Toivo

Steven E. Snow

seitsemänkymmenen koorumien johtokunnasta

Meidän toivomme sovituksesta antaa meille iankaikkisen näkökulman.

Meidän perheemme kasvoi eteläisen Utahin aavikkoisilla ylängöillä. Sadetta on harvoin, ja kaikki toivovat, että vettä saadaan tarpeeksi tuleviin kesähelteisiin. Silloin, kuten nytkin, toivoimme sadetta, rukoilimme sadetta, ja huonoina aikoina paastosimme saadaksemme sadetta.

Siellä kerrotaan isoisästä, joka vei viisivuotiaan pojanpoikansa kävelylle kaupunkiin. Lopulta he tulivat pääkadun varrella sijaitsevaan pieneen ruokakauppaan ja jäivät nauttimaan kylmää virvoitusjuomaa. Paikalle ajoi toisesta osavaltiosta tuleva auto, ja sen kuljettaja kääntyi vanhuksen puoleen. Muukalainen osoitti pientä pilveä taivaalla ja kysäisi: ”Tuleekohan tuosta sade?”

”Toivottavasti”, vanha mies vastasi, ”ei niinkään minun puolestani, vaan pojan. Minä olen nähnyt, kun sataa.”

Toivo on tunne, joka rikastaa jokapäiväistä elämäämme. Toivo tarkoittaa tunnetta siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Kun toivomme jotakin, odotamme sitä innolla ja kohtuullisella luottamuksella. Tuollainen toivo tuo tiettyä rauhoittavaa vaikutusta elämäämme, kun odotamme luottavaisina tulevia tapahtumia.

Joskus toivomme asioita, joihin voimme vaikuttaa vain vähän tai emme lainkaan. Toivomme hyvää säätä. Toivomme aikaista kevättä. Toivomme, että suosikkijoukkueemme voittaa maailmancupin, Super Bowlin tai maailmanmestaruuden.

Sellaiset toiveet tekevät elämästämme mielenkiintoista, ja ne voivat usein johtaa epätavalliseen, jopa taikauskoiseen käyttäytymiseen. Esimerkiksi minun appeni on todellinen penkkiurheilija, mutta hän on vakuuttunut siitä, että jos hän ei katso suosikkikoripallojoukkueensa peliä televisiosta, se todennäköisemmin voittaa. Kun olin 12-vuotias, halusin välttämättä pitää samoja likaisia sukkia jokaisessa nappulaliigan baseball-pelissä siinä toivossa, että voittaisimme. Äitini käski minun säilyttää niitä verannalla talon takana.

Toisina aikoina meidän toiveemme voivat johtaa unelmiin, jotka voivat innoittaa meitä ja saada meidät toimimaan. Jos toivomme menestyvämme paremmin koulussa, tuo toive voi toteutua ahkerasti opiskelemalla ja uhraamalla. Jos toivomme pelaavamme voittajajoukkueessa, tuo toive voi johtaa johdonmukaiseen harjoitteluun, omistautumiseen, yhteistyöhön ja lopulta menestykseen.

Roger Bannister oli englantilainen lääketieteen opiskelija, jolla oli kunnianhimoinen toive. Hän halusi olla ensimmäinen ihminen, joka juoksee mailin alle neljässä minuutissa. Ison osan 1900-luvun alkupuolta yleisurheilun harrastajat odottivat malttamattomina päivää, jolloin rikottaisiin mailin neljän minuutin haamuraja. Vuosien varrella monet erinomaiset juoksijat olivat päässeet lähelle, mutta neljän minuutin haamurajaa ei silti rikottu. Bannister omistautui kunnianhimoiselle harjoitusaikataululle toiveenaan toteuttaa tavoitteensa tehdä uusi maailmanennätys. Urheilupiireissä jotkut olivat alkaneet epäillä, ettei mailin neljän minuutin rajaa edes voitaisi rikkoa. Asiantuntijoina pidetyt olivat jopa tehneet oletuksia, että ihmisruumiin olisi fysiologisesti mahdotonta juosta niin pitkää matkaa sellaisella vauhdilla. Eräänä pilvisenä päivänä 6. toukokuuta 1954 Roger Bannisterin suuri toive toteutui! Hän ylitti maaliviivan ajassa 3.59,4 ja teki uuden maailmanennätyksen. Hänen toiveestaan rikkoa mailin neljän minuutin haamuraja tuli unelma, joka saavutettiin harjoittelulla, kovalla työllä ja omistautumisella.

Toivo voi innoittaa unelmia ja kannustaa meitä toteuttamaan niitä. Toivo ei kuitenkaan yksin saa meitä onnistumaan. Monet kunnioitettavat toiveet ovat jääneet täyttymättä, haaksirikkoutuneina hyvien aikomusten ja laiskuuden karikoihin.

Huomaamme, että meidän vanhempien hartaimmat toiveet keskittyvät omiin lapsiimme. Toivomme, että heistä kasvaa ihmisiä, jotka elävät vastuullisesti ja vanhurskaasti. Sellaiset toiveet särkyvät helposti, jos emme näytä hyvää esimerkkiä. Pelkkä toivo ei tarkoita sitä, että lapsemme kasvavat vanhurskaudessa. Meidän täytyy viettää aikaa heidän kanssaan perheillassa ja hyödyllisissä perhetoiminnoissa. Meidän täytyy opettaa heitä rukoilemaan. Meidän täytyy lukea heidän kanssaan pyhiä kirjoituksia ja opettaa heille tärkeitä evankeliumin periaatteita. Vain silloin on mahdollista, että hartaimmat toiveemme toteutuvat.

Emme saa koskaan antaa toivon väistyä epätoivon tieltä. Apostoli Paavali kirjoitti, että meidän tulee kyntää toivossa (ks. 1. Kor. 9:10). Toivominen rikastaa elämäämme ja auttaa meitä odottamaan innolla tulevaisuutta. Kynnämmepä peltoja elämässämme viljelymielessä tai kuvaannollisesti, on ehdottoman tärkeää, että meillä myöhempien aikojen pyhinä on toivoa.

Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa toivo on sitä, että Hänen seuraajansa haluavat saada iankaikkisen pelastuksen Hänen sovituksensa kautta.

Se on todellakin toivo, joka meillä kaikilla täytyy olla. Juuri se erottaa meidät muusta maailmasta. Pietari kehotti Kristuksen varhaisia seuraajia olemaan ”aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1. Piet. 3:15).

Meidän toivomme sovituksesta antaa meille iankaikkisen näkökulman. Sellainen näkökulma antaa meidän nähdä tämän hetken tuolle puolen lupaukseen iankaikkisuuksista. Meidän ei tarvitse jäädä ansaan yhteiskunnan häilyvien odotusten asettamien ahtaiden rajojen sisäpuolelle. Olemme vapaita odottamaan selestistä kirkkautta, sinetöityinä perheeseemme ja rakkaimpiimme.

Evankeliumissa toivo liitetään lähes aina uskoon ja rakkauteen. Presidentti Dieter F. Uchtdorf on opettanut: ”Toivo on yksi kolmijalkaisen tuolin jaloista yhdessä uskon ja rakkauden kanssa. Nämä kolme vakauttavat elämäämme huolimatta rosoisista ja epätasaisista pinnoista, joille saatamme toisinaan päätyä.” (”Toivon ääretön voima”, Liahona, marraskuu 2008, s. 21.)

Mormonin kirjan viimeisessä luvussa Moroni kirjoitti:

”Sen vuoksi täytyy olla uskoa; ja jos täytyy olla uskoa, täytyy olla myös toivoa; ja jos täytyy olla toivoa, täytyy olla myös rakkautta.

Ja ellei teillä ole rakkautta, te ette mitenkään voi pelastua Jumalan valtakuntaan; ettekä te voi pelastua Jumalan valtakuntaan, ellei teillä ole uskoa; ettekä voi, ellei teillä ole toivoa.” (Moroni 10:20–21.)

Vanhin Russell M. Nelson on opettanut, että ”uskon juuret ovat Jeesuksessa Kristuksessa. Toivo keskittyy sovitukseen. Rakkaus ilmenee ’Kristuksen puhtaassa rakkaudessa’. Nämä kolme ominaisuutta ovat yhteenkietoutuneita kuin köyden säikeet, eikä niitä voi aina tarkasti erottaa toisistaan. Yhdessä niistä tulee meidät selestiseen valtakuntaan yhdistävä liekaköysi.” (”A More Excellent Hope”, Ensign, helmikuu 1997, s. 61.)

Kun Nefi aikakirjansa lopussa profetoi Jeesuksesta Kristuksesta, hän kirjoitti: ”Sen vuoksi teidän täytyy ponnistella eteenpäin lujina Kristuksessa, niin että teillä on täydellinen toivon kirkkaus ja rakkaus Jumalaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan” (2. Nefi 31:20).

Tämä ”täydellinen toivon kirkkaus”, josta Nefi puhuu, on toivo sovituksesta, iankaikkinen pelastus, jonka meidän Vapahtajamme uhraus teki mahdolliseksi. Tämä toivo on kautta aikain johtanut miehiä ja naisia tekemään merkittäviä asioita. Muinaiset apostolit vaelsivat maan päällä ja todistivat Hänestä ja lopulta antoivat henkensä Häntä palvellessaan.

Tällä taloudenhoitokaudella monet varhaiset kirkon jäsenet lähtivät kodistaan sydän täynnä toivoa ja uskoa, kun he matkasivat länteen halki suurten tasankojen kohti Suolajärven laaksoa.

Mary Murray Murdoch liittyi kirkkoon Skotlannissa vuonna 1851 ollessaan 67-vuotias leski. Hän oli pienikokoinen nainen, vain noin 140-senttinen ja hädin tuskin 40-kiloinen. Hän oli synnyttänyt kahdeksan lasta, joista kuusi eli aikuisikään. Hänen kokonsa vuoksi hänen lapsensa ja lastenlapsensa kutsuivat häntä hellästi ”pikkumummoksi”.

Hänen poikansa John Murdoch ja hänen vaimonsa liittyivät kirkkoon ja lähtivät Utahiin vuonna 1852 kahden pienen lapsensa kanssa. Huolimatta oman perheensä vastoinkäymisistä John lähetti neljä vuotta myöhemmin äidilleen tarvittavat varat, jotta tämä voisi tulla perheen pariin Salt Lake Cityyn. Pientä kokoaan paljon suuremmalla toivolla varustettuna Mary aloitti vaivalloisen matkan länteen kohti Utahia 73 vuoden ikäisenä.

Ylitettyään turvallisesti Atlantin hän liittyi lopulta huono-onniseen Martinin käsikärrykomppaniaan. Nuo käsikärrypioneerit aloittivat matkansa länteen heinäkuun 28. päivänä. Tuon komppanian kärsimykset ovat hyvin tunnettuja. Ryhmän 576 jäsenestä kuoli melkein neljäsosa ennen kuin he pääsivät Utahiin. Vielä useammat olisivat menehtyneet ilman pelastusoperaatiota, jonka presidentti Brigham Young järjesti lähettäen joukon vankkureineen ja tarvikkeineen etsimään hädässä olevia, hankiin juuttuneita pyhiä.

Mary Murdoch kuoli lokakuun 2. päivänä 1856 lähellä Nebraskan Chimney Rockia. Siellä hän menehtyi uupumukseen, pakkaseen ja matkan kärsimyksiin. Hänen hauras kehonsa yksinkertaisesti petti pyhien kohtaamien fyysisten kärsimysten uuvuttamana. Kun hän makasi kuolemaisillaan, hänen ajatuksensa olivat hänen perheensä luona Utahissa. Tämän uskollisen pioneerinaisen viimeiset sanat olivat: ”Kertokaa Johnille, että kuolin kasvot kohti Siionia.” (Ks. Kenneth W. Merrell, Scottish Shepherd: The Life and Times of John Murray Murdoch, Utah Pioneer, 2006, s. 34, 39, 54, 77, 94–97, 103, 112–113, 115.)

Mary Murray Murdoch on esimerkki siitä toivosta ja uskosta, jota niin monet varhaisista pioneereista osoittivat urhoollisella matkallaan länteen. Nykyajan hengelliset matkat eivät vaadi sen vähempää toivoa tai uskoa kuin nuo varhaisten pioneerien matkat. Meidän haasteemme voivat olla erilaisia, mutta vaikeudet ovat aivan yhtä suuria.

Rukoilen, että meidän toiveemme johtavat vanhurskaitten unelmiemme täyttymiseen. Rukoilen erityisesti, että toivomme sovituksesta vahvistaa uskoamme ja rakkauttamme ja antaa meille iankaikkisen näkökulman tulevaisuudestamme. Rukoilen, että meillä kaikilla olisi tämä täydellinen toivon kirkkaus. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.