Sanoma, merkitys ja paljon väkeä
Meidän aikamme lakkaamattoman hälinän ja hyörinän keskellä pyrkikäämme näkemään Kristus elämämme, uskomme ja palvelemisemme keskipisteenä.
Veljet ja sisaret, tässä on seitsemän kuukauden ikäinen Sammy Ho Ching katsomassa yleiskonferenssia televisiosta kotonaan viime huhtikuussa.
Kun koitti aika hyväksyä presidentti Russell M. Nelson ja muut johtavat auktoriteetit, Sammy keskittyi käsillään pitelemään pulloaan. Niinpä hän teki sen, mitä pystyi.
Sammy antaa aivan uuden merkityksen käsitteelle äänestää jaloillaan.
Tervetuloa tähän Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon puolivuotiskonferenssiin. Luodakseni taustaa sille, että käsittelen näiden kahdesti vuodessa järjestettävien kokoontumisten tarkoitusta, kertaan tämän tapahtuman, joka on Luukkaan kertomana Uudessa testamentissa:1
”Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä.
Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä.
Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi.
Silloin hän huusi: ’Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!’”
Hämmästyneenä miehen rohkeudesta väkijoukko yritti vaientaa hänet, mutta kertomuksessa sanotaan, että ”hän vain huusi entistä kovemmin”. Sinnikkyytensä ansiosta mies vietiin Jeesuksen luo. Jeesus kuunteli hänen uskontäyteisen pyyntönsä saada näkönsä ja paransi hänet.2
Tämä eloisa pieni kuvaus liikuttaa minua joka kerta kun luen sen. Voimme tuntea miehen hädän. Voimme miltei kuulla, miten hän huutaa saadakseen Vapahtajan huomion. Hymyilemme sille, että hän kieltäytyy olemasta vaiti – todellakin hän päättäväisesti huutaa voimakkaammin, kun kaikki muut käskevät häntä olemaan hiljempaa. Tämä on itsessään suloinen kertomus hyvin päättäväisestä uskosta. Mutta kuten kaikkien pyhien kirjoitusten kohdalla – mitä enemmän luemme sitä, sitä enemmän löydämme siitä.
Yksi ajatus, jonka tajusin vasta äskettäin, on tämän miehen hyvä vaisto siitä, että hänellä oli ympärillään hengellisesti herkkiä ihmisiä. Tämän kertomuksen koko merkittävyys on riippuvainen kourallisesta tuntemattomia naisia ja miehiä, joilla toverinsa kysyttyä: ”Mitä tämä hälinä merkitsee?” oli tavallaan näkemys tunnistaa Kristus hälinän aiheuttajaksi – Hän oli Merkityksen henkilöitymä. Tässä pienessä vuoropuhelussa on opetus meille kaikille. Uskoa ja vakaumusta koskevissa asioissa meidän kannattaa osoittaa tiedustelumme niille, joilla uskoa ja vakaumusta itse asiassa on! ”Miten sokea voisi taluttaa sokeaa?” Jeesus kysyi kerran. ”Molemmathan siinä putoavat kuoppaan.”3
Tällainen uskon ja vakaumuksen tavoittelu on tarkoituksemme näissä konferensseissa, ja kun tänään liitytte seuraamme, te huomaatte, että tätä samaa etsivät hyvin monet muutkin. Katsokaa ympärillenne. Tällä konferenssialueella näette kaikenkokoisia perheitä tulossa joka suunnasta. Vanhat ystävät halaavat toisiaan iloisina jälleennäkemisestä, mahtava kuoro lämmittelee ja vastustajat huutelevat lempiaiheitaan kadulla. Kauan sitten palvelleet lähetyssaarnaajat etsivät aiempia tovereitaan, ja juuri kotiin palanneet lähetyssaarnaajat etsivät itselleen aivan uutta toveria (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan!). Entä valokuvat? Taivas meitä auttakoon! Jokaisen kädessä on matkapuhelin – näytämme muuttaneen moton ”jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja” muotoon ”jokainen jäsen on valokuvaaja”. Kaiken tämän ihastuttavan hälinän keskellä voisi perustellusti kysyä: ”Mitä tämä kaikki merkitsee?”
Kuten Uuden testamentin kertomuksessamme – ne, joita on siunattu näkökyvyllä, käsittävät, että huolimatta kaikesta muusta, mitä tämä konferenssiperinne saattaakin meille tarjota, sillä on hyvin vähän tai ei lainkaan merkitystä, ellemme löydä Jeesusta sen kaiken keskeltä. Jotta ymmärtäisimme näkemyksen, jota etsimme, parantumisen, jonka Hän lupaa, ja merkityksen, jonka jollakin tavalla käsitämme olevan täällä, meidän täytyy nähdä hälinän yli – niin riemullista kuin se onkin – ja kiinnittää huomiomme Häneen. Jokaisen puhujan rukous, kaikkien laulajien toivo, jokaisen konferenssiin osallistuvan osoittama kunnioitus – kaikki pyhitetään kutsumaan paikalle Hänen Henkeään, jonka kirkko tämä on: elävän Kristuksen, Jumalan Karitsan, Rauhan Ruhtinaan.
Meidän ei kuitenkaan tarvitse olla konferenssikeskuksessa löytääksemme Hänet. Kun lapsi lukee Mormonin kirjaa ensimmäistä kertaa ja ihastuu Abinadin rohkeudesta tai 2 000 nuoren sotilaan marssista, me voimme lempeästi lisätä, että Jeesus on tämän suurenmoisen aikakirjan kaikkialla läsnä oleva keskushahmo, joka seisoo kuin jättiläinen käytännöllisesti katsoen kirjan jokaisella sivulla ja on yhdistävänä tekijänä kaikkiin muihin uskoa edistäviin hahmoihin kirjassa.
Samalla tavoin kun joku ystävä tutustuu uskoomme, häntä saattavat hämmentää jotkin uskonnollisen käytäntömme ainutlaatuiset perusasiat ja oudot sanat – ruokavaliorajoitukset, omavaraisuustarvikkeet, pioneerivaellukset, sähköiset sukupuut ja lukemattomat vaarnakeskukset, joissa jotkut ovat mahdollisesti odottaneet esiteltävän uusimpia ja hienoimpia telttailutarvikkeita. Niinpä kun uudet ystävämme kokevat lukuisia uusia näkymiä ja ääniä, meidän täytyy ohjata heidät kaiken hälinän ohi keskittymään tämän kaiken merkitykseen, iankaikkisen evankeliumin sykkivään sydämeen – taivaallisten vanhempien rakkauteen, jumalallisen Pojan sovittavaan lahjaan, Pyhän Hengen lohduttavaan johdatukseen, kaikkien näiden totuuksien ja niin paljon muunkin palauttamiseen myöhempinä aikoina.
Kun ihminen menee ensimmäisen kerran pyhään temppeliin, kokemus saattaa olla hänelle jokseenkin hämmentävä. Meidän tehtävänämme on huolehtia siitä, että pyhät vertauskuvat ja ilmoitetut rituaalit, seremoniavaatteet ja visuaaliset esitykset eivät koskaan käännä hänen huomiotaan pois Vapahtajasta vaan pikemminkin osoittavat kohti Häntä, jota me olemme siellä palvelemassa. Temppeli on Herran huone, ja Hänen tulee olla päällimmäisenä mielessämme ja sydämessämme – Kristuksen majesteettisen opin täyttäessä meidän koko olemuksemme, aivan kuten se täyttää temppelitoimitukset – siitä hetkestä, kun luemme kaiverretut sanat etuoven yläpuolella, aivan viimeiseen hetkeen, jonka olemme rakennuksessa. Kaiken sen ihmeellisen keskellä, mitä kohtaamme, meidän tulee nähdä ennen kaikkea Jeesuksen merkitys temppelissä.
Ajatelkaa niitä lukuisia rohkeutta vaativia hankkeita ja uusia ilmoituksia, joita kirkossa on esitetty näinä viime kuukausina. Kun palvelemme toisiamme tai parannamme lepopäivän kokemustamme tai omaksumme uuden ohjelman lapsille ja nuorille, niin meiltä jää huomaamatta todellinen syy näihin ilmoituksena saatuihin muutoksiin, jos pidämme niitä erillisinä, toisiinsa liittymättöminä osina emmekä niinkään toisiinsa liittyvänä pyrkimyksenä auttaa meitä rakentumaan lujemmin pelastuksemme kalliolle.4 Tämä on varmasti, aivan varmasti sitä, mitä presidentti Russell M. Nelson tarkoittaa kehottaessaan meitä käyttämään kirkon ilmoitettua nimeä.5 Jos Jeesus – Hänen nimensä, Hänen oppinsa, Hänen esimerkkinsä, Hänen jumalallisuutensa – voi olla jumalanpalveluksemme keskipisteenä, niin me vahvistamme Alman kerran opettamaa suurenmoista totuutta: ”Monenlaista on tuleva; [mutta] katso, on yksi asia, joka on tärkeämpi kuin ne kaikki – – Lunastaja [joka] elää ja tulee kansansa keskuuteen.”6
Vielä yksi ajatus lopuksi: Joseph Smithin aikana 1800-luvun rajaseutujen ilmapiiri oli kiihkeä kristillisten todistajien kilpailevien ryhmien vuoksi.7 Mutta aikaansaamallaan melskeellä nämä innokkaat herätyssaarnaajat – ironista kyllä – hämärsivät sen Vapahtajan, jota nuori Joseph niin vilpittömästi etsi. Taistellakseen omien sanojensa mukaan ”pimeyteen ja ymmälle” jäämistä vastaan8 Joseph vetäytyi erään metsikön yksinäisyyteen, missä hän näki ja kuuli loistavamman todistuksen Vapahtajan keskeisestä asemasta evankeliumissa kuin mikään, mitä on mainittu täällä tänä aamuna. Saadessaan käsittämättömän ja odottamattoman näkemisen lahjan Joseph näki näyssä taivaallisen Isänsä, maailmankaikkeuden suuren Jumalan, sekä Jeesuksen Kristuksen, Hänen täydellisen ainosyntyisen Poikansa. Sitten Isä antoi esimerkin, jota olemme ylistäneet tänä aamuna: Hän osoitti Jeesusta sanoen: ”Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!”9 Mikään suurempi ilmaus Jeesuksen jumalallisuudesta, Hänen ensisijaisesta tärkeydestään pelastussuunnitelmassa ja Hänen asemastaan Jumalan silmissä ei voisi koskaan ylittää tuota lyhyttä seitsemän sanan julistusta.
Hälinää ja hämmennystä? Väkijoukkoja ja väittelyä? Kaikkea sitä on maailmassamme runsaasti. Tosiaankin, epäilijät ja uskovat kiistelevät yhä tästä näystä ja käytännöllisesti katsoen kaikesta muustakin, mihin olen tänään viitannut. Mikäli te pyritte kenties näkemään selvemmin ja löytämään merkityksen lukuisten mielipiteiden keskellä, niin ohjaan teidät kohti samaa Jeesusta ja lausun apostolisen todistuksen Joseph Smithin kokemuksesta, kuten se tapahtui suunnilleen 1 800 vuotta sen jälkeen, kun sokea ystävämme oli saanut näkönsä muinaisella Jerikon tiellä. Todistan näiden kahden ja ajan saatossa eläneiden lukuisten muiden kanssa, että varmastikin sykähdyttävin näky ja ääni elämässä on se, kun Jeesus paitsi kulkee ohi10 myös tulee meidän luoksemme, pysähtyy meidän viereemme ja jää asumaan meidän keskuuteemme.11
Sisaret ja veljet, meidän aikamme lakkaamattoman hälinän ja hyörinän keskellä pyrkikäämme näkemään Kristus elämämme, uskomme ja palvelemisemme keskipisteenä. Juuri siinä piilee todellinen merkitys. Ja jos joinakin päivinä meidän näkökykymme on rajallinen tai luottamuksemme horjuu tai uskoamme koetellaan ja hiotaan – kuten varmasti käy – huutakaamme silloin kovemmalla äänellä: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!”12 Apostolisella innolla ja profeetallisella vakaumuksella lupaan, että Hän kuulee teitä ja sanoo – ennemmin tai myöhemmin: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.”13 Tervetuloa yleiskonferenssiin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.