Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet
    Footnotes

    Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet

    Kun osoitamme uskovamme Vapahtajaan, niin Hän nostaa meitä ja kantaa meidät läpi kaikkien koettelemustemme ja viimein pelastaa meidät selestiseen valtakuntaan.

    Osana suunnitelmaansa meidän taivaallinen Isämme on sallinut surun punoutua kuolevaisuuden kokemukseemme.1 Vaikka näyttää siltä, että tuskalliset koettelemukset lankeavat osaksemme epäoikeudenmukaisesti, me voimme olla varmoja siitä, että jossakin määrin me kaikki kärsimme ja kamppailemme. Rukoukseni on, että Pyhä Henki johdattaa meitä ymmärtämään paremmin, miksi näin täytyy olla.

    Kun katselemme elämän vaikeita kokemuksia Kristukseen kohdistuvan uskon valossa, me pystymme näkemään, että kärsimisellämme voi olla jumalallinen tarkoitus. Uskolliset voivat kokea, että Pietarin näennäisen ristiriitainen neuvo on tosi. Hän kirjoitti: ”Vaikka joutuisittekin kärsimään vanhurskauden tähden, te olette autuaita.”2 Kun pyrimme ymmärtämään sydämellämme3, niin me voimme kasvattaa kykyämme sekä kestää koettelemuksemme hyvin että oppia niistä – ja jalostua niiden avulla. Tällainen ymmärrys antaa vastauksen ajattomaan kysymykseen: ”Miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille?”

    Jokainen, joka kuuntelee tänään, on tuntenut jossain määrin yksinäisyyttä, epätoivoa, murhetta, tuskaa tai surua. Huomaamme usein, että ilman uskon silmiä4 ja iankaikkisen totuuden ymmärtämistä kuolevaisuudessa koettu kurjuus ja kärsimys voivat hämärtää tai pimentää sitä iankaikkista iloa, jota saa tietäessään, että taivaallisen Isämme suuri suunnitelma todellakin on iankaikkinen onnensuunnitelma. Ilon täyteyttä ei voi saada millään muulla tavalla.5

    Jumala kutsuu meitä kohtaamaan omat ainutlaatuiset ahdinkomme uskossa, jotta voimme saada siunauksia ja tietoa, jota ei voi oppia millään muulla tavoin. Meitä on käsketty pitämään käskyt joka tilassa ja kaikissa olosuhteissa, sillä ”sen, joka on uskollinen ahdingossa, sen palkka on suurempi taivaan valtakunnassa”6. Ja kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Jos olet murheellinen, huuda avuksi Herraa, sinun Jumalaasi, anoen, että sielusi iloitsisi.”7

    Apostoli Paavali, jolle ahdingot olivat tuttuja, ammensi omasta kokemuksestaan opettaessaan syvällisesti ja kauniisti sitä iankaikkista näkökulmaa, joka tulee, kun kestämme hyvin ja kärsivällisesti. Hän sanoi: ”Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.”8 Toisin sanoen ahdinkojemme keskellä me voimme tietää, että Jumala on varannut iankaikkisen korvaavan palkinnon.

    Paavalin kyky nimittää elämänsä koettelemuksia, vainoja ja murheita ”vähäisiksi” ahdingoiksi antaa väärän käsityksen hänen kärsimystensä ankaruudesta – kärsimysten, jotka hänen kohdallaan evankeliumin iankaikkinen näkökulma peitti alleen. Paavali pystyi kestämään kaiken uskonsa avulla Jeesukseen Kristukseen. Viisi kertaa häntä ruoskittiin, kolmesti hän sai raippoja, kerran häntä kivitettiin, kolme kertaa hän joutui haaksirikkoon. Hän oli usein vaarassa hukkua, joutua rosvojen käsiin ja oli vaarassa jopa valeveljien parissa. Hän kärsi uupumusta ja kipuja, nälkää ja janoa ja vangittuna ollessaan paleli vähissä vaatteissa.9

    Monet meistä ovat pyytäneet Jumalaa poistamaan kärsimyksemme syyn, ja kun kaipaamaamme huojennusta ei ole tullut, olemme tunteneet houkutusta ajatella, ettei Hän kuuntele. Todistan, että niinäkin hetkinä Hän kuulee meidän rukouksemme. Hänellä on syy antaa ahdinkojemme jatkua10, ja Hän auttaa meitä kestämään ne.11

    Henkilökohtaisissa ja pohdiskelevissa jakeissa Paavali kertoo meille nimeämättömästä ”pistävästä piikistä” ruumiissaan. Se aiheutti hänelle suurta tuskaa ja sai hänet kolme kertaa polvilleen pyytämään Herraa ottamaan sen häneltä pois. Vastauksena Paavalin rukouksiin Herra ei poistanut piikkiä vaan puhui rauhaa ja antoi ymmärrystä hänen sydämeensä sanomalla: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Uuden ymmärryksen avulla Paavali pystyi hyväksymään hänelle annetun pistävän piikin ja olemaan siitä kiitollinen. Hän sanoi: ”Sen tähden ylpeilen – – heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.”12

    Kun saamme elämäämme tämän iankaikkisen näkökulman, meidän kestokykymme kasvaa, me opimme auttamaan avun tarpeessa olevia13 ja me opimme arvostamaan kokemuksia, joita Jumala antaa meille opastajiksi polulla iankaikkiseen elämään, ja jopa ilmaisemaan niistä kokemuksista kiitollisuutta.

    Kun huomaamme kamppailevamme ahdistusten läpi, voi olla vaikea nähdä koettelemuksiamme tienviittoina henkilökohtaisella opetuslapseuden polullamme. Mutta huomasimmepa ajoittain olevamme epätoivon synkeässä laaksossa tai onnellisuuden suoralla tiellä, niin muiden kärsimyksistä oppiminen ja myötätunnon tunteminen heitä kohtaan voi olla siunaus.

    Ollessani hiljattain Filippiineillä vaarnakonferenssitehtävää suorittamassa sydämeni murtui, kun sain kuulla veli Daniel Apiladon traagisesta kokemuksesta. Veli Apilado ja hänen vaimonsa kastettiin vuonna 1974. He ottivat vastaan palautetun evankeliumin, ja heidät sinetöitiin temppelissä. Sen jälkeen heitä siunattiin viidellä ihanalla lapsella. Veli Apilado palveli vaarnanjohtajana, kun 7. heinäkuuta 1997 heidän pienessä talossaan syttyi tulipalo. Perheen vanhin poika Michael pelasti isänsä, veli Apiladon, kiskoi hänet palavasta rakennuksesta ja juoksi sitten takaisin taloon pelastamaan muita. Se oli viimeinen kerta, kun veli Apilado näki poikansa elossa. Tulipalossa saivat surmansa veli Apiladon vaimo Dominga ja kaikki heidän viisi lastaan.

    Se tosiasia, että veli Apilado eli Jumalalle otollista elämää murhenäytelmän kohdatessa hänet, ei estänyt murhenäytelmää eikä se säästänyt häntä sitä seuranneelta murheelta. Mutta hänen uskollisuutensa hänen pitäessään tekemänsä liitot ja osoittaessaan uskonsa Kristukseen antoi hänelle varmuuden siitä lupauksesta, että hän saa olla jälleen yhdessä vaimonsa ja perheensä kanssa. Tästä toivosta tuli ankkuri hänen sielulleen.14

    Käyntini aikana veli Apilado, nykyään vaarnan patriarkka, esitteli minut uudelle vaimolleen Simonettelle sekä heidän kahdelle pojalleen Raphaelille ja Danielille. Todellakin Jeesus Kristus voi parantaa ja Hän parantaakin ”ne, joiden mieli on murtunut”15.

    Kertoessani veli Apiladon elämästä olen huolissani siitä, että hänen menetyksensä valtavuus saa kenties monet pitämään omia surujaan ja kärsimyksiään siihen verrattuna vähäpätöisinä. Pyydän, älkää verratko, vaan pyrkikää oppimaan iankaikkisia periaatteita ja soveltamaan niitä elämään, kun raivaatte tietänne läpi omien ahdinkojenne ahjon.

    Jos saan puhua teille kullekin – ”kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat”16 – saanen esittää, että meidän taivaallinen Isämme ja Hänen Poikansa tuntevat kaikki henkilökohtaiset kamppailunne – yksilölliset murheenne, kipunne, koettelemuksenne ja kaikenlaiset heikkoutenne. Olkaa rohkeita! Osoittakaa uskoa! Ja uskokaa Jumalan lupauksiin!

    Jeesuksen Kristuksen päämäärään ja palvelutyöhön sisältyi se, että Hän ottaa ”päällensä kansansa kivut ja sairaudet”, ”ottaa päällensä heidän heikkoutensa” ja ”auttaa kansaansa sen heikkouksien mukaisesti”17.

    Jotta voimme täysin vastaanottaa nämä lahjat, jotka Vapahtajamme on antanut niin auliisti, meidän kaikkien täytyy oppia, että kärsimys itsessään ei opeta tai anna meille mitään kestävän arvokasta, ellemme me tietoisesti pyri oppimaan ahdingoistamme osoittamalla uskoa.

    Vanhin Neal A. Maxwell kertoi kerran, mitä hän oli oppinut tarkoituksellisesta kärsimisestä, näillä sanoin:

    ”Tietyt kärsimyksen muodot, jos ne kestetään hyvin, voivat todella olla jalostavia. – –

    Osa hyvin kestämistä on sitä, että olemme kärsimyksemme keskellä kyllin nöyriä oppimaan merkityksellisistä kokemuksistamme. Sen sijaan että me vain menisimme niiden lävitse, niiden täytyy mennä meidän lävitsemme ja tehdä se sillä tavalla, että se pyhittää meidät.”18

    Olen huomannut muiden elämästä ja esimerkistä, että vahvan ja kestävän uskon osoittaminen Jeesukseen Kristukseen ja Hänen lupauksiinsa antaa varman toivon siitä, että tulossa on parempaa. Tämä varma toivo vakauttaa meitä antaen meille kestämiseen tarvitsemaamme vahvuutta ja voimaa.19 Kun voimme yhdistää sen, että kärsimme, varmuuteen siitä, että kuolevaisuudellamme on tarkoitus, ja vielä tarkemmin, että meitä odottaa taivaallisissa asuinsijoissa palkinto, niin meidän uskomme Kristukseen kasvaa ja me saamme lohtua sieluumme.

    Silloin me voimme nähdä valon tunnelin päässä. Vanhin Jeffrey R. Holland on opettanut: ”Tunnelin päässä on todellakin valoa. Se valo on maailman valo, kirkas aamutähti, ’valo, joka on loputon, jota ei voida milloinkaan pimentää’ [Moosia 16:9]. Hän on itse Jumalan Poika.”20

    Me voimme saada voimaa siitä tiedosta, että kaikki vaikeat kokemukset tässä elämässä ovat tilapäisiä – öistä synkeimmätkin kääntyvät uskollisille aamuksi.

    Kun kaikki on ohi ja olemme kestäneet kaiken uskossa Jeesukseen Kristukseen, meillä on lupaus, että ”Jumala pyyhkii [meidän silmistämme] kaikki kyyneleet”21.

    Todistan, että Jumala, meidän Isämme, ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus elävät ja että He pitävät lupaukset. Todistan, että Vapahtaja kutsuu meitä kaikkia tulemaan ja pääsemään osallisiksi Hänen sovituksestaan. Kun osoitamme uskovamme Häneen, niin Hän nostaa meitä ja kantaa meidät läpi kaikkien koettelemustemme ja viimein pelastaa meidät selestiseen valtakuntaan. Saanen kutsua teitä tulemaan Kristuksen luo, kestämään hyvin uskossa, tulemaan täydellisiksi Hänessä ja saamaan Hänessä täydellisen ilon. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.