Uskoa pelastuksen työssä

Thomas S. Monson

Ennen varsinaista sanomaani saanen käyttää tätä tilaisuutta kiittääkseni teitä ystävällisyyden ilmauksistanne tänä vaikeana aikana menetettyäni rakkaan vaimoni Francesin. Olen saanut voimaa ja tukea tuntiessani teidän rakkautenne ja teidän rukouksenne puolestani.

Sisar Monsonille ja minulle lähetystyö on aina ollut lähellä sydäntämme ja osa yhteistä elämäämme. Olimme vielä nuoripari, kun minut kutsuttiin palvelemaan piispana Salt Lake Cityn vanhassa 6. ja 7. seurakunnassa, johon kuului 1 080 jäsentä. Seurakunnassa oli joukko vähemmän aktiivisia jäseniä, ja sisar Monson antoi aina tukensa ja kannusti neuvonantajiani ja minua, kun vierailimme näiden rakkaiden jäsenten luona ja kun pyrimme saamaan heidät jälleen aktiivisiksi.

Muutama vuosi myöhemmin minut kutsuttiin palvelemaan Kanadan lähetyskentän johtajana. Kutsun saamisesta ei ollut kulunut kuukauttakaan, kun sisar Monson ja minä jo jätimme vastikään rakennetun kotimme ja matkustimme kahden pienen lapsemme kanssa – kolmatta odotettiin – Torontoon Ontarioon, missä lähetystyö täytti elämämme seuraavien kolmen vuoden ajan.

Saanen vahvistaa kaiken, mitä täällä on tänään sanottu. Todistan teille, että teitä siunataan, kun noudatatte saamianne neuvoja.

Pyhissä kirjoituksissa ei ole merkityksellisempää julistusta, ei sitovampaa vastuuta, ei suorempaa ohjetta kuin se käsky, jonka ylösnoussut Herra antoi ilmestyessään Galileassa yhdelletoista opetuslapselle. Hän sanoi: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19). Profeetta Joseph Smith on julistanut: ”Loppujen lopuksi suurin ja tärkein velvollisuus on saarnata evankeliumia.” Jotkut teistä, jotka olette täällä tänään, muistatte vielä, kun presidentti David O. McKay lausui tutut sanat: ”Jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja!” Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut meille: ”Niin monet meistä ajattelevat lähetystyön olevan yksinkertaisesti ovelta ovelle kulkemista. Jokainen, joka tuntee tätä työtä, tietää, että on olemassa parempikin tapa. Tuo tapa on toimiminen kirkon jäsenten kautta.”

Lisään heidän sanomaansa omat sanani. Nyt on aika jäsenten ja lähetyssaarnaajien liittyä yhteen, toimia yhdessä, tehdä työtä Herran viinitarhassa tuodaksemme sieluja Hänen luokseen. Hän on valmistanut meille keinot kertoa evankeliumista moninaisin tavoin, ja Hän auttaa meitä ponnisteluissamme, jos toimimme uskossa Hänen työnsä toteuttamiseksi.

Kun sisar Monson ja minä palvelimme Kanadan lähetyskentällä, saimme olla todistamassa kanadalaisten pyhien syvää uskoa, joka vahvisti meitä. Tämä videoleike kuvaa niiden lähetyskenttämme jäsenten ja lähetyssaarnaajien uskoa ja tekoja, jotka asuivat ja työskentelivät St. Thomasissa.

Näin uskoa toisen kerran, kun vierailin ensimmäistä kertaa St. Thomasin seurakunnassa noin 200 kilometrin päässä Torontosta. Vaimoni ja minut oli kutsuttu osallistumaan seurakunnan sakramenttikokoukseen ja puhumaan sikäläisille jäsenille. Kun ajoimme pitkin hienoa katua, näimme monia kirkkorakennuksia ja mietimme, mikä niistä olisi meidän kirkkomme. Se ei ollut yksikään niistä. Löysimme vihdoin paikan saamamme osoitteen perusteella, ja se osoittautui huonokuntoiseksi kerhorakennukseksi. Seurakuntamme kokoontui kerhorakennuksen ränsistyneessä kellarissa. Seurakuntaan kuului ehkä 25 jäsentä, joista paikalla oli 12. Samat henkilöt johtivat kokouksen, siunasivat ja jakoivat sakramentin, pitivät rukoukset ja lauloivat laulut.

Kokouksen päätteeksi seurakunnanjohtaja Irving Wilson kysyi, voisiko hän puhua kanssani. Tuossa kokouksessa hän ojensi minulle Improvement Eran, nykypäivän Ensign-lehden edeltäjän, numeron. Hän näytti kuvaa yhdestä kappelirakennuksestamme Australiassa – uudesta kappelirakennuksesta – ja ilmoitti: ”Tällaisen rakennuksen me tarvitsemme täällä St. Thomasissa.”

Hymyilin ja vastasin: ”Sitten kun meillä on täällä tarpeeksi jäseniä ja varoja maksaaksemme sellaisen rakennuksen, olen varma, että sellainen rakennetaan.” Siihen aikaan paikallisten jäsenten tuli kerätä 30 % tontin hinnasta ja rakennuksen kustannuksista kymmenystensä ja muiden uhriensa lisäksi.

Seurakunnanjohtaja Wilson vastasi: ”Meidän lapsemme varttuvat. Me tarvitsemme tämän rakennuksen, ja me tarvitsemme sen nyt!”

Rohkaisin heitä kasvattamaan kävijämääräänsä pyrkien henkilökohtaisesti perehdyttämään ja opettamaan. Lopputulos, veljet ja sisaret, on klassinen esimerkki uskon, siihen yhdistetyn työn ja sen kruunaavan todistuksen voimasta.

Seurakunnanjohtaja Wilson pyysi, että St. Thomasin kaupunkiin lähetettäisiin kuusi lähetyssaarnaajaa lisää. Kun näin tapahtui, hän kutsui lähetyssaarnaajat kokoukseen pienen kultasepänliikkeensä takahuoneeseen, missä he polvistuivat nöyrään rukoukseen. Rukouksen päätyttyä hän pyysi yhtä lähetyssaarnaajaa antamaan hänelle pöydällä olevan puhelinluettelon keltaiset sivut. Seurakunnanjohtaja otti kirjan käteensä ja sanoi: ”Jos me joskus aiomme saada unelmiemme kappelin St. Thomasiin, meidän on saatava myöhempien aikojen pyhä suunnittelemaan se. Koska meillä ei ole jäsentä, joka olisi arkkitehti, meidän on yksinkertaisesti käännytettävä sellainen.” Hän kuljetti sormeaan pitkin arkkitehtien saraketta, kunnes pysähtyi yhden nimen kohdalle ja sanoi: ”Tämän miehen kutsumme kotiini kuulemaan palautuksen sanomaa.”

Veli Wilson menetteli samalla tavalla putkimiesten, sähkömiesten ja kaikenlaisten muiden ammattimiesten osalta. Hän ei unohtanut muitakaan ammatteja, koska hän halusi tasapainoisen seurakunnan. Ihmiset kutsuttiin hänen kotiinsa tapaamaan lähetyssaarnaajia, heille opetettiin totuutta, heille todistettiin ja he kääntyivät. Uudet käännynnäiset toimivat sitten samalla tavalla, kutsuivat muita kuuntelemaan. Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta tämä menettelytapa jatkui.

St. Thomasin seurakunta koki ihmeellistä kasvua. Kahden ja puolen vuoden päästä hankittiin kappelitontti, jolle rakennettiin kaunis rakennus, ja innoitettu unelma toteutui. Nyt tuo lähetysseurakunta on menestyvä Siionin vaarnaseurakunta.

Kun ajattelen St. Thomasin kaupunkia, en ajattele niinkään seurakunnan satoja jäseniä ja kymmeniä perheitä. Sen sijaan ajatukseni palaavat tuohon harvalukuisten seurakuntalaisten sakramenttikokoukseen kerhotalon kellarissa, niihin kahteentoista jäseneen, ja Herran lupaukseen: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20).

Tuon videon kuvaamisesta on kulunut monta vuotta. Kuulemanne ääni kuulosti nuoremmalta, mutta lähetystyöhön liittyvä uskon periaate on aivan yhtä totta tänä päivänä kuin se oli puoli vuosisataa sitten St. Thomasin seurakunnassa.

Todistan, että kun toimimme uskossa, Herra osoittaa meille, kuinka voimme vahvistaa Hänen kirkkoaan siinä seurakunnassa, johon kuulumme. Hän on meidän kanssamme, ja Hänestä tulee aktiivinen kumppani lähetystyöponnisteluissamme.

Lähetyssaarnaajien lukumäärän lisääntyessä seurakunnissa ja vaarnoissa ympäri maailmaa pyydän hartaasti, että osoitatte uskoanne samoin kuin seurakunnanjohtaja Wilson St. Thomasissa. Pohtikaa rukoillen, keitä sukulaisistanne, ystävistänne, naapureistanne ja tuttavistanne te haluaisitte kutsua kotiinne tapaamaan lähetyssaarnaajat ja kuulemaan palautuksen sanoman. Aivan kuten Herra toimi St. Thomasin kaupungissa, Hän pyhittää teidänkin ponnistelunne, ja te saatte kykyjä, jotka ylittävät omat kykynne, niin että voitte kohottaa ja siunata muiden elämää.

Rukoilen, että kasvatamme alati uskoamme ja uskollisuuttamme täyttäessämme pyhää velvollisuuttamme pelastaa taivaallisen Isämme lapsia – veljiämme ja sisariamme. Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.