Kuten Hän palveli

Suunnilleen puolitoista vuotta sitten, vuoden 2017 syksyllä 64-vuotias veljeni Mike ilmoitti minulle, että hänellä oli todettu haimasyöpä. Hän kertoi minulle myös, että hän oli saanut pappeuden siunauksen kotiopettajaltaan ja että hän oli myös tavannut piispan. Myöhemmin hän lähetti minulle kuvan Oaklandin temppelistä Kaliforniassa Yhdysvalloissa. Kuva oli otettu sairaalasta käsin, jossa hän oli saamassa hoitoa, ja kuvan alla oli teksti: ”Katso, mitä näen sairaalahuoneestani.”¹

Olin yhtä yllättynyt hänen sanoistaan, jotka koskivat kotiopettajia, pappeuden siunauksia, piispoja ja temppeleitä, kuin olin hänen syövästään. Nimittäin Mike, joka oli pappi Aaronin pappeudessa, ei ollut käynyt kirkossa säännöllisesti lähes 50 vuoteen.

Perheenä olimme miltei yhtä kiinnostuneita hänen hengellisestä edistymisestään kuin olimme hänen edistymisestään taistelussa syöpää vastaan – suurelta osin sen vuoksi että nyt hän esitti usein kysymyksiä Mormonin kirjasta, sinetöimisvoimasta ja elämästä kuoleman jälkeen. Kun kuukaudet kuluivat ja syöpä levisi, tarve saada täydentäviä erikoishoitoja toi Miken lopulta Utahiin Huntsmanin syöpähoitolaitokseen.

Pian Miken saavuttua hänen luonaan meni käymään John Holbrook, sen seurakunnan lähetystyönjohtaja, jonka alueella sijaitsevassa hoitolaitoksessa Mike nyt asui. John kertoi, että ”minulle oli selvää, että Mike on Jumalan poika”, ja että heidän välilleen kasvoi nopeasti side ja ystävyys, jotka johtivat siihen, että Johnista tuli Miken tosiasiallinen palvelutyöveli. Hän esitti Mikelle heti kutsun vastaanottaa lähetyssaarnaajat, josta kutsusta veljeni kohteliaasti kieltäytyi, mutta kuukauden ystävyyden jälkeen John kysyi jälleen selittäen Mikelle: ”Luulenpa, että kuulisit mielelläsi evankeliumin sanoman.”² Tällä kertaa kutsu otettiin vastaan, mikä johti tapaamisiin lähetyssaarnaajien kanssa sekä piispa Jon Sharpin käynteihin. Keskustelut piispan kanssa johtivat lopulta siihen, että Mike sai patriarkallisen siunauksensa 57 vuotta kasteensa jälkeen.

Viime vuonna joulukuun alkupuolella, kuukausia kestäneiden hoitojen jälkeen, Mike päätti lopettaa syöpähoidot, joilla oli pahoja sivuvaikutuksia, ja antaa luonnon hoitaa tehtävänsä. Miken lääkäri kertoi meille, että Mikella oli suunnilleen kolme kuukautta elinaikaa. Samaan aikaan evankeliumiaiheiset kysymykset jatkuivat – samoin jatkuivat hänen paikallisten pappeusjohtajiensa käynnit ja tuki. Käydessämme Miken luona näimme usein yöpöydällä avonaisen Mormonin kirjan, kun keskustelimme evankeliumin palautuksesta, pappeuden avaimista, temppelitoimituksista ja ihmisen iankaikkisesta luonteesta.

Joulukuun puoliväliin mennessä patriarkallinen siunaus kädessään Mike näytti itse asiassa vahvistuvan ja hänen ennusteensa vielä edessä olevista vähintään kolmesta kuukaudesta tuntuivat todennäköisiltä. Suunnittelimme jopa, että hän viettäisi kanssamme joulun, uudenvuoden ja olisi luonamme sen jälkeenkin. 16. joulukuuta sain yllättäen puhelun piispa Sharpilta, joka kertoi minulle, että hän ja vaarnanjohtaja olivat puhutelleet Miken ja havainneet hänen olevan kelvollinen saamaan Melkisedekin pappeuden. Hän kysyi, milloin voisin olla paikalla osallistuakseni toimitukseen. Toimitus suunniteltiin sille perjantaille 21. joulukuuta.

Kun se päivä koitti, vaimoni Carol ja minä saavuimme hoitolaitokseen ja meitä tultiin heti vastaan käytävällä Miken huoneen luona ja meille kerrottiin, ettei Mikella tuntunut enää pulssia. Menimme huoneeseen, jossa patriarkka, Miken piispa ja vaarnanjohtaja olivat jo odottamassa – ja silloin Mike avasi silmänsä. Hän tunnisti minut ja sanoi, että pystyi kuulemaan ääneni ja oli valmis vastaanottamaan pappeuden. Viisikymmentä vuotta sen jälkeen kun Mike oli asetettu papiksi Aaronin pappeudessa, minulla oli etuoikeus hänen paikallisten johtohenkilöidensä avustamana antaa Melkisedekin pappeus ja asettaa veljeni vanhimman virkaan. Viisi tuntia myöhemmin Mike kuoli – hän meni verhon läpi tapaamaan vanhempiamme Melkisedekin pappeuden haltijana.

Vain vuosi sitten presidentti Russell M. Nelson esitti meille jokaiselle kutsun huolehtia veljistämme ja sisaristamme ”korkeammalla, pyhemmällä tavalla”.³ Puhuessaan Vapahtajasta presidentti Nelson opetti: ”Koska tämä on Hänen kirkkonsa, me Hänen palvelijoinaan palvelemme yksilöitä, kuten Hän palveli. Me palvelemme Hänen nimessään, Hänen voimallaan ja valtuudellaan sekä Hänen rakastavalla ystävällisyydellään.”⁴

Tähän Jumalan profeetan esittämään kutsuun on vastattu ja kaikkialla maailmassa ponnistellaan suuresti, jotta yksilöitä palveltaisiin sekä koordinoidusti – jäsenten täyttäessä uskollisesti saamiaan palvelutyötoimeksiantoja – että spontaanisti – hyvin monien osoittaessa Kristuksen kaltaista rakkautta vastauksena odottamattomiin tilanteisiin. Omassa perheessämme olemme nähneet läheltä tämän kaltaista palvelutyötä.

John, joka oli Miken ystävä ja palvelutyöveli sekä entinen lähetysjohtaja, tapasi sanoa lähetyssaarnaajilleen, että ”jos joku on ’ei kiinnostunut’ -luettelossa, älkää antako periksi. Ihmiset muuttuvat.” Meille hän sanoi sitten: ”Mike muuttui suunnattomasti.”⁵ John oli ensin ystävä antaen usein kannustusta ja tukea – mutta hänen tekemänsä palvelutyö ei rajoittunut ystävällisiin käynteihin. John tiesi, että palvelutyötä tekevä on enemmän kuin ystävä ja että ystävyys vahvistuu, kun me palvelemme.

Ihmisen ei tarvitse sairastaa henkeä uhkaavaa sairautta, kuten veljeni, tarvitakseen palvelutyötä. Tarpeita on muodoltaan, kooltaan ja olosuhteiltaan monenlaisia. Yksinhuoltaja, vähemmän aktiivinen pariskunta, kamppaileva teini-ikäinen, ylirasittunut äiti, uskon koetus tai talouteen, terveyteen tai avioliittoon liittyviä ongelmia – luettelo on miltei loputon. Miken tavoin kukaan ei ole kuitenkaan liian kaukana, eikä koskaan ole liian myöhäistä saada Vapahtajan rakastavaa apua.

Kirkon palvelutyön verkkosivulla meille opetetaan, että ”vaikka palvelutyöllä on monia tarkoituksia, pyrkimyksiämme tulee ohjata halu auttaa muita kokemaan syvällisempi yksilöllinen kääntymys ja tulemaan enemmän Vapahtajan kaltaisiksi”⁶. Vanhin Neil L. Andersen on sanonut sen näin:

”Henkilö, jolla on hyvä sydän, voi auttaa jotakuta vaihtamaan renkaan, viedä huonetoverin lääkäriin, syödä lounasta sellaisen kanssa, joka on surullinen, tai ilahduttaa toista hymyilemällä ja tervehtimällä.

Mutta ensimmäisen käskyn noudattaja tuo luonnollisesti jotakin lisää näihin tärkeisiin palvelutekoihin.”⁷

Noudattaessamme palvelutyössämme Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä on tärkeää muistaa, että Hänen pyrkimyksillään rakastaa, kohottaa, palvella ja siunata oli korkeampi tavoite kuin välittömän tarpeen täyttäminen. Hän selvästikin tunsi ihmisten päivittäiset tarpeet ja suhtautui myötätuntoisesti heidän senhetkisiin kärsimyksiinsä, kun Hän paransi, ruokki, antoi anteeksi ja opetti. Mutta Hän halusi tehdä enemmän kuin pitää huolta tästä päivästä. Hän halusi lähellään olevien seuraavan Häntä, tuntevan Hänet ja saavuttavan jumalalliset mahdollisuutensa.⁸

Kun pyrimme palvelemaan, kuten Hän palveli⁹, meille suodaan tilaisuuksia unohtaa itsemme ja kohottaa muita. Nämä mahdollisuudet saattavat usein olla epämukavia ja koetella haluamme tulla enemmän Mestarimme kaltaisiksi – Hänen, jonka suurenmoisin palvelutyö, Hänen ääretön sovituksensa, oli kaikkea muuta kuin mukava. Matteuksen luvussa 25 meille muistutetaan, mitä Herra ajattelee meistä, kun me Hänen laillaan olemme herkkiä huomaamaan niitä vaikeuksia, koettelemuksia ja haasteita, joita hyvin monet kohtaavat mutta jotka voivat usein jäädä huomaamatta.

”’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.

Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. – –’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa?

Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme? – –’

Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”¹⁰

Palvelimmepa me palvelutyöveljinä tai -sisarina tai tulimmepa me yksinkertaisesti tietoisiksi siitä, että joku tarvitsee apua, meitä kannustetaan tavoittelemaan Hengen johdatusta ja ohjausta – ja sitten toimimaan. Saatamme ihmetellä, kuinka palvella parhaiten, mutta Herra tietää, ja Hänen Henkensä avulla meitä ohjataan ponnisteluissamme. Kuten Nefiä, jota Henki johdatti edeltä käsin hänen tietämättään, mitä hänen pitäisi tehdä¹¹, samoin Henki johdattaa meitäkin, kun pyrimme olemaan välineinä Herran käsissä Hänen lastensa siunaukseksi. Kun etsimme Hengen johdatusta ja turvaamme Herraan, meidät ohjataan tilanteisiin ja olosuhteisiin, joissa voimme toimia ja siunata – toisin sanoen palvella.

Saattaa olla sellaisia tilanteita, jolloin huomaamme tarpeen mutta tunnemme riittämättömyyttä vastata siihen olettaen, että se, mitä meillä on tarjottavana, ei riitä. Palveleminen kuten Hän palveli¹² on kuitenkin sitä, että annamme, mitä pystymme antamaan, ja luotamme siihen, että Herra vahvistaa pyrkimyksemme siunaamaan ”kanssakulkijoitamme tällä matkalla kuolevaisuudessa”¹³. Joillekin se saattaa tarkoittaa ajan ja kykyjen lahjan antamista, toisille se saattaa tarkoittaa ystävällistä sanaa tai vahvaa selkää. Vaikka meistä saattaa tuntua, että ponnistelumme eivät ole riittäviä, presidentti Dallin H. Oaks on esittänyt erään tärkeän periaatteen ”pienistä ja yksinkertaisista asioista”. Hän opetti, että pienet ja yksinkertaiset teot ovat voimallisia, koska ne kutsuvat ”kumppaniksi Pyhän Hengen”¹⁴ – kumppanin, joka siunaa sekä antajaa että saajaa.

Tietäen kuolevansa pian veljeni Mike sanoi: ”On ihmeellistä, miten haimasyöpä voi saada ihmisen keskittymään siihen, mikä on kaikkein tärkeintä.”¹⁵ Miken kohdalla se ei ollut liian myöhäistä niiden suurenmoisten miesten ja naisten ansiosta, jotka näkivät tarpeen, eivät tuominneet vaan palvelivat kuten Vapahtaja. Joidenkin kohdalla muutos saattaa tapahtua pikemmin, joidenkin kohdalla kenties verhon tuolla puolen. Meidän täytyy kuitenkin muistaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä eikä kukaan ole koskaan harhautunut niin kauas polulta, että hän olisi Jeesuksen Kristuksen äärettömän sovituksen ulottumattomissa – sovituksen, joka on kestoltaan ja mittasuhteiltaan rajaton.

Viime lokakuun yleiskonferenssissa vanhin Dale G. Renlund opetti: ”Riippumatta siitä, kuinka pitkään olemme olleet pois polulta – –, niin sinä hetkenä, jolloin päätämme muuttua, Jumala auttaa meitä palaamaan.”¹⁶ Se päätös muuttua tapahtuu kuitenkin usein tuloksena jonkinlaisesta kutsusta, kuten ”Luulenpa, että kuulisit mielelläsi evankeliumin sanoman.” Aivan kuten Vapahtajan ei ole koskaan liian myöhäistä auttaa, samoin meidänkään ei ole koskaan liian aikaista esittää kutsua.

Tämä pääsiäisen aika tarjoaa meille jälleen kerran suurenmoisen tilaisuuden muistaa Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen suurta sovitusuhria ja sitä, mitä Hän on tehnyt meidän jokaisen puolesta niin valtavalla hinnalla – hinnalla, joka Hänen omien sanojensa mukaan ”sai [Hänet], suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta”. ”Kuitenkin”, Hän sanoo, ”minä join ja saatoin päätökseen valmisteluni ihmislasten hyväksi.”¹⁷

Todistan, että koska Hän saattoi työn päätökseen, toivoa on aina. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.