Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme

Kirkon koululaitoksen takkavalkeailta nuorille aikuisille • 9. tammikuuta 2011 • Brigham Youngin yliopisto


Me vanhemmat aikuiset – lasten vanhemmat ja kirkon johtohenkilöt ja opettajat ja ystävät – kehotamme usein teitä tekemään tulevaisuudensuunnitelmia. Kannustamme teitä opiskelemaan ja hankkimaan ammattikoulutusta valmistautuessanne myöhempää elämää varten. Pyydämme teitä laskemaan perustuksen avioliitolle ja perheelle ja toimimaan noiden suunnitelmien mukaan. Kehotamme teitä ajattelemaan mahdollisia tulevia seurauksia tehdessänne päätöksiä siitä, mitä teette tänä päivänä (esimerkiksi siitä, mitä laitatte internetiin). Neuvomme teitä miettimään sitä, kuinka mittaatte menestystä elämässänne, ja sitten luomaan niitä malleja ja toimintatapoja, jotka johtavat siihen menestykseen.

Kaikki tämä edustaa viisasta ja järkevää suuntaa elämässä, enkä tämäniltaisissa sanoissani millään tavoin väheksy ajattelemisen ja etukäteen suunnittelemisen tärkeyttä. Huolellinen suunnittelu ja valmistautuminen ovat avain palkitsevaan tulevaisuuteen, mutta me emme elä tulevaisuudessa – me elämme tässä hetkessä. Laadimme tulevaisuudensuunnitelmiamme päivä kerrallaan, saavutamme tavoitteemme päivä kerrallaan. Kasvatamme ja hoivaamme perhettämme päivä kerrallaan. Onnistumme pääsemään vajavuuksistamme päivä kerrallaan. Kestämme uskossa loppuun asti päivä kerrallaan. Juuri tuo monien hyvin elettyjen päivien kertyminen johtaa täyteen elämään ja tekee meistä pyhiä. Niinpä haluaisin puhua teille siitä, kuinka elää hyvin päivä kerrallaan.

Kääntykää Jumalan puoleen saadaksenne sen, mitä tarvitsette kunakin päivänä

Evankeliumissa Luukkaan mukaan kerrotaan, että yksi opetuslapsista pyysi Jeesukselta: ”Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiaan” (Luuk. 11:1). Silloin Jeesus antoi rukouksen mallin, joka tunnetaan Herran rukouksena [tai Isä meidän -rukouksena]. Sama rukous on Matteuksen evankeliumissa osana vuorisaarnaa (ks. Matt. 6:9–13).

Herran rukoukseen sisältyy pyyntö ”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme” (Matt. 6:11) tai Luukkaan mukaan ”Anna meille päivästä päivään jokapäiväinen leipämme” (Luuk. 11:3). Olemme varmasti kaikki valmiita myöntämään, että meillä on joka päivä tarpeita, joissa haluamme taivaallisen Isämme auttavan. Joillakuilla se koskee joinakin päivinä aivan kirjaimellisesti leipää eli ruokaa sen päivän ravinnontarpeeseen. Se voi myös tarkoittaa hengellistä ja fyysistä voimaa kestää taas uusi päivä kroonista sairautta tai tuskallisen hidasta kuntoutumista. Toisissa tapauksissa kyse voi olla vähemmän konkreettisista tarpeista, kuten kyseisen päivän velvollisuuksiin tai toimintoihin liittyvät asiat – esimerkiksi oppiaiheen opettaminen tai kokeisiin osallistuminen.

Jeesus opettaa meille, opetuslapsilleen, että meidän tulisi kääntyä Jumalan puoleen joka päivä saadaksemme leipää – apua ja ravintoa – jota tarvitsemme sinä nimenomaisena päivänä. Se sopii hyvin yhteen neuvon kanssa, että ”teidän on rukoiltava aina ja uupumatta; ettei teidän pidä tehdä Herralle mitään, ellette ensiksi rukoile Isää Kristuksen nimessä, jotta hän pyhittäisi teidän tekonne teille, jotta tekonne olisivat sielunne parhaaksi” (2. Nefi 32:9).

Se, että Herra kehottaa meitä pyytämään jokapäiväistä leipäämme taivaalliselta Isältämme, kertoo rakastavasta Jumalasta, joka on tietoinen myös lastensa pienistä, päivittäisista tarpeista ja on innokas auttamaan heitä, jokaista erikseen. Hän sanoo, että voimme pyytää uskossa siltä Olennolta, joka ”antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta” ja ”hän on saava pyytämänsä” (Jaak. 1:5). Se on tietysti valtavan vakuuttavaa, mutta tähän liittyy jotakin sellaista, mikä on tärkeämpää kuin se, että saa apua päivästä päivään selviytymiseen. Kun pyydämme ja saamme jumalallista leipää päivittäin, uskomme ja luottamuksemme Jumalaan ja Hänen Poikaansa vahvistuvat.

Kääntyminen tarpeissamme päivittäin Jumalan puoleen ravitsee uskoa

Muistattehan Israelin heimojen lähdön Egyptistä ja ne 40 vuotta autiomaassa ennen kuin he saapuivat luvattuun maahansa. Tuo valtava yli miljoonan ihmisen joukko piti ruokkia. Varmastikaan tuollainen joukko yhdessä paikassa ei voinut pitkään selviytyä riistaa metsästämällä, eikä heidän silloinen paimentolaistyyppinen elämäntapansa suosinut riittävässä määrin maanviljelyä tai karjan kasvatusta. Jehova ratkaisi ongelman antamalla ihmeellisesti taivaasta heidän jokapäiväisen leipänsä – mannaa. Tuo pieni syötävä aines, jota ilmestyi maahan joka aamu, oli jotakin aivan uutta ja tuntematonta. Nimi manna tulee itse asiassa sanoista, jotka tarkoittavat ”Mitä se on?” Herra opetti Mooseksen avulla kansaa keräämään joka päivä tarpeeksi sitä päivää varten, paitsi sapattia edeltävänä päivänä, jolloin heidän tuli kerätä kahden päivän tarpeiksi.

Mooseksen tarkoista ohjeista huolimatta jotkut yrittivät aluksi kerätä enemmän kuin yhden päivän tarvetta varten ja varastoida ylijäämän.

”Mooses sanoi heille: ’Kukaan ei saa jättää siitä mitään huomiseksi.’

Jotkut eivät kuitenkaan totelleet Moosesta vaan jättivät sitä jäljelle seuraavaksi aamuksi, mutta siihen tuli toukkia ja se alkoi haista.” (2.–Moos. 16:19–20.)

Mutta kuten oli luvattu, kun he kuudentena päivänä keräsivät kaksinkertaisen päiväannoksen mannaa, se ei pilaantunut:

”Ja he säilyttivät sen seuraavaan aamuun saakka, niin kuin Mooses oli käskenyt, eikä se ruvennut haisemaan eikä siihen tullut toukkia.

Mooses sanoi: ’Syökää se tänään, sillä tänään on Herran sapatti. Tänään sitä ei löydy maasta.

Kuutena päivänä viikossa voitte sitä kerätä, mutta seitsemäntenä päivänä on sapatti, eikä sitä silloin ole.’” (2.–Moos. 16:24–26.)

Jotkut eivät taaskaan uskoneet näkemättä vaan menivät etsimään mannaa kerätäkseen sitä sapattina.

”Herra sanoi Moosekselle: ’Kuinka kauan te kieltäydytte noudattamasta minun käskyjäni ja lakiani?

Muistakaa, että Herra itse on asettanut teille sapatin, ja siksi hän antaa teille kuudentena päivänä kahden päivän ruoan. Pysykää siellä missä olettekin; kenenkään ei pidä seitsemäntenä päivänä lähteä asuinpaikastaan.’” (2.–Moos. 16:28–29.)

Näyttää siltä, että muinaisina aikoina – kuten nykyäänkin – oli ihmisiä, jotka eivät voineet vastustaa shoppailua lepopäivänä.

Antamalla päivittäisen ravinnon päivä kerrallaan Jehova yritti opettaa uskoa kansalle, joka oli noin 400 vuoden aikana menettänyt paljon isiensä uskosta. Herra opetti heitä luottamaan Häneen, katsomaan Häneen jokaisessa ajatuksessa, olemaan epäilemättä ja pelkäämättä (ks. OL 6:36). Hän antoi tarpeeksi kutakin päivää varten. Kuudetta päivää lukuun ottamatta he eivät voineet varastoida mannaa käyttääkseen sitä seuraavana päivänä tai muina tulevina päivinä. Lyhyesti sanoen Israelin lasten tuli kulkea Hänen kanssaan tänä päivänä ja luottaa siihen, että Hän antaisi riittävän määrän ruokaa seuraavaksi päiväksi vasta seuraavana päivänä ja niin edelleen. Sillä tavalla Hän ei voisi koskaan olla liian kaukana heidän ajatuksistaan ja sydämestään.

Meidän tulee muuten huomata, ettei 40 vuoden mannan ollut tarkoitus muodostua työttömyysavustukseksi. Heti kun Israelin sukukunnat saattoivat huolehtia itsestään, heitä vaadittiin tekemään niin. Kun he olivat ylittäneet Jordanin ja valmistautuivat aloittamaan Kanaaninmaan valloituksen Jerikosta alkaen, pyhissä kirjoituksissa kerrotaan, että ”pääsiäisen jälkeisenä päivänä he söivät – – paahdettuja jyviä [eli edellisen vuoden satoa].

Sen päivän jälkeen, jona he olivat syöneet maan tuotteita, ei mannaa enää tullut. Israelilaiset eivät enää saaneet mannaa, vaan he söivät sinä vuonna Kanaaninmaan satoa.” (Joos. 5:11–12.)

Samalla tavoin, kun me pyydämme Jumalalta jokapäiväistä leipäämme – apua sellaisena hetkenä, jolloin emme selviydy omin voimin – meidän täytyy silti olla aktiivisia tekemällä ja hankkimalla se, mihin me pystymme.

Luottakaa Herraan – ratkaisut löytyvät ajan mittaan

Vähän ennen kuin minut kutsuttiin johtavaksi auktoriteetiksi, minulla oli henkilökohtaisia taloudellisia haasteita, jotka jatkuivat joitakin vuosia. Se ei johtunut kenenkään väärinteosta tai pahansuopuudesta. Ne olivat vain niitä asioita, joita joskus sattuu elämässämme. Tilanteen vakavuus ja kiireellisyys vaihtelivat, mutta tilanne ei koskaan mennyt kokonaan ohi. Joskus tämä ongelma uhkasi perheemme hyvinvointia ja omaa hyvinvointiani, ja ajattelin, että saattaisimme joutua vararikkoon. Rukoilin, että jokin ihmeellinen väliintulo pelastaisi meidät. Vaikka rukoilin sitä monta kertaa todella vilpittömästi ja hartaasti toivoen, vastaus oli lopulta ”Ei.” Opin vihdoin rukoilemaan Vapahtajan tavoin: ”Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun” (Luuk. 22:42). Etsin Herran apua jokaisella pienenpienellä askeleella kohti lopullista ratkaisua.

Oli aikoja, jolloin olin tehnyt kaiken voitavani, jolloin minulla ei ollut mitään tahoa tai ketään henkilöä, jonka puoleen kääntyä sillä hetkellä – jolloin ei yksinkertaisesti ollut ketään toista ihmistä, jota olisin voinut pyytää auttamaan minua hätätilassani. Ja Hän auttoi. Joskus se oli pelkkä rauhan tunne, varmuuden tunne siitä, että asiat järjestyisivät. En ehkä tiennyt, millainen tai mikä se polku olisi, mutta Hän antoi minun tietää, että suoraan tai epäsuorasti Hän avaisi tien. Olosuhteet saattoivat muuttua, mieleen saattoi tulla uusi ja hyödyllinen ajatus, juuri oikeaan aikaan saattoi ilmaantua odottamatonta tuloa tai muita voimavaroja. Jotenkin tilanne ratkesi.

Vaikka kärsinkin silloin, niin nyt jälkikäteen olen kiitollinen siitä, ettei ongelmaani ollut pikaratkaisua. Se, että minun oli vuosikausia pakko kääntyä Jumalan puoleen lähes päivittäin saadakseni apua, opetti minua todella rukoilemaan ja saamaan vastauksia rukouksiin, ja se opetti minua hyvin käytännöllisellä tavalla luottamaan Jumalaan. Tulin tuntemaan Vapahtajani ja taivaallisen Isäni sellaisella tavalla ja siinä määrin, ettei sitä ehkä olisi muulla tavoin tapahtunut tai minulta olisi kulunut siihen paljon kauemmin. Opin, että jokapäiväinen leipä on kallisarvoinen hyödyke. Opin, että nykypäivän manna voi olla yhtä todellista kuin Raamatun historian fyysinen manna. Opin luottamaan Herraan koko sydämestäni. Opin kulkemaan Hänen kanssaan päivän kerrallaan.

Työskennelkää isojen ongelmien parissa vähän kerrallaan ja päivä kerrallaan

Se, että pyydämme Jumalalta jokapäiväistä leipäämme viikoittaisen, kuukausittaisen tai vuosittaisen leipämme sijaan, on myös keino keskittyä ongelman pienempiin, helpommin käsiteltävissä oleviin osasiin. Selviytyäksemme jostakin hyvin suuresta haasteesta meidän täytyy ehkä työskennellä sen parissa vähän kerrallaan ja päivä kerrallaan. Toisinaan emme pysty suoriutumaan kuin yhdestä päivästä (tai vain osasta päivää) kerrallaan. Kerron teille esimerkin, joka ei ole pyhistä kirjoituksista.

Äskettäin lukemani kirja nimeltä Lone Survivor kertoo traagisen tarinan eräästä Yhdysvaltain merivoimien erikoisjoukkojen nelimiehisestä ryhmästä, joka toimi salaisessa tehtävässä Afganistanin syrjäseudulla viisi ja puoli vuotta sitten. Kun paimenet – kaksi miestä ja poika – huomasivat sattumalta nämä erikoiskoulutetut merivoimien sotilaat, vaihtoehtoina oli joko tappaa nuo kaksi tai päästää heidät menemään. Sotilaat tiesivät, että jos he jättäisivät paimenet eloon, nämä voisivat paljastaa ryhmän olinpaikan, ja al Qaidan ja Talibanin joukot hyökkäisivät heitä vastaan välittömästi. He päästivät viattomat paimenet kuitenkin menemään, ja seuranneessa tulitaistelussa vain kirjan kirjoittaja Marcus Luttrell selviytyi hengissä yli sadan hyökkääjän käsistä.

Kirjassaan Luttrell kertoo siitä äärimmilleen viedystä koulutuksesta ja kestävyydestä, jota vaaditaan Yhdysvaltain merivoimien erikoisjoukkoihin pääsemiseksi. Esimerkiksi Luttrellin koulutusryhmän 164 aloittaneesta miehestä vain 32 pystyi suoriutumaan kurssista. He kestivät viikkokausien lähes jatkuvaa fyysistä rasitusta, tavan takaa kylmässä valtameressä uimista, melomista ja kumiveneiden kantamista, hiekassa juoksemista, satoja punnerruksia päivässä, tukkien kantamista esteratojen läpi jne. He olivat lähes jatkuvan uupumuksen tilassa.

Minuun teki vaikutuksen se, mitä eräs vanhempi upseeri sanoi joukolle, kun he aloittivat viimeisen ja vaativimman vaiheen koulutuksessaan.

”Ennen kaikkea”, hän sanoi, ”en halua teidän antavan periksi hetken paineille. Aina kun kärsitte kovaa kipua, pysytelkää mukana. Suorittakaa päivä loppuun. Jos teistä vielä silloin tuntuu pahalta, ajatelkaa pitkään ja hartaasti, ennen kuin päätätte lyödä hanskat naulaan. Toiseksi, ottakaa päivä kerrallaan. Yksi [vaihe] kerrallaan.

Älkää antako ajatustenne tehdä teille tepposia, älkää alkako suunnitella keskeyttämistä siksi, että olette huolissanne tulevaisuudesta ja siitä, kuinka paljon kestätte. Älkää miettikö tulevaa kipua. Selviytykää vain päivä loppuun, niin edessänne on loistava ura.”1

Yleisesti ottaen on hyvä pyrkiä ennakoimaan, mitä on tulossa, ja valmistautua kohtaamaan se. Toisinaan kuitenkin tämän johtajan neuvo on viisas: ”Ottakaa päivä kerrallaan. – – Älkää miettikö tulevaa kipua. Selviytykää vain päivä loppuun.” Siitä huolehtiminen, mitä on tai saattaa olla tulossa, voi olla heikentävää. Se voi lamauttaa meidät ja saada meidät luovuttamaan.

1950-luvulla äitini selviytyi suuresta syöpäleikkauksesta, mutta vaikka se oli jo kyllin vaikeaa, leikkausta seurasi vielä kymmeniä tuskallisia sädehoitoja olosuhteissa, joita nykyään pidettäisiin lääketieteellisesti melko alkeellisina. Äitini muistelee, että hänen äitinsä opetti hänelle tuona aikana jotakin sellaista, mikä on auttanut häntä siitä asti: ”Olin niin huonovointinen ja heikko, että sanoin äidilleni eräänä päivänä: ’Voi äiti, en kestä enää 16 tuollaista hoitoa lisää.’ Hän sanoi: ’Pystytkö kestämään tänään?’ ’Kyllä.’ ’No, kultaseni, muuta sinun ei tänään tarvitsekaan tehdä.’ Minua on monta kertaa auttanut, kun muistan ottaa yhden päivän tai yhden asian kerrallaan.”

Henki voi opastaa meitä siinä, milloin katsoa eteenpäin ja milloin meidän tulisi vain selvitä tästä päivästä, tästä hetkestä. Jos pyydämme, Herra antaa meidän tietää Pyhän Hengen kautta, milloin meidän saattaa olla sopivaa soveltaa omassa elämässämme käskyä, jonka Hän antoi muinaisille apostoleilleen: ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, sillä huomispäivä huolehtii itsestään. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (3. Nefi 13:34; ks. myös Matt. 6:34.)

Tarvitsemme Jumalan ”jokapäiväistä leipää” saavuttaaksemme mahdollisuutemme

Olen esittänyt ajatuksen, että jokapäiväisen leivän pyytämisellä ja saamisella Jumalalta on tärkeä osa siinä, että opimme luottamaan Jumalaan ja kestämään elämän haasteissa. Tarvitsemme myös jokapäiväisen annoksen jumalallista leipää tullaksemme siksi, mitä meistä pitää tulla. Se, että teemme parannuksen, tulemme paremmiksi ja saavutamme lopulta ”Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13), kuten Paavali sen ilmaisi, on askel kerrallaan etenevä prosessi. Se, että juurrutamme luonteeseemme uusia ja tervehenkisiä tapoja tai pääsemme eroon huonoista tavoista tai riippuvuuksista, tarkoittaa useimmiten ponnistelua tänään ja sitten taas huomenna ja sitten uudelleen, kenties monena päivänä, jopa kuukausia ja vuosia, kunnes voitto on saavutettu. Mutta me voimme tehdä sen, koska voimme pyytää Jumalalta jokapäiväistä leipäämme, sitä apua, jota tarvitsemme joka päivä.

Tämä on uuden vuoden lupausten aikaa, ja haluaisin lainata teille neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa toimineen presidentti N. Eldon Tannerin sanoja. Hän sanoi: ”Pohtiessamme sitä, kuinka arvokasta on päättää toimia paremmin, päättäkäämme harjoittaa itsekuria niin, että valitsemme huolellisesti päätökset, joita teemme, harkitsemme niiden tekemisen tarkoitusta ja lopuksi lupaamme pitää ne emmekä anna minkään olla siinä esteenämme. Muistuttakaamme itsellemme jokaisen päivän alkaessa, että me pystymme pitämään päätöksemme sen päivän ajan. Näin tehdessämme se käy helpommaksi ja helpommaksi, kunnes siitä muodostuu tapa.”2

Vähän yli vuosi sitten vanhin David A. Bednar puhui siitä, kuinka johdonmukaisuus yksinkertaisissa päivittäisissä toimintatavoissa kuten perherukous, pyhien kirjoitusten tutkiminen ja perheillat, on ratkaisevan tärkeää onnistuneen perheen rakentamisessa. Johdonmukainen ponnistelu näennäisen pienin, päivittäisin askelin on pääperiaate minkä tahansa suuren työn onnistumiseksi, mukaan lukien edistyminen opetuslapseuden polulla. Vanhin Bednar vertasi havaintoesityksessään päivittäisiä tekoja maalauksen yksittäisiin siveltimenvetoihin, jotka ajan myötä yhdessä muodostavat taideteoksen. Hän sanoi:

”Toimistossani on kaunis maalaus vehnäpellosta. Maalaus on valtava kokoelma yksittäisiä siveltimenvetoja – joista yksikään ei erikseen katsottuna ole kovinkaan mielenkiintoinen eikä vaikuttava. Itse asiassa jos menee seisomaan lähelle maalausta, näkee vain suuren joukon näennäisen yhteen kuulumattomia ja rumia keltaisia ja kullanvärisiä ja ruskeita maalijuovia. Kun vähitellen siirtyy kauemmas maalauksesta, kaikki yksittäiset siveltimenvedot kuitenkin yhdistyvät ja luovat upean vehnäpeltomaiseman. – –

Aivan kuten keltaiset ja kullanväriset ja ruskeat maalijuovat täydentävät toisiaan ja saavat aikaan vaikuttavan mestariteoksen, samoin meidän johdonmukaisuutemme näennäisen pienten asioiden tekemisessä voi johtaa merkittäviin hengellisiin tuloksiin. ’Ja nyt, älkää väsykö tekemään hyvää, sillä te laskette suuren työn perustusta. Ja pienestä lähtee se, mikä on suurta.’ (OL 64:33.)”3

Presidentti Ezra Taft Benson antoi tämän neuvon puhuessaan parannuksenteosta:

”Meidän on oltava varuillamme, kun me pyrimme tulemaan enemmän [Kristuksen] kaltaisiksi, että emme masentuisi ja menettäisi toivoa. Kristuksen kaltaiseksi tuleminen on koko elämän kestävä pyrkimys, ja hyvin usein siihen liittyvä kasvu ja muutos on hidasta, miltei huomaamatonta. Pyhissä kirjoituksissa on merkittäviä kertomuksia miehistä, joiden elämä muuttui dramaattisesti, aivan kuin silmänräpäyksessä: Alma nuorempi, Paavali matkalla Damaskoon, pitkälle yöhön rukoileva Enos, kuningas Lamoni. Tällaiset hämmästyttävät esimerkit voimasta muuttua jopa sellaisten kohdalla, jotka ovat vajonneet syntiin, antavat luottamusta siihen, että sovitus voi tavoittaa nekin, jotka ovat syvimmällä epätoivossa.

Mutta meidän on oltava varovaisia, kun puhumme näistä merkittävistä esimerkeistä. Vaikka ne ovat todellisia ja voimallisia, ne ovat pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Jokaista Paavalia, jokaista Enosta ja jokaista kuningas Lamonia kohden on satoja ja tuhansia, joiden kohdalla parannuksenteko on paljon hienovaraisempaa, paljon huomaamattomampaa. Päivä päivältä he lähestyvät Herraa tajuamattakaan, että ovat rakentamassa Jumalan kaltaista elämää. He elävät hiljaa hyvää tehden, palvellen ja omistautuen. – –

Emme saa menettää toivoa. Toivo on ihmisten sielun ankkuri. Saatana haluaisi meidän heittävän tuon ankkurin pois. Siten hän voi saada meidät masentumaan ja antamaan periksi. Mutta me emme saa menettää toivoa. Herra on mielistynyt jokaiseen yritykseen, jopa pieniin, jokapäiväisiinkin, kun pyrimme tulemaan enemmän Hänen kaltaisekseen.”4

Pyytäkää apua Herralta palvellessanne toisia

Muistakaa, ettei meidän pidä katsoa vain itseämme, kun pyrimme saamaan jokapäiväisen annoksen jumalallista leipää. Jos aiomme tulla enemmän Mestarin kaltaisiksi, Hänen, joka ei tullut ”palveltavaksi, vaan palvelemaan” (Mark. 10:45), me pyydämme Hänen apuaan voidaksemme palvella lähimmäisiämme joka päivä.

Presidentti Thomas S. Monson elää tämän periaatteen mukaan paremmin kuin kukaan muu tuntemani. Hänen sydämessään on alati rukous, että Jumala ilmoittaisi hänelle avuntarpeita ja keinoja auttaa ympärillään olevia minä tahansa päivänä tai päivän hetkenä. Yksi esimerkki siltä ajalta, kun hän oli piispa, kuvaa sitä seikkaa, että joskus pienikin ponnistus voi yhdessä Hengen toiminnan kanssa antaa runsaan sadon. Lainaan otteen Heidi Swintonin kirjoittamasta presidentti Monsonin elämäkerrasta nimeltä To the Rescue:

”Yksi, jolle [presidentti Monson] ojensi auttavan kätensä, oli Harold Gallacher. Haroldin vaimo ja lapset olivat aktiivisia kirkossa, mutta hän itse ei ollut. Hänen tyttärensä Sharon oli pyytänyt piispa Monsonia ’tekemään jotakin’, mikä saisi hänen isänsä tulemaan taas aktiiviseksi. Piispan tehtävässään veli Monson sai eräänä päivänä innoitusta käydä Haroldin luona. Oli kuuma kesäpäivä, kun hän koputti Haroldin ovea, jossa oli hyttysverkko. Piispa näki Haroldin istumassa tuolissaan savuketta polttaen ja sanomalehteä lukien. ’Kuka siellä?’ Harold kysyi äkeänä katsettaan kohottamatta.

’Piispasi’, Tom vastasi. ’Olen tullut tutustumaan sinuun ja kehottamaan sinua tulemaan kokouksiimme perheesi kanssa.’

’Ei, minulla on liian kiire’, kuului ylimielinen vastaus. Harold ei kertaakaan kohottanut katsettaan. Tom kiitti häntä kuuntelemisesta ja lähti ovelta. Perhe muutti pois ilman että Harold olisi koskaan käynyt kirkossa.

Vuosia myöhemmin eräs veli Gallacher soitti vanhin Thomas S. Monsonin toimistoon ja pyysi päästä hänen puheilleen.

’Kysy häneltä, onko hänen nimensä Harold G. Gallacher’, vanhin Monson sanoi sihteerilleen, ’ja onko hän asunut osoitteessa 55 Vissing Place ja oliko hänellä Sharon-niminen tytär.’ Kun sihteeri teki niin, Harold yllättyi, että vanhin Monson muisti sellaisia yksityiskohtia. Kun nuo kaksi tapasivat toisensa vähän myöhemmin, he syleilivät toisiaan. Harold sanoi: ’Olen tullut pyytämään anteeksi sitä, etten noussut tuolistani enkä päästänyt sinua sisään sinä kesäpäivänä monta vuotta sitten.’ Vanhin Monson kysyi häneltä, onko hän aktiivinen kirkossa. Harold vastasi hymähtäen: ’Olen nykyään toisena neuvonantajana seurakuntamme piispakunnassa. Kutsusi tulla kirkkoon ja kieltävä vastaukseni ahdistivat minua niin, että päätin tehdä asialle jotakin.’”5

Päivittäisillä valinnoilla on iankaikkisia seurauksia

Jokapäiväisen leipämme ajatteleminen pitää meidät tietoisina elämämme yksityiskohdista, niiden pienten asioiden tärkeydestä, jotka täyttävät päivämme. Kokemus opettaa, että esimerkiksi avioliitossa yksinkertaisten ystävällisten tekojen, auttamisen ja huomaavaisuuden tasainen virta vaikuttaa paljon enemmän rakkauden elossa pysymiseen ja suhteen vaalimiseen kuin satunnainen hieno tai kallis ele. Veljet – ne teistä, jotka olette naimisissa – tämä ei tarkoita, etteikö vaimonne arvostaisi jotakin uutta ja todella sievää päälle pantavaa tai ajoittain jotakin muuta lahjaa, joka ilmaisee teidän tunteenne häntä kohtaan huutomerkin kera (tietysti vaivaisen budjettinne rajoissa). Tarkoitan vain, että jatkuva, päivittäinen hellyyden osoittaminen sekä sanoin että teoin on ajan oloon paljon merkityksellisempää.

Samalla tavoin voimme päivittäisillä valinnoillamme estää tiettyjä salakavalia vaikutuksia tunkeutumasta elämäämme ja tulemasta osaksi sitä, mitä me olemme. Eräässä vapaamuotoisessa keskustelussa, joka vanhin Neal A. Maxwellilla ja minulla oli joitakin vuosia sitten erään vaarnakonferenssin yhteydessä erään pappeusjohtajan kanssa, me totesimme, että suurimmalta osalta pornografiaa ja pornografisia kuvia voi välttyä pelkästään tekemällä hyviä valintoja. Enimmäkseen kyse on yksinkertaisesti itsekurista, niin ettei mene sinne, mistä pornografiaa todennäköisesti löytyy – joko fyysisesti tai kyberavaruudessa. Totesimme kuitenkin, että koska pornografia pystyy tunkeutumaan valitettavasti kaikkialle, niin ihan muissa asioissa liikkuva ihminen voi törmätä siihen täysin ennalta arvaamatta. ”Niin”, vanhin Maxwell huomautti, ”mutta hän voi torjua sen saman tien. Hänen ei tarvitse pyytää sitä astumaan peremmälle ja käymään taloksi.” Samoin on muiden vaikutusten ja tapojen kanssa – epäsiisti ulkoasu, piittaamaton käytös, karkea ja rienaava kielenkäyttö, epäystävällinen arvosteleminen, vitkastelu ja niin edelleen. Se, että kiinnitämme päivittäin huomiomme siihen, että vältämme niitä asioita kun ne ovat vasta aluillaan, voi varjella meitä siltä, että heräämme jonakin tulevana päivänä huomaamaan, että tarkkaamattomuutemme vuoksi sieluumme on juurtunut jokin pahe tai heikkous.

Tosiasiassa päivässä ei ole kovinkaan monia asioita, jotka ovat täysin merkityksettömiä. Jopa arkipäiväiset ja toistuvat asiat voivat olla aivan pieniä mutta merkittäviä rakennuspalikoita, jotka ajan myötä muodostavat sen itsekurin ja luonteen ja järjestyksen, jotka ovat tarpeen voidaksemme toteuttaa suunnitelmamme ja unelmamme. Kun siis pyydätte rukouksessa jokapäiväistä leipäänne, miettikää huolella tarpeitanne – sekä sitä, mitä teiltä saattaa puuttua, että sitä, miltä teitä täytyy varjella. Kun käytte nukkumaan, ajatelkaa päivän onnistumisia ja epäonnistumisia ja sitä, mikä tekisi seuraavasta päivästä vähän paremman. Ja kiittäkää taivaallista Isäänne siitä mannasta, jonka Hän asetti polkunne varrelle ja joka ravitsi teitä koko päivän. Pohdiskelunne lisäävät teidän uskoanne Häneen, kun näette Hänen kätensä auttavan teitä kestämään joitakin asioita ja muuttamaan toisia. Voitte riemuita taas yhdestä päivästä, taas yhdestä askeleesta kohti iankaikkista elämää.

Jeesus Kristus on elämän leipä

Ennen kaikkea muistakaa, että meillä on Hän, jonka malli ja vertauskuva manna oli, itse elämän leipä, Lunastaja.

”Jeesus sanoi: ’Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan. – –

Totisesti, totisesti: sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä.

Minä olen elämän leipä.

Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet.

Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole.

Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.’” (Joh. 6:35, 47–51.)

Minä todistan teille elämän leivän, Jeesuksen Kristuksen, elävästä todellisuudesta sekä Hänen sovitustyönsä äärettömästä voimasta ja laajuudesta. Viime kädessä juuri Hänen sovitustyönsä, Hänen armonsa, on meidän jokapäiväistä leipäämme. Meidän tulisi etsiä Häntä joka päivä, tehdä Hänen tahtonsa joka päivä, tulla yhdeksi Hänen kanssaan niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa (ks. Joh. 17:20–23). Siunaan teitä niin, että kun pyydätte jokapäiväistä leipäänne taivaalliselta Isältänne, Hän antaa sitä teille. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

© 2011 Intellectual Reserve, Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Hyväksytty englanniksi: 10/10. Hyväksytty käännettäväksi: 10/10. Alkuperäisjulkaisun nimi: Give Us This Day Our Daily Bread. Finnish. PD50028437 130

Näytä viitteet

    Viitteet

  1.   1.

    Marcus Luttrell ja Patrick Robinson, Lone Survivor: The Eyewitness Account of Operation Redwing and the Lost Heroes of SEAL Team 10, 2007, s. 124.

  2.   2.

    ”Tänä päivänä aion…”, Liahona, maaliskuu 2003, s. 28.

  3.   3.

    ”Uutterampi ja huolehtivampi kotona”, Liahona, marraskuu 2009, s. 19–20.

  4.   4.

    Ks. ”Voimallinen sydämen muutos”, Valkeus, maaliskuu 1990, s. 7.

  5.   5.

    To the Rescue: The Biography of Thomas S. Monson, 2010, s. 160–161.