kasvattaessaan jokaista lastaan. Isät sopeuttavat elämänsä ja tärkeysjärjestyksensä elättääkseen perheensä. – –
Iloitsemme myös niistä, jotka huolehtivat vammaisista perheenjäsenistä ja iäkkäistä vanhemmista. Missään tällaisessa palvelutyössä ei kysytä, mitä minä siitä hyödyn. Se kaikki vaatii henkilökohtaisen mukavuuden panemista syrjään epäitsekkään palvelemisen vuoksi. – –
[Ja] tämä kaikki valaisee sitä iankaikkista periaatetta, että olemme onnellisempia ja saamme enemmän tyydytystä, kun toimimme ja palvelemme sen vuoksi, mitä annamme, emmekä sen vuoksi, mitä saamme.
Vapahtajamme opettaa meitä seuraamaan Häntä tehden tarvittavia uhrauksia voidaksemme kadottaa itsemme toisten epäitsekkääseen palvelemiseen.”6
Presidentti Thomas S. Monson opetti samalla tavoin: ”Ehkäpä silloin, kun kohtaamme Luojamme kasvoista kasvoihin, meiltä ei kysytäkään ’Kuinka monta virkaa sinulla oli?’ vaan ennemminkin ’Kuinka monia ihmisiä autoit?’ Tosiasiassa ette voi koskaan rakastaa Herraa, ennen kuin palvelette Häntä palvelemalla Hänen kansaansa.”7
Toisin sanoen, sisaret, sillä ei ole merkitystä, istuimmeko me mukavilla istuimilla vai pinnistelimmekö kokouksen takarivissä ruosteisilla taittotuoleilla. Silläkään ei ole väliä, jouduimmeko me pakon edessä siirtymään eteisaulaan tyynnyttelemään itkevää pienokaista. Sillä on väliä, että tulimme tuntien halua palvella, että huomasimme ne, jotka kuuluvat palvelutyöpiiriimme, ja tervehdimme heitä iloiten, ja että esittelimme itsemme niille, jotka istuivat kanssamme samalla taittotuolien rivillä – osoittaen ystävyyttä, vaikka meille ei olekaan annettu siihen liittyvää palvelutyötehtävää. Ja sillä on varmastikin väliä, että teemme kaiken, mitä teemme, sen erityisen palvelemisen sekä rakkauden ja uhrautumisen ainesosan höystämänä.
Olen oppinut, ettei meidän tarvitse leipoa suklaakakkua ollaksemme menestyvä tai omistautunut Alkeisyhdistyksen opettaja, koska kyse ei ollut kakusta. Kyse oli teon taustalla vaikuttavasta rakkaudesta.
Todistan, että tämän rakkauden tekee pyhäksi uhrautuminen – opettajan uhrautuminen ja vieläkin enemmän Jumalan Pojan tärkein ja iankaikkinen uhri. Todistan, että Hän elää! Rakastan Häntä ja haluan siirtää syrjään itsekkäät halut, jotta rakastaisin ja palvelisin kuten Hän. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.