Todellisia paimenia
Presidentti Thomas S. Monson
Kotiopetus vastaa moniin rukouksiin ja sallii meidän nähdä muutokset, joita ihmisten elämässä voi tapahtua.
Tänään Salt Lake Cityn konferenssikeskuksessa ja eri paikoissa lähellä ja kaukana on koolla joukko niitä, joilla on Jumalan pappeus. Te todellakin olette ”kuninkaallinen papisto” – vieläpä ”valittu suku”, kuten apostoli Pietari julisti.1 Minulle on kunnia ja etuoikeus puhua teille.
Kun olin lapsi, perheemme matkusti joka kesä Provokanjoniin, joka sijaitsee noin 72 kilometriä Salt Lake Citystä eteläkaakkoon. Meillä oli tapana viettää siellä useita viikkoja perheen mökillä. Me pojat odotimme aina innolla sitä, että pääsisimme purolle kalastamaan tai uimapaikalle, ja yritimme saada auton kulkemaan nopeammin. Noina aikoina isäni auto oli Oldsmobile vuosimallia 1928. Jos isä ajoi yli 55 km tunnissa, äitini sanoi: ”Hidasta! Hidasta!” Minä sanoin: ”Kaasu pohjaan, isä! Kaasu pohjaan!”
Isällä oli tapana ajaa noin 55 km:n tuntivauhtia koko matka Provokanjoniin tai kunnes kääntyessämme jostakin tienmutkasta matkamme keskeytyi lammaslauman vuoksi. Katselimme, kuinka ohitsemme kulki satoja lampaita eikä niillä näyttänyt olevan paimenta. Muutama koira haukkui lampaiden kannoilla niiden kulkiessa eteenpäin. Kaukana takana näimme paimenen hevosensa selässä – hevosella oli suitsien sijaan vain riimu. Toisinaan mies retkotti satulassa torkkuen, sillä hevonen tiesi minne mennä ja haukkuvat koirat hoitivat työn.
Verrataan sitä näkymään, jonka näin vuosia sitten Münchenissä Saksassa. Oli sunnuntaiaamu, ja olimme matkalla lähetyssaarnaajien konferenssiin. Kun katsoin ulos lähetysjohtajan auton ikkunasta, näin paimenen, joka johti lampaita sauva kädessään. Ne seurasivat häntä, menipä hän minne hyvänsä. Jos hän kääntyi vasempaan, ne seurasivat häntä vasemmalle. Jos hän kääntyi oikeaan, ne seurasivat häntä oikealle. Vertasin toisiinsa todellista paimenta, joka johti lampaitaan, ja sitä paimenta, joka vain ratsasteli lampaidensa perässä.
Jeesus sanoi: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani.”2 Hän antaa meille täydellisen esimerkin siitä, millainen todellisen paimenen tulee olla.
Veljet, Jumalan pappeudenhaltijoina meillä on paimenen tehtävä. Herra on viisaudessaan antanut ohjeet, joiden avulla voimme olla paimenia kirkon perheille, joita voimme palvella, joita voimme opettaa ja joille voimme todistaa. Sitä kutsutaan kotiopetukseksi, ja juuri tästä haluan puhua teille tänä iltana.
Kirkon jokaisessa seurakunnassa piispa valvoo pappeudenhaltijoiden nimittämistä kotiopettajiksi, jotka vierailevat jäsenten kotona joka kuukausi. He kulkevat pareittain. Siellä missä se on mahdollista, nuori mies, joka on pappi tai opettaja Aaronin pappeudessa, kulkee sellaisen aikuisen mukana, jolla on Melkisedekin pappeus. Kun he menevät niiden ihmisten kotiin, joista he ovat vastuussa, Aaronin pappeuden haltijan tulee osallistua opettamiseen. Sellainen tehtävä auttaa valmistamaan näitä nuoria miehiä lähetystyöhön sekä elinikäiseen pappeuden palvelutyöhön.
Kotiopetusohjelma on vastaus nykyajan ilmoitukseen, jossa pappeuteen asetetuille annetaan tehtäväksi ”opettaa, selittää, kehottaa, kastaa – – ja käydä jokaisen jäsenen kodissa ja kehottaa heitä rukoilemaan ääneen ja salassa ja huolehtimaan kaikista perhevelvollisuuksista, – – valvoa aina seurakuntaa ja olla sen kanssa ja vahvistaa sitä ja katsoa, ettei seurakunnassa ole mitään pahuutta eikä kovuutta toisia kohtaan, ei valehtelemista, panettelua eikä pahan puhumista”3.
Presidentti David O. McKay on kehottanut: ”Kotiopetus on tärkeimpiä ja antoisimpia tilaisuuksiamme vahvistaa ja innoittaa, neuvoa ja opastaa meidän Isämme lapsia. – – Se on jumalallinen palvelustehtävä, jumalallinen kutsumus. Kotiopettajina meillä on velvollisuus viedä – – henkeä jokaiseen kotiin ja jokaiseen sydämeen. Rakastaessaan tätä työtä ja tehdessään parhaansa uskollinen ja jalo Jumalan lasten opettaja saa rajatonta rauhaa, iloa ja tyydytystä.”4
Mormonin kirjassa kerrotaan, että Alma ”vihki kaikki heidän pappinsa ja kaikki heidän opettajansa, eikä ketään vihitty, elleivät he olleet vanhurskaita miehiä.
Sen tähden he valvoivat kansaansa ja ravitsivat sitä sillä, mikä kuuluu vanhurskauteen.”5
Suorittaessamme kotiopetustehtäviämme meidän olisi viisasta ottaa selvää kunkin perheen jäsenten haasteista ja ymmärtää niitä, jotta voimme tehokkaasti opettaa ja antaa tarvittavaa apua.
Kotiopetuskäynti myös onnistuu todennäköisemmin, jos siitä sovitaan etukäteen. Saanen havainnollistaa tätä seikkaa kertomalla teille joidenkin vuosien takaisesta kokemuksestani. Siihen aikaan lähetystyön toimeenpanevaan komiteaan kuuluivat Spencer W. Kimball, Gordon B. Hinckley ja Thomas S. Monson. Eräänä iltana veli ja sisar Hinckley tarjosivat kotonaan meille komitean jäsenille ja puolisoillemme päivällisen. Olimme juuri lopettelemassa oivallista päivällistä, kun oveen koputettiin. Presidentti Hinckley avasi oven ja havaitsi toisen kotiopettajistaan seisovan siinä. Kotiopettaja sanoi: ”Tiedän, etten ole sopinut tulostani eikä minulla ole toveria mukanani, mutta minusta tuntui, että minun pitäisi tulla tänä iltana. En tiennyt, että teillä olisi vieraita.”
Presidentti Hinckley kutsui kotiopettajan ystävällisesti sisälle ja pyysi istuutumaan ja opettamaan kolmea apostolia ja heidän puolisoitaan velvollisuuksistamme jäseninä. Hiukan pelokkaasti kotiopettaja teki parhaansa. Presidentti Hinckley kiitti kotiopettajaa käynnistä, minkä jälkeen kotiopettaja lähti viipymättä.
Mainitsen vielä yhden esimerkin väärästä tavasta suorittaa kotiopetus. Presidentti Marion G. Romneylla, joka oli joitakin vuosia sitten neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa, oli tapana kertoa kotiopettajastaan, joka tuli kerran kylmänä talvi-iltana käymään Romneyn kodissa. Hän piti hatun kädessään ja liikehti hermostuneena, kun häntä pyydettiin istuutumaan ja kertomaan sanomansa. Jäädessään seisomaan hän sanoi: ”Katsos, veli Romney, ulkona on niin kylmä, että jätin auton moottorin käymään, ettei se sammuisi. Poikkesin vain sisään, jotta voin sanoa piispalle, että olen suorittanut käyntini.”6
Kerrottuaan tästä veli Romneyn kokemuksesta pappeuskokouksessa presidentti Ezra Taft Benson sanoi: ”Me pystymme parempaan, veljet – paljon parempaan!”7 Olen samaa mieltä.
Kotiopetus on enemmän kuin kaavamainen vierailu kerran kuussa. Meillä on vastuu opettaa, innoittaa ja motivoida Jumalan poikia ja tyttäriä, ja käydessämme niiden luona, jotka eivät ole aktiivisia, johdattaa heidät aktiivisiksi ja lopulta korotukseen.
Avuksi ponnisteluissamme kerron tämän viisaan neuvon, joka pätee varmasti kotiopettajiinkin. Abraham Lincoln on aikoinaan sanonut: ”Jos haluat voittaa miehen puolellesi, saa hänet ensin vakuuttuneeksi siitä, että olet hänen vilpitön ystävänsä.”8 Presidentti Ezra Taft Benson on kannustanut: ”Ennen kaikkea olkaa aitoja ystäviä niille yksilöille ja perheille, joita opetatte. – – Ystävä tekee enemmän kuin velvollisuusvierailun joka kuukausi. Ystävälle on tärkeämpää ihmisten auttaminen kuin kiitoksen saaminen. Ystävä välittää. Ystävä rakastaa. Ystävä kuuntelee ja auttaa.”9
Kotiopetus vastaa moniin rukouksiin ja sallii meidän nähdä muutokset, joita ihmisten elämässä voi tapahtua.
Yksi esimerkki tästä on Dick Hammer, joka tuli lamakauden aikana Utahiin työllisyystöihin. Hän tapasi nuoren myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan tytön ja solmi tämän kanssa avioliiton. Hän avasi St. Georgessa Utahissa Dick’s Café -nimisen kahvilan, josta tuli suosittu kohtauspaikka.
Hammerin perheen kotiopettajana oli ystäväni Willard Milne. Koska tunsin myös Dick Hammerin, sillä olin painanut hänen kahvilansa ruokalistat, kysyin ystävältäni veli Milneltä St. Georgessa käydessäni: ”Miten ystävämme Dick Hammer edistyy?”
Vastaus oli yleensä: ”Hän edistyy, mutta hitaasti.”
Kun Willard Milne ja hänen toverinsa vierailivat kuukausittain Hammereilla, he onnistuivat aina esittämään evankeliumin sanoman ja lausumaan todistuksensa Dickille ja tämän perheelle.
Vuodet kuluivat, ja sitten eräänä päivänä Willard soitti minulle ja kertoi hyviä uutisia. ”Veli Monson”, hän aloitti, ”Dick Hammer on kääntynyt ja aikoo mennä kasteelle. Hän on ikävuosiltaan päälle 80, ja me olemme olleet ystäviä koko aikuisikämme. Hänen päätöksensä lämmittää sydäntäni. Olen ollut hänen kotiopettajansa vuosikausia.” Willardin ääni murtui hänen kertoessaan tervetulleen viestinsä.
Veli Hammer todellakin kastettiin, ja vuotta myöhemmin hän meni kauniiseen St. Georgen temppeliin ja sai siellä endaumenttinsa ja sinetöimissiunauksensa.
Kysyin Willardilta: ”Lannistuitko milloinkaan hänen kotiopettajanaan, kun se kesti niin kauan?”
Hän vastasi: ”En, se maksoi vaivan. Kun saan todistaa iloa, josta Hammerin perheen jäsenet ovat päässeet osallisiksi, sydämeni on täynnä kiitollisuutta siunauksista, joita evankeliumi on tuonut heidän elämäänsä, ja siitä etuoikeudesta, joka minulla on ollut auttaa siinä jollakin tavoin. Olen onnellinen mies.”
Veljet, meillä on vuosien varrella etuoikeus vierailla monien ihmisten luona ja opettaa heitä – sekä vähemmän aktiivisia että täysin sitoutuneita. Jos olemme tunnollisia tehtävässämme, saamme monia tilaisuuksia olla siunauksena ihmisten elämässä. Vierailumme niiden ihmisten luona, jotka ovat etääntyneet aktiivisuudesta kirkossa, voivat olla se avain, joka lopulta avaa ovet heidän paluulleen.
Tämä ajatus mielessämme ojentakaamme auttava kätemme niille, joista olemme vastuussa, ja tuokaamme heidät Herran pöydän ääreen kestitsemään itseään Hänen sanallaan ja nauttimaan Hänen Henkensä kumppanuudesta, jolloin he eivät ”enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan [kuuluvat] Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät”10.
Jos joku teistä on hairahtunut omahyväisyyteen, mitä tulee kotiopetuskäynteihinne, niin saanen sanoa, että juuri nyt on paras hetki omistautua uudelleen kotiopetustehtävällenne. Päättäkää nyt tehdä kaikki tarvittava voidaksenne ojentaa auttavan kätenne niille, jotka on annettu teidän vastuullenne. Joskus kotiopetustoverinnekin tarvitsee vähän ylimääräistä kannustusta, jotta hän järjestäisi aikaa käyntejänne varten, mutta jos olette sinnikkäitä, tulette onnistumaan.
Veljet, meidän ponnistelumme kotiopetuksessa ovat jatkuvia. Työ ei pääty ennen kuin Herramme ja Mestarimme sanoo: ”Tämä riittää.” On ihmisiä, joiden elämää piristää. On sydämiä, joita koskettaa. On sieluja, jotka pelastaa. Meidän pyhä etuoikeutemme on piristää ja koskettaa huomaamme uskottujen kallisarvoisten sielujen elämää ja pelastaa heidät. Meidän tulee tehdä tämä uskollisesti ja sydän täynnä iloa.
Lopuksi esitän erityisen esimerkin, joka kuvaa sitä, millaisia kotiopettajia meidän tulisi olla. On yksi opettaja, jonka elämä jättää varjoonsa kaikki muut. Hän opetti elämästä ja kuolemasta, velvollisuudesta ja päämäärästä. Hän ei elänyt tullakseen palvelluksi vaan palvellakseen, ei saadakseen vaan antaakseen, ei säästääkseen henkensä vaan uhratakseen sen muiden edestä. Hän kuvasi rakkautta, joka on kauniimpaa kuin himo, köyhyyttä, joka on arvokkaampaa kuin aarteet. Tästä Opettajasta on sanottu, että Hän opetti valtuudella eikä niin kuin lainopettajat.11 Hänen lakejaan ei kirjoitettu kiveen vaan ihmissydämiin.
Puhun Mestariopettajasta, Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, koko ihmiskunnan Vapahtajasta ja Lunastajasta. Raamatun kertomuksessa sanotaan, että Hän ”kulki ympäri maata, teki hyvää”12. Kun Hän on vankkumattomana oppaanamme ja esimerkkinämme, olemme kelvollisia saamaan Hänen jumalallista apuaan kotiopetuksessamme. Ihmisten elämää siunataan. Sydämiä lohdutetaan. Sieluja pelastetaan. Meistä tulee todellisia paimenia. Rukoilen, että niin tapahtuu. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.