Totuus ja suvaitsevaisuus

Kirkon koululaitoksen hartaustilaisuus nuorille aikuisille • 11. syyskuuta 2011 • Brigham Youngin yliopisto


Rakkaat nuoret veljeni ja sisareni, Kristen ja minä tunnemme olevamme etuoikeutettuja, kun saamme olla kanssanne tässä merkittävässä tilaisuudessa. Kokoonnumme 11. päivänä syyskuuta – tasan 10 vuotta sen tapahtuman jälkeen, joka on syvästi vaikuttanut meidän elämäämme ja ajatuksiimme sekä vaikuttaa vielä monien tulevien vuosien ajan. Tämä päivä liittyy pysyvästi kaksoistorneihin.

Olen tuntenut innoitusta puhua tänä iltana eräästä toisesta kaksikosta – totuuden ja suvaitsevaisuuden parivaljakosta. En valinnut näitä aiheita siksi, että ne olisivat pelkästään teidän nuorten aikuisten huolenaiheita, kuten seurusteleminen, hengaileminen ja avioliiton solmiminen, joita kuvailin tälle kuulijakunnalle joitakin vuosia sitten. Se, kuinka käsittelen totuutta ja suvaitsevaisuutta, kannustaa teitä miettimään ja opettamaan tätä aihekaksikkoa, koska ne ovat keskeisiä nousevalle sukupolvelle, jonka vanhemman pään edustajia te olette.

Me uskomme ehdottomaan totuuteen

Ensiksi – totuus. Me uskomme ehdottomaan totuuteen, kuten Jumalan olemassaoloon sekä Hänen käskyjensä säätämään oikeaan ja väärään. Laulamme:

Maa järkkyy ja muuttuu, ei taivaita nää,
Vaan ei koskaan voi totuutta hävittää.
Siinä suuruus on mittaamaton.1

Presidentti Joseph F. Smith on sanonut: ”Me uskomme kaikkeen totuuteen, koskipa se mitä aihetta tahansa. Yksikään lahko tai uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei pidä hallussaan ainoatakaan totuuden periaatetta, jota emme hyväksy tai jonka hylkäämme. Olemme halukkaat ottamaan vastaan kaiken totuuden, tulipa se mistä lähteestä tahansa, sillä totuus pysyy, totuus kestää.”2

Totuuden olemassaolo ja luonne on yksi kuolevaisen elämän perustavaa laatua olevia kysymyksiä. Jeesus sanoi roomalaiselle maaherra Pilatukselle, että Hän tuli maailmaan todistaakseen totuuden puolesta. ”Mitä on totuus?” tuo epäuskoinen puolestaan kysyi (ks. Joh. 18:37–38). Aiempina hetkinä Vapahtaja oli julistanut: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Nykyajan ilmoituksessa Hän on julistanut: ”Totuus on tieto asioista sellaisina kuin ne ovat ja kuin ne ovat olleet ja kuin ne tulevat olemaan” (OL 93:24).

Nuoret veljeni ja sisareni, tiedämme, että Jumalan olemassaolo ja ehdottoman totuuden olemassaolo ovat tämän maanpäällisen elämän kannalta perustavanlaatuisia seikkoja, uskottiinpa niihin tai ei. Tiedämme myös, että paha on olemassa ja että jotkin asiat ovat yksinkertaisesti, vakavasti ja ikuisesti väärin. Te, joille puhun, kartatte pahaa ja etsitte totuutta. Kiitän teitä vanhurskaista teoistanne ja vanhurskaista toiveistanne. Herran Jeesuksen Kristuksen apostolina pyrin auttamaan teitä tekemään oikeita valintoja maailmassa, joka jakautuu yhä suuremmassa määrin uskoon ja epäuskoon, hyvään ja pahaan.

Järkyttävät reportaasit laajamittaisesta varastelemisesta ja valehtelemisesta sivistyneissä yhteiskunnissa kahden viime kuukauden aikana viittaavat moraaliseen tyhjiöön, jossa monella ei ole juurikaan käsitystä oikeasta ja väärästä. Viime kuukauden laajat mellakat ja ryöstelyt Britanniassa sekä pöyristyttävä, laajalle levinnyt huijaaminen opettajien toimesta osavaltiollisissa kokeissa ala- ja yläkouluissa Atlantassa Georgiassa Yhdysvalloissa ovat saaneet monet miettimään, onko meiltä katoamassa se moraalinen perusta, jonka länsimaat ovat saaneet juutalaiskristillisen perinnön kautta.3

Varokaa moraalista relativismia

On hyvä kantaa huolta moraalisesta perustastamme. Me elämme maailmassa, missä yhä useammat vaikutusvaltaiset henkilöt opettavat ja toimivat sen käsityksen pohjalta, ettei ole mitään ehdotonta oikeaa ja väärää, että kaikki auktoriteetit ja kaikki käyttäytymissäännöt ovat ihmislähtöisiä päätöksiä, jotka voivat mennä Jumalan käskyjen edelle. Monet jopa kyseenalaistavat sen, onko olemassa Jumalaa.

Moraalisen relativismin filosofia, joka tarkoittaa, että jokainen ihminen on vapaa päättämään itse, mikä on oikein ja väärin, on muodostumassa epäviralliseksi uskonnoksi monille Amerikassa ja muissa länsimaissa. Äärimmäisellä tasolla ne pahat teot, joita aiemmin rajoitettiin ja joita peiteltiin kuin mätäpaisetta, ovat nyt laillisia ja niitä esitellään kuin julisteita. Tämän filosofian houkuttelemina monet nousevasta sukupolvesta – nuorista ja nuorista aikuisista – intoutuvat itsekkäisiin nautintoihin, pakanamaalauksiin ja kehon osien lävistyksiin, kiroiluun, paljastaviin asuihin, pornografiaan, epärehellisyyteen ja halventavaan seksuaaliseen nautintoon.

Mitä tulee perustavanlaatuiseen uskoon oikeasta ja väärästä, vanhemman ja nuoremman sukupolven välillä on hälyttävä ero. Kaksikymmentä vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan ”79 prosenttia amerikkalaisista aikuisista [uskoi], että ’on olemassa selkeät suuntaviivat siihen, mikä on hyvää ja pahaa, ja ne pätevät jokaiseen tilanteesta riippumatta’”.4 Sitä vastoin viimeaikaisempi viimeisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa tehty kysely osoittaa, että ”kolme neljännestä [heistä] uskoo, että hyvän ja pahan välinen ero on suhteellinen”.5

Monet uskonnolliset johtajat opettavat, että on olemassa Jumala, joka on ylin lainantaja ja jonka määräyksestä tietty käyttäytyminen on ehdottoman oikein ja totuuden mukaista ja että toisenlainen käyttäytyminen on ehdottoman väärin ja vastoin totuutta.6 Raamatun ja Mormonin kirjan profeetat ovat nähneet ennalta tämän ajan, jolloin ihmiset rakastaisivat ”enemmän nautintoja kuin Jumalaa” (2. Tim. 3:4) ja tosiaan kieltäisivät Jumalan (ks. Juud. 4; 2. Nefi 28:5; Moroni 7:17; OL 29:22).

Tässä vaikeassa tilanteessa meidän haasteenamme, jotka uskomme Jumalaan ja sen myötä ehdottoman oikean ja väärän totuuteen, on elää jumalattomassa ja yhä moraalittomammassa maailmassa. Tässä tilanteessa meillä kaikilla – ja varsinkin teillä nousevan sukupolven edustajilla – on velvollisuus nousta esiin todistamaan, että Jumala elää ja että on olemassa ehdottomia totuuksia, jotka perustuvat Hänen käskyihinsä. Niin tehdessämme me myöhempien aikojen pyhät turvaudumme siihen totuuteen, josta laulamme aiemmin lainaamassani kirkon laulussa:

Vaan totuus, se murru ei myrskyissä maan.
Aina vahvana seisoo se paikallaan
Eessä juonten ja syytöksien.7

Katsoessani tätä kuulijakuntaa, näitä sitoutuneita nuoria, tiedän, että jotkut teistä saattavat ihmetellä, miksi puhun teille sellaisesta, mikä on teistä ilmiselvää ja minkä saattaisitte olettaa olevan ilmiselvää muistakin. Muistakaa ne tutkimustulokset, joista mainitsin aikaisemmin ja joiden mukaan suunnilleen kolme neljännestä kaikista viimeisen vuoden yliopisto-opiskelijoista uskoo, että oikean ja väärän välinen ero on suhteellinen.

Olen päättänyt puhua totuudesta, koska koulujen, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opettajat opettavat suhteellista moraalisuutta ja toimivat sen mukaan. Tämä muovaa niiden monien nuorten amerikkalaisten asenteita, jotka siirtyvät heidän paikalleen opettamaan lapsiamme ja muovaamaan yleisiä asenteita median ja viihdeteollisuuden välityksellä. Tämä moraalisen relativismin filosofia kieltää sen, mitä miljoonat uskovat kristityt, juutalaiset ja islaminuskoiset pitävät perustavanlaatuisena, ja sen kieltäminen luo vakavan ongelman meille kaikille. Se, mitä uskovien tulisi tehdä tämän asian suhteen, johdattaa aihekaksikkoni toiseen osaan: suvaitsevaisuuteen.

Suvaitsevaisuus

Suvaitsevaisuuden määritellään tarkoittavan ystävällistä ja oikeudenmukaista suhtautumista vieraisiin mielipiteisiin ja käytäntöihin tai niitä kannattaviin tai harjoittaviin henkilöihin. Koska nykyajan liikenne- ja kommunikointivälineet ovat tuoneet meidät kaikki lähemmäksi erilaisia kansoja ja erilaisia käsityksiä, me tarvitsemme enemmän suvaitsevaisuutta. Kun itse olin nuori aikuinen – kuutisenkymmentä vuotta sitten – useimmat amerikkalaiset kohtasivat kulttuurien, arvojen ja kansojen välisiä suuria eroja vain kirjoissa ja lehdissä. Nykyään me näemme näitä eroja televisiossa ja internetissä, matkustaessamme sekä usein henkilökohtaisessa kanssakäymisessämme naapurustossamme ja kaupallisessa maailmassa.

Tämä suurempi erilaisuuden kohtaaminen sekä rikastaa elämäämme että mutkistaa sitä. Kanssakäymisemme eri kansoihin kuuluvien ihmisten kanssa monipuolistaa elämäämme, mikä muistuttaa meitä Jumalan lasten suurenmoisesta erilaisuudesta. Mutta kulttuurien ja arvojen erilaisuus tuo meille myös haasteen nähdä, mikä on sopusoinnussa evankeliumin kulttuurimme ja arvojemme kanssa ja mikä voidaan ottaa vastaan ja mitä ei. Tällä tavoin erilaisuus lisää ristiriitojen mahdollisuutta ja vaatii meitä pohtimaan enemmän suvaitsevaisuuden luonnetta. Mitä suvaitsevaisuus on, mihin se soveltuu ja mihin se ei sovellu?

Tämä on vaikeampi kysymys niille, jotka vahvistavat Jumalan ja ehdottoman totuuden olemassaolon, kuin niille, jotka uskovat moraaliseen relativismiin. Mitä heikompi ihmisen usko Jumalaan on ja mitä vähemmän hänellä on ehdottomia moraalisia periaatteita, sitä harvemmin tulee tilanteita, jolloin muiden käsitykset tai käytännöt asettavat hänelle haasteen olla suvaitsevainen. Esimerkiksi ateistin ei tarvitse päättää, millaista kielenkäytön karkeutta tai jumalanpilkkaa voidaan suvaita ja millaista tulee vastustaa. Ihmiset, jotka eivät usko Jumalaan eivätkä ehdottomaan totuuteen moraalia koskevissa asioissa, voivat pitää itseään kaikkein suvaitsevaisimpina. Heille käy miltei mikä tahansa. ”Sinä toimit oman mielesi mukaan, ja minä toimin oman mieleni mukaan” on yleinen selitys. Tällainen uskonkäsitys pystyy suvaitsemaan lähes minkälaista käyttäytymistä tahansa ja lähes keitä tahansa. Valitettavasti joillakuilla, jotka uskovat moraaliseen relativismiin, näyttää olevan vaikeuksia suvaita niitä, jotka väittävät, että on olemassa Jumala, jota tulee kunnioittaa, ja tiettyjä ehdottomia moraalisia periaatteita, joita tulee noudattaa.

Kolme ehdotonta totuutta suvaitsevaisuudesta

En puhu enempää ei-uskovien suvaitsevaisuudesta tai suvaitsemattomuudesta. Puhun nyt kuulijoille, jotka ovat myöhempien aikojen pyhiä ja uskovat Jumalaan ja ehdottomaan totuuteen. Mitä suvaitsevaisuus merkitsee meille ja muille uskoville, ja mitä erityisiä haasteita meillä on sen soveltamisessa?

Aloitan kolmesta ehdottomasta totuudesta. Esitän ne Herran Jeesuksen Kristuksen apostolina, mutta uskon, että uskovat ihmiset yleensä ottaen yhtyvät useimpiin näistä ajatuksista.

Ensimmäiseksi, kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsina veljiä ja sisaria, ja eri uskontojensa piirissä heitä opetetaan rakastamaan toisiaan ja tekemään hyvää toisilleen. Presidentti Gordon B. Hinckley ilmaisi tämän ajatuksen myöhempien aikojen pyhille: ”Jokainen meistä [erilaisissa uskontokunnissa] uskoo siihen, että Jumala on Isä, vaikka meidän tulkintamme Hänestä saattavatkin erota. Jokainen meistä kuuluu suureen perheeseen, ihmiskunnan perheeseen, Jumalan poikiin ja tyttäriin, ja olemme siten veljiä ja sisaria. Meidän on tehtävä lujemmin työtä rakentaaksemme keskinäistä kunnioitusta, kärsivällisyyden asennetta, suvaitsevuutta toisiamme kohtaan mahdollisesti omaksumistamme opeista ja filosofioista riippumatta.”8

Huomatkaa, että presidentti Hinckley puhui yhtä lailla keskinäisestä kunnioituksesta kuin suvaitsevaisuudesta. Kymmenen vuotta myöhemmin Brigham Youngin yliopistossa puhunut tohtori Alwi Shihab, joka on indonesialainen islaminuskoinen tutkija, käsitteli ajatusta tarkemmin näillä sanoin: ”Jonkin asian suvaitseminen on sitä, että oppii elämään sen kanssa silloinkin kun on sitä mieltä, että se on väärin ja suorastaan pahaa. – – Meidän tulee uskoakseni mennä suvaitsevaisuutta pidemmälle, jos haluamme saavuttaa sopusoinnun maailmassamme.”

Koraanin opetuksiin nojautuen tohtori Shihab jatkoi: ”Meidän tulee kunnioittaa tätä Jumalan antamaa arvokkuutta jokaisessa ihmisolennossa, jopa vihollisissamme. Sillä kaikkien ihmissuhteiden tavoitteena – olivatpa ne uskonnollisia, sosiaalisia, poliittisia tai taloudellisia – tulisi olla yhteistyö ja keskinäinen kunnioitus.”9

Yhdessä eläminen toinen toisensa eroja kunnioittaen on haasteena nykyajan maailmassa. Kuitenkin – ja tässä yhteydessä lausun julki toisen ehdottoman totuuden – tämä eroavuuksien kanssa eläminen on sitä, mitä Jeesuksen Kristuksen evankeliumi opettaa meitä tekemään.

Jeesus opetti, että Jumalan valtakunta on kuin hapate (ks. Matt. 13:33). Hapate – hiiva – laitetaan ison massan sekaan, niin että koko massa hapattuu eli kohoaa hapatteen vaikutuksesta. Vapahtajamme opetti myös, että Hänen seuraajansa ovat ahtaalla maailmassa, että heidän joukkonsa ja valtapiirinsä on vähäinen (ks. 1. Nefi 14:12) ja että heitä vihataan, koska he eivät kuulu maailmaan (ks. Joh. 17:14). Mutta se on meidän tehtävämme. Meidät kutsutaan elämään muiden Jumalan lasten kanssa, jotka eivät yhdy uskoomme eivätkä arvoihimme ja joilla ei ole niitä liiton mukaisia velvollisuuksia, jotka me olemme ottaneet vastaan. Niinpä palvelutyönsä päättyessä Jeesus rukoili Isältä: ”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta” (Joh. 17:15). Meitä opetetaan olemaan maailmassa olematta maailmasta.

Koska Jeesuksen Kristuksen seuraajia käsketään olemaan kuin hapate – ei tulemaan otetuiksi pois maailmasta, vaan jäämään maailmaan – meidän tulee tavoitella suvaitsevaisuutta niiltä, jotka vihaavat meitä sen vuoksi, ettemme ole maailmasta. Tähän liittyen meidän on toisinaan tarpeen kyseenalaistaa lakeja, jotka pyrkivät rajoittamaan vapauttamme harjoittaa uskoamme, ja teemme sen turvautuen perustuslaillisiin oikeuksiimme harjoittaa vapaasti uskontoa. Eräs asianajaja, joka puolusti luterilaista koulua tapauksessa, joka on tällä hetkellä käsiteltävänä Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa, kuvaili, että suurena huolenaiheena on ”kaikkiin uskontokuntiin kuuluvien ihmisten kyky ymmärtää suhteensa Jumalaan ja toisiin ihmisiin ilman että valtiovalta seuraa heitä heidän olkansa yli”10. Siksi me tarvitsemme ymmärtämystä ja tukea – myös teidän ymmärtämystänne ja tukeanne – kun meidän tulee kamppailla uskonnonvapauden puolesta.

Myös meidän tulee osoittaa suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta muita kohtaan. Kuten apostoli Paavali opetti, kristittyjen tulee rakentaa rauhaa (ks. Room. 14:19) ja mahdollisuuksiensa mukaan elää ”rauhassa kaikkien kanssa” (Room. 12:18). Näin ollen meidän tulee olla valppaita kunnioittamaan sitä hyvää, jota meidän pitäisi nähdä kaikissa ihmisissä ja monissa mielipiteissä ja käytännöissä, jotka eroavat omistamme. Kuten Mormonin kirjassa opetetaan:

”Kaikki, mikä on hyvää, tulee Jumalasta. – –

Sen tähden kaikki, mikä kutsuu ja kannustaa tekemään hyvää ja rakastamaan Jumalaa ja häntä palvelemaan, on Jumalan innoittamaa.

Ja nyt, varokaa – –, ettette katso – – sellaisen, mikä on hyvää ja Jumalasta, olevan Perkeleestä.” (Moroni 7:12–14.)

Tällainen suhtautuminen erilaisuuteen johtaa suvaitsevaisuuteen ja myös kunnioitukseen.

Suvaitsevaisuutemme ja kunnioituksemme muita ja heidän uskonkäsityksiään kohtaan ei saa meitä hylkäämään omaa sitoutumistamme ymmärtämiimme totuuksiin ja tekemiimme liittoihin. Se on kolmas ehdoton totuus: Me emme hylkää totuutta emmekä liittojamme. Meidät lähetetään taistelemaan totuuden ja erheen välillä käytävässä sodassa. Ei ole mitään välimaastoa. Meidän täytyy puolustaa totuutta silloinkin kun osoitamme suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta erilaisia ajatuksia ja uskonkäsityksiä sekä niitä kannattavia ihmisiä kohtaan.

Samalla kun meidän tulee osoittaa suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta muita ja heidän uskonkäsityksiään kohtaan, kuten [Yhdysvaltain] perustuslain heille suomaa vapautta selittää ja puolustaa kantaansa, meitä ei vaadita kunnioittamaan ja suvaitsemaan väärää käytöstä. Meidän velvollisuutemme totuutta kohtaan vaatii meitä pyrkimään siihen, ettei meidän tarvitse kärsiä tietynlaisesta väärästä käyttäytymisestä. Tämä on helppo nähdä, kun asiassa on mukana äärimmäisiä käyttäytymistapoja, joita useimmat uskovat ja ei-uskovat pitävät väärinä tai mahdottomina hyväksyä. Esimerkiksi meidän kaikkien tulee tuomita murha tai muu terroritoiminta silloinkin kun sitä tekevät ääriryhmät uskonnon nimissä. Ja meidän kaikkien täytyy vastustaa väkivaltaa ja ryöstelyä.

Suvaitsevaisuuden ja totuuden kaksipuolinen kolikko

Mitä tulee käyttäytymistapoihin, jotka eivät ole niin äärimmäisiä ja joiden suhteen uskovatkaan eivät ole yhtä mieltä siitä, ovatko ne vääriä vai eivät, on paljon vaikeampi määritellä sitä, millaista käytöstä ja missä määrin meidän tulisi suvaita. Niinpä eräs pohdiskeleva MAP-nainen kirjoitti minulle kantavansa huolta siitä, että ”maailman määritelmää ’suvaitsevaisuudesta’ näyttää käytettävän yhä kasvavassa määrin viitattaessa jumalattomiin elämäntapoihin”. Hän kysyi, kuinka Herra määrittelisi ”suvaitsevaisuuden”.11

Presidentti Boyd K. Packer on esittänyt innoittavan johdannon tähän aiheeseen. Puhuessaan kolme vuotta sitten instituuttiopiskelijoille hän sanoi: ”Sana suvaitsevaisuus ei esiinny yksin. Se vaatii kohteen ja vastapuolen reaktion täyttääkseen hyveen vaatimukset. – – Suvaitsevaisuutta usein vaaditaan mutta harvoin osoitetaan. Varokaa sanaa suvaitsevaisuus. Se on hyvin epävarma hyve.”12

Tämä innoitettu varoitus muistuttaa meitä siitä, että ihmisille, jotka uskovat ehdottomaan totuuteen, jonkin käyttäytymisen suvaitseminen on kuin kaksipuolinen kolikko. Kolikon toisella puolella on suvaitsevaisuus tai kunnioitus, mutta toisella puolella on aina totuus. Teillä ei voi olla tai te ette voi käyttää suvaitsevaisuuden kolikkoa ilman että tiedostatte sen kummankin puolen.

Vapahtajamme noudatti tätä periaatetta. Kun Jeesus kohtasi aviorikoksesta kiinni jääneen naisen, Hän puhui suvaitsevaisuuden lohdullisia sanoja: ”En tuomitse minäkään.” Kun Hän sitten lähetti naisen pois, Hän puhui käskeviä totuuden sanoja: ”Mene, äläkä enää tee syntiä” (Joh. 8:11). Tämän esimerkin, jossa Vapahtaja puhuu sekä suvaitsevaisuuden että totuuden sanoja, tulisi kohottaa ja vahvistaa meitä kaikkia: ystävällisyyttä kommunikoinnissa mutta päättäväisyyttä totuudessa.

Karkea kielenkäyttö, avoliitto ja lepopäivän rikkominen totuuden ja suvaitsevaisuuden näkökulmasta

Mietitäänpä, kuinka voimme soveltaa tätä esimerkkiä joihinkin muihin käyttäytymistapoihin. Eräs toinen pohdiskeleva MAP-jäsen kirjoitti:

”Kohdassa Moosia 18:9 Alma sanoo meille, että kun meidät kastetaan, me teemme liiton olla ’Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla, missä lienettekin’. – – Mitä tämä pyhien kirjoitusten kohta tarkoittaa meidän aikanamme ja kuinka sitä voidaan soveltaa myöhempien aikojen pyhiin?

Ollessani lähetyskentällä kuulen usein Herran nimeä lausuttavan turhaan, ja minulla on myös tuttuja, jotka kertovat asuvansa yhdessä poikaystävänsä kanssa. Olen huomannut, että lepopäivän pyhittäminen on lähestulkoon vanhentunut käytäntö. Kuinka voin pitää liittoni olla todistajana loukkaamatta näitä ihmisiä?”13

Karkea kielenkäyttö, avoliitto ja lepopäivän rikkominen – erinomaisia esimerkkejä havainnollistamaan sitä, kuinka myöhempien aikojen pyhät voivat tasapainoilla totuuteen ja suvaitsevaisuuteen liittyvien kilpailevien velvollisuuksien kanssa omassa elämässään näissä vaikeissa tilanteissa.

Aloitan henkilökohtaisesta käyttäytymisestämme, johon sisältyy lastemme opettaminen. Kun sovellamme näitä totuuden ja suvaitsevaisuuden toisinaan kilpailevia vaatimuksia näiden kolmen käyttäytymistavan ja monien muiden kohdalla, meidän ei pidä soveltaa suvaitsevaisuutta itseemme. Totuuden vaatimusten tulee ohjata meitä. Meidän tulee olla lujia käskyjen ja liittojemme pitämisessä, ja kun emme onnistu siinä, meidän tulee tehdä parannus ja edistyä.

Kuten presidentti Thomas S. Monson on opettanut meille siinä yleiskonferenssissa, jossa hänet hyväksyttiin profeetaksemme: ”Nuoret ystäväni, olkaa vahvoja. – – Tänä päivänä synti verhotaan usein suvaitsevuuden naamiolla. Älkää antako pettää itseänne, sillä sen julkisivun takana on syvää surua, murhetta ja tuskaa. Te erotatte oikean väärästä, eikä mikään naamio, olipa se kuinka vetoava tahansa, pysty muuttamaan sitä. Synnin luonne pysyy muuttumattomana. Jos niin kutsutut ystävänne yllyttävät teitä tekemään jotakin sellaista, minkä tiedätte vääräksi, te olette niitä, jotka puolustavat päättäväisesti sitä, mikä on oikein, siinäkin tapauksessa että jäisitte yksin.”14

Samalla tavoin meillä on velvollisuus opettaa lapsiamme ja muita, esimerkiksi kirkon tehtävissämme – velvollisuutemme totuutta kohtaan on tärkein. Opettamispyrkimyksemme kantavat hedelmää tietenkin vasta muiden tahdonvapauden kautta, joten meidän tulee aina opettaa rakastavasti, kärsivällisesti ja taivuttelemalla.

Siirryn nyt totuutta ja suvaitsevaisuutta koskeviin velvollisuuksiin henkilökohtaisissa suhteissamme tovereihimme, jotka käyttävät karkeaa kieltä meidän läsnä ollessamme, jotka asuvat avoliitossa ja jotka eivät pyhitä lepopäivää asianmukaisella tavalla. Kuinka meidän tulee suhtautua heihin ja puhua heidän kanssaan?

Velvollisuutemme suvaitsevaisuutta kohtaan tarkoittaa sitä, ettei minkään näistä käyttäytymistavoista – tai muista, joita pidämme totuudesta poikkeamisina – pitäisi koskaan saada meitä sanomaan mitään vihaisena tai tekemään mitään epäystävällistä. Mutta velvollisuudellamme totuutta kohtaan on omat vaatimuksensa ja omat siunauksensa. Kun me puhumme toinen toisellemme totta (ks. Ef. 4:25) ja kun ”me noudatamme totuutta ja rakkautta” (Ef. 4:15), kuten apostoli Paavali opetti, me toimimme Herran Jeesuksen Kristuksen palvelijoina tehden Hänen työtään. Enkelit seisovat rinnallamme, ja Hän lähettää Pyhän Henkensä johdattamaan meitä.

Tässä arkaluonteisessa asiassa meidän tulee ensiksi miettiä, tuleeko meidän – ja missä määrin – puhua tovereillemme asioista, jotka tiedämme oikeiksi heidän käytökseensä liittyen. Useimmissa tapauksissa tämä päätös voi riippua siitä, kuinka suoraan se vaikuttaa meihin henkilökohtaisesti.

Karkea kieli, jota käytetään jatkuvasti meidän läsnä ollessamme, antaa meille sopivan syyn ilmaista se tosiasia, että se loukkaa meitä. Karkea kieli, jota epäuskoiset käyttävät muualla kuin meidän läsnä ollessamme, ei todennäköisesti antaisi meille aihetta asettua vastustamaan rikkojia.

Me tiedämme avoliiton olevan vakava synti, johon myöhempien aikojen pyhien ei pidä hairahtua, olivatpa olosuhteet mitä tahansa. Kun ympärillämme on niitä, jotka elävät avoliitossa, se voi olla yksityistä käyttäytymistä tai sellaista, mitä meitä pyydetään suvaitsemaan, kannattamaan tai helpottamaan. Tasapainotellessamme totuuden ja suvaitsevaisuuden kanssa suvaitsevaisuus voi olla hallitseva periaate silloin kun käyttäytyminen ei koske meitä henkilökohtaisesti. Jos yhdessä asuminen koskettaa meitä henkilökohtaisesti, silloin hallitsevana periaatteenamme tulee olla velvollisuutemme totuutta kohtaan. Esimerkiksi se, että ei välitä vakavista synneistä, kun ne ovat yksityisasioita, on aivan eri asia kuin se, että pyydetään kannattamaan tai epäsuorasti tukemaan niitä, kuten sallimalla yhdessä asuminen omassa kodissamme.

Mitä tulee lepopäivän pyhittämiseen, myöhempien aikojen pyhät tietävät, että meille opetetaan lepopäivän pyhittämistä eri tavalla kuin monille muille kristityille. Täpötäydet ostoskeskukset ja muut kaupalliset toiminnat lepopäivänä häiritsevät useimpia meistä. Kenties meidän tulisi selittää uskonkäsitystämme, jonka mukaan lepopäivän pyhittämisemme, mukaan lukien sakramentin nauttimisemme , uudistaa meitä hengellisesti ja tekee meistä parempia ihmisiä arkipäiviksi sen jälkeen. Sitten voisimme ilmaista muille uskoville arvostavamme sitä seikkaa, että meille on yhteistä se, mikä on kaikkein tärkeintä, koska me jokainen uskomme Jumalaan ja ehdottoman totuuden olemassaoloon, vaikka näitä perusasioita koskevat määritelmämme eroavatkin toisistaan. Sen lisäksi meidän tulee muistaa Vapahtajan opetus siitä, että meidän tulee välttää kiistelyä (ks. 3. Nefi 11:29–30) ja että meidän esimerkkimme ja meidän saarnaamisemme tulee olla ”varoittavana äänenä, jokaisen lähimmäiselleen lempeydessä ja sävyisyydessä” (OL 38:41).

Kaikessa tässä meidän ei pidä ryhtyä tuomitsemaan lähimmäisiämme tai tovereitamme heidän käyttäytymistapansa lopullisten seurausten pohjalta. Se tuomio kuuluu Herralle, ei meille. Jopa Hän pidättäytyi langettamasta kuolevaisuuden viimeistä tuomiota naiselle, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. Suvaitsevaisuus edellyttää meiltä samanlaista pidättäytymistä toisten tuomitsemisesta.

Neljä totuuden ja suvaitsevaisuuden periaatetta yhteiskunnan toimia vaadittaessa

Nyt kun olen käsitellyt totuuden ja suvaitsevaisuuden tasapainottamista henkilökohtaisessa käytöksessämme ja suhteissamme tovereihimme, siirryn käsittelemään erilaista ja vaikeampaa tilannetta. Kun uskovat astuvat julkiselle areenalle ja pyrkivät vaikuttamaan uskonkäsitystensä mukaisten lakien laatimiseen tai säätämiseen, heidän tulee noudattaa joitakin eri periaatteita.

Te nuoret aikuiset saatatte ihmetellä, miksi puhun teille periaatteista, joita meidän tulisi noudattaa, kun tavoittelemme valtiovallan toimia esimerkiksi lainsäädäntöteitse. Saatatte sanoa: ”Se on vanhempien kirkon auktoriteettien asia.” Kuvailen näitä periaatteita teille nuorille aikuisille, koska te olette Jeesuksen Kristuksen kirkon nykyisiä jäseniä ja tulevia johtajia ja teidän tulee päättää tämänkaltaisista kysymyksistä pikemmin kuin arvaattekaan. Teidän tulee ymmärtää, kuinka totuuden ja suvaitsevaisuuden välinen tasapaino vaikuttaa meidän pyrkimyksiimme julkisuudessa.

Se, tulisiko meidän ja millä tavoin pyrkiä saamaan lakeja, jotka pakottavat tai vaikuttavat sellaiseen käyttäytymiseen, jota pidämme toivottavana sen vuoksi, että uskomme Jumalaan ja Hänen käskyihinsä, on liian laaja aihe, jotta sitä voisi käsitellä riittävästi puheeni muutaman viimeisen minuutin aikana. Tyydyn siksi kuvailemaan neljää tärkeintä periaatetta, joiden tulee hallita näitä pyrkimyksiä.

Ensimmäiseksi, kun Jeesukseen Kristukseen uskovat tuovat julkisuuteen näkemyksiään totuudesta, heidän täytyy tavoitella Herran innoitusta päättääkseen harkitsevasti ja viisaasti, mitä tosia periaatteita he pyrkivät edistämään lain tai säädöksen kautta. Yleensä heidän tulisi pidättäytyä tavoittelemasta sellaisia lakeja tai hallinnollisia toimia, jotka helpottavat uskoville ominaisten uskonkäsitysten harjoittamista edes epäsuorasti, esimerkiksi jumalanpalvelusten toimeenpanoa. Uskovat voivat vapaammin tavoitella valtion toimia silloin kun se palvelisi periaatteita laajemmin kuin vain helpottaisi heidän omien uskonkäsitystensä harjoittamista, kuten lakeja, jotka koskevat kansanterveyttä, turvallisuutta ja moraalia.

Joka tapauksessa uskon puolustajat voivat ja heidän täytyykin tavoitella lakeja, jotka säilyttävät uskonnonvapauden. Moraalisen relativismin kasvun lisäksi yleinen arvostus uskontoa kohtaan Yhdysvalloissa on levottomuutta herättävällä tavalla vähenemässä. Uskonto, joka aiemmin oli hyväksytty osa amerikkalaista elämää, herättää nykyään monien mielessä epäilyksiä. Heille se on muodostunut asiaksi, jonka täytyy osoittaa oikeutuksensa osana julkista elämäämme. Jotkin vaikutusvaltaiset tahot jopa kyseenalaistavat sen, missä määrin perustuslakimme tulisi suojella vapaata uskonnon harjoittamista, kuten oikeutta noudattaa ja saarnata uskonnollisia periaatteita.

Tämä on tärkeä asia, jossa meidän, jotka uskomme Korkeimpaan Olentoon, joka on säätänyt ehdottoman oikean ja väärän ihmisen käyttäytymisessä, täytyy yhdessä vaatia perinteisiä perustuslakiin perustuvia oikeuksia harjoittaa uskontoamme, äänestää omantuntomme mukaan julkisissa kysymyksissä ja osallistua vaaleihin ja väittelyihin julkisissa paikoissa ja oikeussaleissa. Niin tehdessämme meillä on enkelit rinnallamme. Meidän tulee myös seistä rinta rinnan muiden uskovien kanssa suojellaksemme ja vahvistaaksemme vapautta puolustaa ja harjoittaa uskonkäsityksiämme, olivatpa ne mitä tahansa. Tästä syystä meidän tulee kulkea yhdessä samaa polkua, jotta takaisimme vapautemme kulkea eri teitämme, kun eri uskonkäsityksemme niin vaativat. Taivaan johdattamina tässä vanhurskaassa asiassa meidän sanamme ovat suloisia ja löytävät sijan monien sydämessä.

Toiseksi, kun uskovat pyrkivät edistämään kantaansa julkisuudessa, heidän tulee olla keinoissaan ja tavassaan ajaa asiaa suvaitsevaisia niiden kantoja ja mielipiteitä kohtaan, jotka eivät yhdy heidän uskonkäsityksiinsä. Meidän ei pidä lisätä sitä äärimmäisyyttä, joka jakaa yhteiskuntaamme. Meidän uskovien tulee aina puhua rakastavasti ja osoittaa kärsivällisyyttä, ymmärtämystä ja myötätuntoa vastustajiamme kohtaan. Kristittyjä uskovia on käsketty rakastamaan lähimmäisiään (ks. Luuk. 10:27), antamaan anteeksi (ks. Matt. 18:21–35) ja tekemään hyvää niille, jotka heitä vihaavat (ks. Matt. 5:44, vuoden 1776 raamatunkäännös). Heidän tulee aina muistaa Vapahtajan opetus, jonka mukaan meidän tulee siunata niitä, jotka meitä kiroavat, tehdä hyvää niille, jotka meitä vihaavat, ja rukoilla niiden puolesta, jotka vihaavat meitä ja vainoavat meitä (ks. Matt. 5:44, vuoden 1776 raamatunkäännös; ks. myös 3. Nefi 12:44).

Meidän uskovien tulee lisäksi muotoilla kantamme ja perustelumme tavoilla, jotka edistävät järkevää keskustelua ja mukautumista, jotka ovat välttämättömiä demokraattiselle hallinnolle pluralistisessa yhteiskunnassa. Näillä keinoin edistämme sitä kohteliaisuutta, joka on sivilisaatiomme säilymisen kannalta välttämätöntä.

Kolmanneksi, uskovien ei pidä antaa sen tutun syytteen olla esteenä, jonka mukaan he pyrkivät säätämään moraalisuutta lailla. Monet lainsäädännön alueet perustuvat juutalaiskristilliseen moraaliin, ja niin on ollut vuosisatojen ajan. Meidän sivilisaatiomme perustuu moraaliin eikä voi olla olemassa ilman sitä. Kuten John Adams on julistanut: ”Meidän perustuslakimme on säädetty vain moraaliselle ja uskonnolliselle kansalle. Se on täysin riittämätön minkään muun kansan hallitsemiseksi.”15

Neljänneksi, uskovien ei pidä epäröidä tavoitella lakeja sellaisten julkisten olosuhteiden tai käytäntöjen ylläpitämiseksi, jotka auttavat heitä toimimaan uskonsa vaatimusten mukaan, sikäli kuin nuo olosuhteet tai käytännöt ovat suotuisia myös kansanterveydelle, turvallisuudelle tai moraalille. Esimerkiksi vaikka monien rikoslakien sekä perhettä koskevien lakien pohjana on uskonnollisia käsityksiä, näillä laeilla on pitkällinen tarkoituksenmukaisuuden historia demokraattisissa yhteiskunnissa. Mutta silloin kun uskovat muodostavat enemmistön, heidän tulee aina ottaa huomioon vähemmistön näkemykset.

Meitä myöhempien aikojen pyhiä syytetään toisinaan omahyväisyydestä ja suvaitsemattomuudesta muita kohtaan varsinkin silloin kun me muodostamme enemmistön tai kun muut muodostavat enemmistön ja meidän uskonkäsityksemme saavat meidät vastustamaan heitä. Epäilemättä myöhempien aikojen pyhien tulee olla viisaampia ja taitavampia selittäessämme ja ajaessamme näkemyksiämme ja käyttäessämme vaikutusvaltaamme, kun meillä on sitä.

Tämä on totuuden ja suvaitsevaisuuden kaksipuolisen kolikon henki. Presidentti Thomas S. Monson on esittänyt erinomaisen esimerkin näiden kahden hyveen noudattamisesta. Koko elämänsä ajan hän on esimerkillisellä tavalla suuntautunut ulospäin ja tehnyt yhteistyötä muiden uskontokuntien jäsenten ja johtohenkilöiden kanssa yhteisten tavoitteiden hyväksi ja osoittanut kristillistä toveruutta ja huolta, jolla ei ole kirkkokunnallisia rajoja.16

Lopuksi, totuuden ja suvaitsevaisuuden välisen tasapainomme henki tulee esiin näistä presidentti Gordon B. Hinckleyn sanoista: ”Auttakaamme niitä yhteiskuntaamme kuuluvia, jotka eivät ole meidän uskoamme. Olkaamme hyviä lähimmäisiä, ystävällisiä, anteliaita ja armeliaita. Olkaamme mukana hyvissä yhteiskunnallisissa hankkeissa. Saattaa olla tilanteita, tulee olemaan tilanteita, jolloin on kyse vakavista moraaliin liittyvistä kysymyksistä emmekä voi taipua periaatetta koskevissa asioissa. Mutta sellaisissa tilanteissa voimme kohteliaasti olla eri mieltä olematta töykeitä. Voimme tunnustaa niiden vilpittömyyden, joiden kantaa emme voi hyväksyä. Voimme puhua mieluummin periaatteista kuin persoonallisuuksista.”17

Tiedon ja uskon lahja

Päätän tähän vakuutukseen ja tähän todistukseen.

Raamattu opettaa, että yksi profeetan tehtävistä on olla vartijana varoittamassa Israelia (ks. Hes. 3:17; 33:7). Ilmoituksessa Herra lisäsi tämän nykypäivän Siionia koskevan vertauksen: Asettakaa torniin vartija, joka näkisi ”vihollisen tämän ollessa vielä kaukana” ja varoittaisi, jotta viinitarha pelastuisi ”tuhoojan käsiltä” (ks. OL 101:45, 54).

Olen yhtenä sellaisena vartijana puhunut teille aiheesta, jonka Henki on antanut minulle tehtäväksi. Jos teillä on epäilyksiä tämän suhteen tai jos teillä on kysymyksiä siitä, kuinka voitte soveltaa näitä periaatteita omassa elämässänne, kehotan teitä etsimään johdatusta samasta lähteestä.

Siihen laajempaan kysymykseen, jonka puolesta nykypäivän ateistit agitoivat, julistan vastauksena oman tietoni siitä, että Jumala elää! Hänen luomakuntansa todistaa Hänen olemassaolostaan, ja Hänen palvelijansa kuulevat Hänen äänensä ja julistavat sitä. Nykypäivän ilmoituksessa opetetaan, että joillakuilla on lahja tietää, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika, joka ristiinnaulittiin maailman syntien tähden, ja toisten on annettu uskoa heidän sanoihinsa (ks. OL 46:13–14). Minä tiedän, ja kutsun teitä uskomaan minun sanoihini.

Todistan Jeesuksesta Kristuksesta, viinitarhan Herrasta. Hän on meidän Vapahtajamme, ja Hän esittää meille jokaiselle ajattoman kutsun vastaanottaa Hänen rauhansa ottamalla vastaan oppia Häneltä ja kulkemalla Hänen polkuaan (ks. OL 19:23):

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28–30.)

Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Näytä viitteet

    Viitteet

  1.   1.

    ”Oi, kalliimpi maailman kultaa on”, MAP-lauluja, 178.

  2.   2.

    Evankeliumin oppi, 1980, s. 1.

  3.   3.

    Ks. ”Anarchy in the UK”, The Economist, 13. elokuuta 2011, s. 14; Patrick Jonsson, ”Is the US a Nation of Liars?”, The Christian Science Monitor, 25. heinäkuuta 2011, s. 20.

  4.   4.

    Stephen L. Carter, The Culture of Disbelief: How American Law and Politics Trivialize Religious Devotion, 1993, s. 225.

  5.   5.

    ”Campus Confidential”, The Wall Street Journal, 5. heinäkuuta 2002, s. W11.

  6.   6.

    Ks. esim. John Paul II: The Encyclicals in Everyday Language, toim. Joseph G. Donders, 2005, s. 210–213; Harold Kushner, Who Needs God, 1989, s. 83–84.

  7.   7.

    ”Oi, kalliimpi maailman kultaa on”, MAP-lauluja, 178.

  8.   8.

    Teachings of Gordon B. Hinckley, 1997, s. 665.

  9.   9.

    Building Bridges to Harmony Through Understanding (forum-puhe Brigham Youngin yliopistossa, 10. lokakuuta 2006), http://speeches.byu.edu/reader/reader.php?id=11324.

  10.   10.

    Eric Rassbach, lainattu artikkelissa William McGurn, ”Religion and the Cult of Tolerance”, The Wall Street Journal, 16. elokuuta 2011, s. A11.

  11.   11.

    Kirje Dallin H. Oaksille, 14. toukokuuta 1998.

  12.   12.

    ”Be Not Afraid”, puhe Ogdenin uskontoinstituutissa, 16. marraskuuta 2008, s. 5; ks. myös Bruce D. Porter, ”Defending the Family in a Troubled World”, Ensign, kesäkuu 2011, s. 12–18.

  13.   13.

    Kirje Dallin H. Oaksille, 22. joulukuuta 1987.

  14.   14.

    Ks. ”Vanhurskauden esimerkkejä”, Liahona, toukokuu 2008, s. 65.

  15.   15.

    Puhe Massachusettsin kansalliskaartin upseereille 11. lokakuuta 1798, julkaisussa The Works of John Adams, Second President of the United States, toim. Charles Francis Adams, 10 osaa, 1856, osa 9, s. 229.

  16.   16.

    Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue: The Biography of Thomas S. Monson, 2010, erityisesti luvut 25 ja 28 sekä sivut 462–463.

  17.   17.

    Teachings of Gordon B. Hinckley, s. 662.