2010–2019
Innoitettua palvelutyötä
Alaviitteet
Aihe

Innoitettua palvelutyötä

Me vastaanotamme Pyhän Hengen parhaiten, kun keskitymme palvelemaan muita. Siitä syystä meillä on pappeusvastuu palvella Vapahtajan puolesta.

Rakkaat veljeni, olen kiitollinen etuoikeudesta puhua teille tässä historiallisessa yleiskonferenssissa. Olemme hyväksyneet presidentti Russell M. Nelsonin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon 17. presidentiksi. Kun minulla on ollut siunaus työskennellä hänen kanssaan joka päivä, olen tuntenut Hengen vahvistavan, että Jumala on kutsunut presidentti Nelsonin johtamaan Herran tosi kirkkoa.

Todistan myös, että Herra on kutsunut vanhin Gerrit W. Gongin ja vanhin Ulisses Soaresin palvelemaan kahdentoista apostolin koorumin jäseninä. Minä rakastan ja tuen heitä. He tulevat palvelutyöllään siunaamaan ihmisten elämää kautta maailman ja kautta sukupolvien.

Tämä konferenssi on historiallinen vielä muustakin syystä. Presidentti Nelson on ilmoittanut innoitetun edistysaskeleen Herran järjestelmällisessä suunnitelmassa kirkkoaan varten. Siihen suunnitelmaan sisältyy pappeuskoorumien uusi rakenne seurakunnissa ja vaarnoissa, jotta me voimme paremmin täyttää pappeusvastuumme. Ne vastuut liittyvät kaikki siihen pappeuden huolenpitoon, jota annamme Isämme lapsille.

Herran suunnitelma siitä, kuinka Hänen pyhiensä tulee tarjota rakastavaa huolenpitoa, on saanut monia muotoja vuosien varrella. Nauvoon varhaisina aikoina profeetta Joseph Smith tarvitsi järjestelmällisen tavan huolehtia kaupunkiin tulvivista käännynnäisistä, jotka olivat enimmäkseen köyhiä. Heidän joukossaan olivat neljät isovanhempani – Eyringit, Bennionit, Romneyt ja Smithit. Profeetta järjesti näistä pyhistä huolehtimisen asuinpaikan mukaan. Illinoisissa niitä kaupungin jaettuja alueita nimitettiin ”seurakunniksi”.

Kun pyhät olivat muuttamassa tasankojen yli, heidät järjestettiin huolehtimaan toisistaan ”komppanioissa”. Isäni isoisistä toinen oli palaamassa lähetystyöstään alueelta, joka nykyään on Oklahomaa, kun hän kohtasi matkan varrella erään komppanian. Hän oli niin sairauden heikentämä, että hän ja hänen toverinsa makasivat pienissä vankkureissa.

Komppanian johtaja lähetti kaksi nuorta naista auttamaan lohduttomissa vankkureissa olevia, keitä nämä sitten olisivatkin. Toinen heistä, eräs nuori sisar, joka oli kokenut kääntymyksen Sveitsissä, katsoi toista lähetyssaarnaajaa ja tunsi myötätuntoa. Tämä lähetyssaarnaaja pelastui sen pyhien komppanian ansiosta. Hän toipui siinä määrin, että pystyi kävelemään loppumatkan Suolajärven laaksoon tämän nuoren pelastajansa rinnalla. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Nuoresta lähetyssaarnaajasta tuli isäni isoisä Henry Eyring ja nuoresta naisesta isäni isoäiti Maria Bommeli Eyring.

Vuosia myöhemmin, kun ihmiset puhuivat niistä suurista vaikeuksista, joita liittyi kulkemiseen mantereen poikki, isäni isoäiti sanoi: ”Oi ei, ei se ollut vaikeaa. Kävellessämme me puhuimme koko matkan siitä, millainen ihme olikaan, että olimme kumpikin löytäneet Jeesuksen Kristuksen tosi evankeliumin. Se oli onnellisinta aikaa, mitä voin muistaa.”

Sittemmin Herra on käyttänyt useita eri keinoja auttaakseen pyhiään huolehtimaan toisistaan. Nyt Hän on siunannut meitä vahvistuneilla ja yhtenäisillä koorumeilla seurakunnissa ja vaarnoissa – koorumeilla, jotka työskentelevät yhteistyössä seurakunnan kaikkien järjestöjen kanssa.

Kaupungin alueelliset seurakunnat, komppaniat ja vahvistuneet koorumit ovat kaikki edellyttäneet ainakin kahta asiaa, jotta ne onnistuisivat Herran tarkoituksessa saada pyhänsä huolehtimaan toisistaan sillä tavoin kuin Hän huolehtii heistä. Ne onnistuvat siinä, kun pyhät tuntevat Kristuksen rakkautta toisiaan kohtaan enemmän kuin itsekkyyttä. Pyhissä kirjoituksissa sitä kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi, Kristuksen puhtaaksi rakkaudeksi (ks. Moroni 7:47). Ja koorumit onnistuvat, kun Pyhä Henki opastaa huolenpitäjää tietämään, mikä Herran tiedon mukaan on parhaaksi sille henkilölle, jota Hän yrittää auttaa.

Kerta toisensa jälkeen viime viikkoina kirkon jäsenet ovat toimineet lähelläni, aivan kuin he olisivat jotenkin ennakoineet sitä, mitä Herra aikoo tehdä, kuten tänään täällä on ilmoitettu. Saanen esittää teille kaksi esimerkkiä. Ensimmäisenä eräs koruton sakramenttikokouspuhe, jonka piti 14-vuotias opettaja Aaronin pappeudessa ymmärtäen, mitä pappeudenhaltijat voivat saavuttaa palvellessaan Herraa. Toisena eräs Melkisedekin pappeuden haltija, joka Kristuksen rakkautta tuntien sai innoitusta palvella erästä perhettä.

Ensiksi, saanen lainata sen nuoren miehen sanoja, joka puhui erään seurakunnan sakramenttikokouksessa. Olin paikalla. Yrittäkää muistaa, millaisia te olitte ollessanne 14-vuotiaita, ja kuunnelkaa, kuinka hän sanoo enemmän kuin mitä niin nuori mies voisi kohtuudella tietää:

”Minusta on ollut todella mukava kuulua opettajien koorumiin meidän seurakunnassamme siitä asti kun viime vuonna täytin 14 vuotta. Opettajalla on yhä kaikki diakonin tehtävät sekä joitakin uusia.

Koska jotkut meistä ovat opettajia ja toisista jonakin päivänä tulee opettajia ja kirkossa pappeus on jokaisen siunaukseksi, niin meidän kaikkien on tärkeä tietää enemmän opettajan velvollisuuksista.

Ensiksikin, jakeessa OL 20:53 sanotaan: ’Opettajan velvollisuutena on valvoa aina seurakuntaa ja olla sen kanssa ja vahvistaa sitä.’

Seuraavaksi jakeissa OL 20:54–55 sanotaan:

’Ja katsoa, ettei seurakunnassa ole mitään pahuutta eikä kovuutta toisia kohtaan, ei valehtelemista, panettelua eikä pahan puhumista

ja katsoa, että seurakunta kokoontuu usein yhteen, ja katsoa myös, että kaikki jäsenet tekevät velvollisuutensa.’”

Nuori mies jatkoi:

”Herra sanoo meille, että meidän vastuunamme on paitsi huolehtia seurakunnasta myös huolehtia ihmisistä seurakunnassa sillä tavoin kuin Kristus huolehtisi, koska tämä on Hänen kirkkonsa. Jos yritämme pitää käskyt, olla ystävällisiä toisillemme, olla rehellisiä, olla hyviä ystäviä ja nauttia yhdessäolosta, silloin Henki voi olla meidän kanssamme ja me voimme tietää, mitä taivaallinen Isä haluaa meidän tekevän. Ellemme tee niin, emme voi täyttää kutsumustamme.”

Hän jatkoi sanomalla:

”Kun opettaja päättää olla oikeanlaisena esimerkkinä olemalla hyvä kotiopettaja, tervehtimällä jäseniä kirkossa, valmistamalla sakramenttia, auttamalla kotona ja olemalla rauhantekijä, niin hän tekee valinnan kunnioittaa pappeuttaan ja täyttää kutsumuksensa.

Se, että on hyvä opettaja, ei tarkoita pelkästään sitä, että olemme vastuuntuntoisia ollessamme kirkossa tai kirkon toiminnoissa. Apostoli Paavali opetti: ’Näytä sinä [uskovista] hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa’ (1. Tim. 4:12).”

Sitten nuori mies sanoi:

”Riippumatta siitä, missä olemme tai mitä teemme, me voimme olla hyvänä esimerkkinä vanhurskaudesta kaikkina aikoina ja kaikkialla.

Isäni ja minä olemme Brownien kotiopettajia.1 Aina kun menemme heille, minusta on hauskaa jutella heidän kanssaan ja oppia tuntemaan heitä. Yksi asia, josta todella pidän Browneissa, on se, että aina kun menemme heille, he kaikki haluavat kuunnella ja heillä on aina kerrottavana hyviä juttuja.

Kun tunnemme seurakuntamme ihmiset hyvin kotiopetuksen ansiosta, se tekee helpommaksi opettajan seuraavan velvollisuuden eli jäsenten tervehtimisen kirkossa. Se, että autamme ihmisiä tuntemaan itsensä tervetulleiksi ja mukaan otetuiksi kirkossa, auttaa kaikkia seurakuntalaisia tuntemaan, että heitä rakastetaan ja he ovat valmiita nauttimaan sakramentin.

Kun opettajat ovat tervehtineet jäseniä, jotka ovat tulleet kirkkoon, he auttavat joka sunnuntai sakramentin valmistamisessa. Minä todella pidän sakramentin jakamisesta ja valmistamisesta tässä seurakunnassa, koska jokainen on niin kunnioittava. Tunnen aina Hengen läsnäoloa, kun valmistan ja jaan sakramenttia. Minulle on todellinen siunaus, että voin tehdä sen joka sunnuntai.

Jokin palvelutyö kuten sakramentin jakaminen on sellaista, minkä ihmiset näkevät, ja he kiittävät meitä sen tekemisestä, mutta jokin palvelutyö kuten sakramentin valmistaminen tehdään tavallisesti kenenkään huomaamatta. Ei ole tärkeää, näkevätkö ihmiset meidän palvelevan. Tärkeää on se, että Herra tietää meidän palvelleen Häntä.

Meidän opettajien tulisi aina pyrkiä vahvistamaan seurakuntaa, ystäviämme ja perhettämme täyttämällä pappeusvastuumme. Se ei aina ole helppoa, mutta Herra ei anna meille ’mitään käskyjä valmistamatta [meille] keinoa toteuttaa sitä, mitä hän käskee [meidän] tehdä’ (1. Nefi 3:7).”

Kun tämä nuori mies lopetteli puhettaan, ihmettelin edelleen hänen kypsyyttään ja viisauttaan. Hän esitti yhteenvedon sanomalla: ”Tiedän, että meistä tulee parempia, jos teemme valinnan seurata [Jeesusta Kristusta].”

Toinen kertomus pappeuden palvelutyöstä kerrottiin kuukausi sitten erään seurakunnan sakramenttikokouksessa. Jälleen olin paikalla. Tässä tapauksessa kokenut Melkisedekin pappeuden haltija ei puhuessaan tiennyt kuvailevansa täsmälleen samaa, mitä Herra haluaa tapahtuvan vahvistuneiden pappeuskoorumien kohdalla. Tässä on pääkohtia hänen kertomuksestaan:

Hänelle ja hänen kotiopetustoverilleen annettiin tehtäväksi palvella seitsemää perhettä. Lähestulkoon ketkään heistä eivät halunneet käyntejä. Kun kotiopettajat menivät heidän asunnolleen, he kieltäytyivät avaamasta ovea. Kun he soittivat, puhelimeen ei vastattu. Kun he jättivät viestin, soittopyyntöön ei vastattu. Lopulta tämä vanhempi toveri päätyi siihen, että hän palvelisi heitä kirjeitse. Hän jopa alkoi käyttää kirkkaan keltaisia kirjekuoria toivoen, että saisi vastauksen.

Yksi näistä seitsemästä perheestä oli vähemmän aktiivinen yksinhuoltajasisar, joka oli muuttanut Euroopasta. Hänellä oli kaksi pientä lasta.

Yritettyään monia kertoja saada sisareen yhteyden kotiopettaja sai tekstiviestin. Sisar ilmoitti tylysti, ettei hänellä ollut aikaa tavata kotiopettajia. Hän teki kahta työtä, ja lisäksi hän oli armeijassa. Hän toimi päätyössään poliisina, ja hänen tavoitteenaan oli edetä urallaan etsiväksi ja sitten palata omaan kotimaahansa ja jatkaa työskentelyä siellä.

Kotiopettaja ei koskaan päässyt käymään sisaren kotona. Aika ajoin hän lähetti sisarelle tekstiviestejä. Joka kuukausi hän lähetti käsin kirjoitetun kirjeen sekä juhlapäivinä kortin hänen kummallekin lapselleen.

Hän ei saanut mitään vastausta. Mutta sisar tiesi, ketkä olivat hänen kotiopettajiaan, kuinka saada heihin yhteys ja että he jatkoivat sinnikkäästi pappeuden palvelutyötään.

Sitten eräänä päivänä kotiopettaja sai sisarelta hätäisen viestin. Sisar tarvitsi epätoivoisesti apua. Hän ei tiennyt, kuka oli hänen piispansa, mutta hän tiesi, ketkä olivat hänen kotiopettajiaan.

Sisaren piti lähteä muutaman päivän kuluttua osavaltion ulkopuolelle kuukauden pituiseen armeijan järjestämään harjoituskoulutukseen. Hän ei voisi ottaa mukaan lapsiaan. Hänen äitinsä, jonka piti huolehtia lapsista, oli juuri lentänyt Eurooppaan huolehtimaan aviomiehestään, jolle oli tullut äkillinen vakava sairauskohtaus.

Tällä vähemmän aktiivisella yksinhuoltajasisarella oli riittävästi rahaa ostaa lentolippu Eurooppaan nuorimmalle lapselleen mutta ei 12-vuotiaalle pojalleen Ericille.2 Hän kysyi kotiopettajaltaan, voisiko tämä löytää jonkin hyvän kirkon perheen, joka ottaisi Ericin kotiinsa seuraavan kuukauden ajaksi!

Kotiopettaja lähetti vastausviestin, että hän tekisi parhaansa. Sitten hän otti yhteyttä pappeusjohtajiinsa. Piispa, joka oli johtava ylipappi, antoi hänelle luvan kertoa asiasta seurakuntaneuvoston jäsenille, mukaan lukien Apuyhdistyksen johtajalle.

Apuyhdistyksen johtaja löysi pian neljä hyvää kirkon perhettä, joissa oli Ericin ikäisiä lapsia ja jotka ottaisivat hänet kotiinsa viikoksi kerrallaan. Seuraavan kuukauden ajan nämä perheet ruokkivat Ericiä, tekivät hänelle tilaa jo muutenkin ahtaissa asunnoissaan tai pienissä taloissaan, ottivat hänet mukaan aiemmin suunniteltuihin perheen kesätoimintoihin, toivat hänet kirkkoon ja ottivat hänet mukaan perheiltoihin ja niin edelleen.

Perheet, joissa oli Ericin ikäisiä poikia, ottivat hänet mukaan diakonien koorumin kokouksiin ja toimintoihin. Tämän kuukauden ajan Eric oli kirkossa joka sunnuntai ensimmäistä kertaa elämänsä aikana.

Kun Ericin äiti oli palannut kotiin koulutuksestaan, Eric jatkoi kirkossa käymistä – tavallisesti seuranaan joku niistä neljästä vapaaehtoisesta kirkon perheestä tai muita, jotka olivat ystävystyneet hänen kanssaan, kuten hänen äitinsä kotikäyntiopettajat. Aikanaan hänet asetettiin diakoniksi ja hän alkoi jakaa sakramenttia säännöllisesti.

Katsotaanpa nyt Ericin tulevaisuuteen. Meitä ei yllätä, jos hänestä tulee johtohenkilö kirkossa hänen äitinsä kotimaassa, kun hänen perheensä palaa sinne – tämä niiden pyhien ansiosta, jotka tekivät yhteistyötä ykseydessä piispan johdolla palvellakseen rakkaus sydämessään ja Pyhän Hengen voimalla.

Me tiedämme, että rakkaus on meille välttämätöntä, jotta voimme pelastua Jumalan valtakuntaan. Moroni kirjoitti: ”Ellei teillä ole rakkautta, te ette mitenkään voi pelastua Jumalan valtakuntaan” (Moroni 10:21; ks. myös Et. 12:34).

Tiedämme myös, että rakkaus on lahja, joka suodaan meille kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä. Meidän täytyy rukoilla ”Isää koko sydämen voimalla, että [täyttyisimme] tällä rakkaudella, jonka hän on suonut kaikille Poikansa Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajille” (Moroni 7:48).

Minusta tuntuu, että me vastaanotamme Pyhän Hengen parhaiten, kun keskitymme palvelemaan muita. Siitä syystä meillä on pappeusvastuu palvella Vapahtajan puolesta. Kun palvelemme muita, me ajattelemme vähemmän itseämme ja Pyhä Henki voi helpommin tulla meidän luoksemme ja auttaa meitä elinikäisessä pyrkimyksessämme saada rakkauden lahja.

Lausun teille todistukseni siitä, että Herra on jo pannut alulle suuren edistysaskeleen suunnitelmassaan, jotta meistä tulisi entistä innoitetumpia ja laupiaampia pappeuden palvelutyössämme. Olen kiitollinen Hänen rakkaudestaan, jota Hän niin auliisti suo meille. Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.