Sydämemme antaminen Jumalalle
Neill F. Marriott
toinen neuvonantaja Nuorten Naisten ylimmässä johtokunnassa
Kun avaudumme Hengen johdatukselle, me opimme Jumalan tavan ja tunnemme Hänen tahtonsa.
Huhtikuun yleiskonferenssissa vanhin Dallin H. Oaks puhui siitä, että meidän täytyy muuttaa omaa elämäämme.1 Esitän käsityksenäni, että henkilökohtainen muuttuminen alkaa sydämenmuutoksesta – olivatpa elämänne kokemukset tai syntymäpaikkanne mitä tahansa.
Olen kotoisin Yhdysvaltain syvästä etelästä, ja kun olin nuori, vanhojen protestanttisten laulujen sanoissa minulle opetettiin, millainen on todellisen opetuslapsen sydän – sellainen, joka on muuttunut. Ajatelkaapa näitä laulun sanoja, minulle hyvin rakkaita:
Tee tahtosi, Herra,
tee tahtosi ain!
Sinä valaja olet,
minä savea vain.
Vala, muovaa mua
mukaan tahtosi Sun!
Minä odotan,
taivun ja antaudun.2
Kuinka me nykyajan kiireiset, kilpailuhenkiset ihmiset taivumme ja antaudumme Herran tahtoon? Kuinka voimme tehdä Herran tavoista meidän tapojamme? Uskon, että me aloitamme oppimalla Hänestä ja rukoilemalla ymmärrystä. Kun luottamuksemme Häneen kasvaa, me avaamme sydämemme, pyrimme tekemään Hänen tahtonsa ja odotamme vastauksia, jotka auttavat meitä ymmärtämään.
Oma sydämenmuutokseni alkoi, kun 12-vuotiaana aloin etsiä Jumalaa. Isä meidän -rukouksen3 lausumista lukuun ottamatta en oikeastaan tiennyt, miten rukoilla. Muistan, kuinka polvistuin toivoen, että tuntisin Hänen rakkautensa, ja kysyin: ”Missä olet, taivaallinen Isä? Tiedän, että Sinun täytyy olla siellä jossakin, mutta missä?” Jatkoin kyselemistä läpi teinivuosieni. Sain nähdä välähdyksiä Jeesuksen Kristuksen todellisuudesta, mutta taivaallinen Isä antoi viisaudessaan minun etsiä ja odottaa kymmenen vuotta.
Vuonna 1970 odotukseni päättyi, kun lähetyssaarnaajat kertoivat minulle Isän pelastussuunnitelmasta ja Vapahtajan sovituksesta. Otin vastaan nämä totuudet, ja minut kastettiin.
Tämän Herran armoa ja voimaa koskevan tiedon pohjalta aviomieheni, lapsemme ja minä valitsimme perheemme tunnuslauseeksi: ”Kaikki kyllä järjestyy.” Ja kuitenkin – kuinka me voimme sanoa niitä sanoja toisillemme, kun vakavia ongelmia ilmaantuu eikä vastauksia ole aina helposti saatavilla?
Kun ihastuttava, kelvollinen 21-vuotias tyttäremme Georgia joutui polkupyöräonnettomuuden seurauksena sairaalaan kriittisessä tilassa, perheemme sanoi: ”Kaikki kyllä järjestyy.” Lentäessäni välittömästi lähetyskentältämme Brasiliasta Indianapolisiin Indianan osavaltioon Yhdysvalloissa ollakseni tyttäremme luona takerruin perheemme tunnuslauseeseen. Ihana tyttäremme kuitenkin siirtyi henkimaailmaan vain tunteja ennen lentokoneen laskeutumista. Kun murhe ja järkytys koettelivat perhettämme voimakkaasti, kuinka pystyisimme katsomaan toisiamme ja sanomaan yhä: ”Kaikki kyllä järjestyy”?
Georgian fyysisen kuoleman jälkeen tunteemme olivat raskaat, ja vielä nykyäänkin koemme suuren surun hetkiä, mutta turvaamme ymmärrykseen siitä, että kukaan ei koskaan todella kuole. Huolimatta tuskastamme, kun Georgian fyysinen ruumis lakkasi toimimasta, me uskoimme siihen, että hän jatkoi heti elämää henkenä, ja me uskomme, että me tulemme elämään hänen kanssaan iankaikkisesti, jos pidämme kiinni temppeliliitoistamme. Usko Lunastajaamme ja Hänen ylösnousemukseensa, usko Hänen pappeutensa voimaan ja usko iankaikkisiin sinetöimisiin sallii meidän lausua tunnuslauseemme vakaumuksella.
Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut: ”Jos teette parhaanne, kaikki kyllä järjestyy. Turvatkaa Jumalaan. – – Herra ei hylkää meitä.”4
Perheemme tunnuslauseessa ei sanota: ”Kaikki kyllä järjestyy nyt.” Siinä puhutaan toivostamme, joka koskee iankaikkista lopputulosta – ei välttämättä nykyhetken tuloksista. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Etsikää uutterasti, rukoilkaa alati ja uskokaa, niin kaikki yhdessä koituu teidän parhaaksenne.”5 Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki asiat ovat hyvin, mutta sävyisille ja uskollisille sekä myönteiset että kielteiset asiat yhdessä koituvat heidän parhaakseen, ja ajoitus on Herran. Me turvaamme Häneen, toisinaan kuten Job kärsimyksissään, tietoisina siitä, että Jumala ”haavoittaa, mutta hän myös sitoo, hänen kätensä lyö, mutta se myös parantaa”6. Sävyisä sydän hyväksyy koettelemuksen sekä tulevan parantumisen ja eheytymisen hetken odottamisen.
Kun avaudumme Hengen johdatukselle, me opimme Jumalan tavan ja tunnemme Hänen tahtonsa. Olen huomannut, että kun sakramentin aikana, jota kutsun lepopäivän ytimeksi, olen rukoillut syntien anteeksiantoa, minulle on valaisevaa kysyä taivaalliselta Isältä: ”Isä, onko jotain muutakin?” Kun olemme taipuvaisia ja ääneti, mielemme voidaan ohjata johonkin muuhunkin, mitä meidän tulee kenties muuttaa – johonkin, mikä rajoittaa kykyämme vastaanottaa hengellistä johdatusta tai jopa parantumista ja apua.
Esimerkiksi olen ehkä huolella piilotellut kaunaa jotakuta kohtaan. Kun kysyn, onko jotain muutakin tunnustettavaa, tuo ”salaisuus” tulee selkeänä muistiini. Pohjimmiltaan Pyhä Henki kuiskaa: ”Sinä kysyit rehellisesti, onko jotain muutakin, ja on tämä asia. Sinun tuntemasi kauna heikentää edistymistäsi ja vahingoittaa kykyäsi kokea terveitä ihmissuhteita. Voit päästää siitä irti.” Voi, se on kovaa työtä – saatamme tuntea vihamielisyytemme aivan oikeutetuksi – mutta taipuminen Herran tapaan on ainoa tie kestävään onneen.
Ajan mittaan ja vähitellen me saamme Hänen armollista voimaansa ja johdatustaan – ehkä ohjaten meitä käymään useammin temppelissä tai tutkimaan syvällisemmin Vapahtajan sovitusta tai kysymään neuvoa ystävältä, piispalta, terapeutilta tai jopa lääkäriltä. Sydämemme parantuminen alkaa, kun olemme kuuliaisia Jumalalle ja palvelemme Häntä.
Todellinen jumalanpalvelus alkaa siitä, kun sydämemme on otollinen Isän ja Pojan edessä. Mikä on sydämemme tila nykyään? Niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin, niin saadaksemme parantuneen ja uskollisen sydämen meidän täytyy ensin antaa sen murtua Herran edessä. ”Teidän tulee uhrata minulle uhrina särkynyt sydän ja murtunut mieli”7, Herra julistaa. Kun uhraamme sydämemme eli tahtomme Herralle, sen seurauksena me saamme tarvitsemaamme hengellistä johdatusta.
Kun ymmärryksemme Herran armosta ja laupeudesta kasvaa, huomaamme, että jääräpäinen sydämemme alkaa säröillä ja murtua kiitollisuudesta. Sitten käännymme Herran puoleen kaivaten saada auttajaksemme Jumalan ainosyntyisen Pojan. Kun sydän murtuneena käännymme Herran puoleen ja otamme Hänet auttajaksemme, me saamme uutta toivoa ja johdatusta Pyhän Hengen kautta.
Olen pyrkinyt hylkäämään kuolevaisen haluni saada asiat tapahtumaan omalla tavallani, käsittäen lopulta, että oma tapani on hyvin puutteellinen, rajoittunut ja huonompi kuin Jeesuksen Kristuksen tapa. ”Hänen tiensä on se polku, joka johtaa onneen tässä elämässä ja iankaikkiseen elämään tulevassa maailmassa.”8 Rakastammeko me Jeesusta Kristusta ja Hänen tapaansa enemmän kuin me rakastamme itseämme ja omaa suunnitelmaamme?
Jotkut saattavat luulla, että he ovat epäonnistuneet liian monta kertaa, ja tuntea itsensä liian heikoksi muuttamaan syntisiä tekojaan tai maailmallisia sydämen halujaan. Liitonalaiseen Israeliin kuuluvina me emme kuitenkaan vain yritä muuttua omin voimin. Jos me vilpittömästi pyydämme Jumalalta, Hän hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme – ja Hän tekee meistä enemmän kuin koskaan kuvittelimmekaan. Huomattava teologi Robert L. Millet kirjoittaa ”terveestä edistymisen kaipuusta” tasapainotettuna sillä hengellisellä ”varmuudella, että Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen kauttaan me onnistumme siinä”.9 Tämän ymmärtäen voimme vilpittömästi sanoa taivaalliselle Isälle:
Näin haltuhus uskon kaikkeni,
Kun tiedän: mua rakastat ain.
Niin päättävin mielin ain seuraan Sua
Ja teen mitä tahdot Sä vain.10
Kun annamme särkyneen sydämemme Jeesukselle Kristukselle, Hän hyväksyy meidän uhrimme. Hän tuo meidät takaisin. Riippumatta siitä, mitä menetyksiä, vammoja ja torjumista olemme kärsineet, niin Hänen armonsa ja parantamisensa ovat kaikkia niitä voimallisempia. Kun meillä on todellisena aisaparina Vapahtaja, me voimme sanoa luottavaisina: ”Kaikki kyllä järjestyy.” Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.